Se parempi Batushka ja legendaarinen yhteenpaluu – lue Steelfest-raportin toinen osa

Suomen festarikesä avattiin jälleen komeissa merkeissä Hyvinkään Villatehtaalla toukokuun 16.-18. päivä järjestetyssä Steelfest Open Airissa. Vaikka ensimmäisen päivän pääesiintyjä Gorgoroth oli pettymys, kolmeen päivään mahtui valtava määrä toinen toistaan hienompia äärimetallikeikkoja, ja sääkin oli suotuisa. Steelfest-perjantaina päästiin todistamaan hienot vedot mm. entisen Corvus-vokalistinsa kanssa esiintyneeltä Hornalta sekä Batushka-perustaja Krzysztof Drabikowskin Батюшка-yhtyeeltä. (Teemu)

Saapuessani festarialueelle piirun yli puoli kaksi päivällä, pääsin todistamaan, miten tiukkaakin tiukempi deathgrind toimii jumalattomassa auringonpaisteessa. Ulkolavan korkkasi ei enempää eikä vähempää kuin Suomen kovimpiin death metal -pumppuihin lukeutuva Cadaveric Incubator, joka on kerta toisensa jälkeen näyttänyt mahtinsa keikkalavoilla. Maaliskuussa Abhorrencea lämpännyt helsinkiläistrio tarjosi iskevän ja vahvan setin, josta huokui sekä ammattitaito että intohimo lajia kohtaan. Helteeseen nähden lava otettiin hienosti haltuun, ja kappaleet veivät mennessään. Hienon soiton ja esiintymisen lisäksi keikan kruunasi hauska ja veikeä karisma. Läkähdyttävässä kuumuudessa festarien ulkolavalla ei kuitenkaan päästy yhtä intiimiin tunnelmaan kuin pienemmillä keikkapaikoilla, minkä vuoksi tämä keikka ei mennyt yhtyeen parhaimmistoon. Tästä huolimatta Cadaveric Incubator nosti riman sen verran korkealle, että heille olisi suonut enemmän yleisöä. (Teemu)

Jos Cadaveric Incubator oli juuri näyttänyt, miten death metalia tehdään oikein, Chamber of Unlight teki seuraavaksi saman tempun sinfonisen black metalin kanssa. Mm. Ajattara-, Horna– ja Deathchain-jäsenistöstä koostuva yhtye veti viime vuonna uskomattoman kovan keikan Hellsinki Metal Festivalissa, joten odotukseni olivat korkealla. Heti kättelyssä tulikin selväksi, että meno ei ole lainkaan hyytynyt tuon tai muiden aiemmin näkemieni keikkojen jälkeen. Vuonna 2016 perustettu tamperelaisyhtye kuulostaa mielestäni liian tutulta levyltä kuunneltuna, mutta taas kerran lava otettiin haltuun niin mahtavalla ja jylhällä energialla, että genren pioneerit meinaavat jäädä jälkeen. Eivätkä pelkästään meinaa, vaan Chamber of Unlight veti paljon vakuuttavamman keikan kuin edellisenä päivänä esiintynyt Gorgoroth, ja Hellsinki Metal Festivalissa Emperor ei meinannut pysyä perässä. Jos yksittäiset kappaleet olisivat yhtä mieleenpainuvia kuin esimerkiksi noilla kahdella norjalaisyhtyeellä, keikka olisi hiponut täydellisyyttä. Vahva se oli nyttenkin, ja oli hienoa kuulla black metal -keikalla vaihteeksi livenä soitettuja kosketinmelodioita. Varsinkin, kun soittajana oli Horna-solisti Spellgoth. (Teemu)

Ulkolavalla auringonpaahteessa esiintyi seuraavaksi meksikolainen black metal -yhtye Ereshkigal, joka on lainannut nimensä mesopotamialaisesta mytologiasta. Itselleni yhtye oli ennestään täysin tuntematon, mutta se on aloittanut toimintansa jo vuonna 1993 ja julkaissut kolmetoista studioalbumia. Niitit, corpse paintit ja kaavut huokuivatkin vanhan koulukunnan black metal -henkeä. Musiikillisesti Ereshkigal muistutti paljon varhaista Rotting Christia, ja loppua kohden mukaan tyli yllättäen Judas Priest -tyylistä kirkumista. Kappaleista löytyi paljon hienoja melodioita, mutta mitään elämää syvempiä elämyksiä minä ainakaan en keikasta saanut. Kääntöpuolena koin tiettyjen kappaleiden puhtaat hoilaukset rasittavina, ja oli hämmentävää siirtyä Rob Halford -imitoinnista suoraan blast beat-kohkaukseen. Kun kappaleissa ei ollut minulle tarpeeksi tarttumapintaa eikä soitto tai esiintyminen ollut samaa tasoa kuin viimeksi esiintyneellä Chamber of Unlightilla, Ereshkigal jäi lähinnä kuriositeetiksi. (Teemu)

Sisälavalla päästiin todistamaan tajunnanräjäyttävää messua, kun tshekkilainen black metal -yhtye Inferno veti yhden tapahtuman parhaista keikoista. Kaapuihin pukeutunut yhtye loihti ritualistisen elämyksen, jossa hyödynnettiin toistoa ja minimalismia mitä parhaimmalla tavalla. Muistan pitäneeni yhtyeen joitakin vuosia sitten näkemästäni edellisestä Steelfest-keikasta, mutta nyt tasoa oli nostettu odottamattomalla tavalla. Vuonna 1996 perustettu yhtye keskittyi aggression sijaan keskitempoiseen fiilistelyyn, jossa jokainen rummun isku ja nuotti tuki toisiaan täydellisesti. Vaikka kappaleet olivat pitkiä ja koukeroisia, niissä oli jatkuvasti juuri sopiva määrä tarttumapintaa, mistä kiitos erityisesti tarttuville rumpukuvioille. Keikka oli sen verran hypnoottinen, että soiton jälkeen piti melkein tarkistaa, missä ajassa ja paikassa sitä oikein on. Batushka-fanien ja muiden ritualistisesta black metalista pitävien kannattaa kerran elämässään käydä Infernon keikalla (Teemu)

Tässä vaiheessa vatsaani alkoi kurnia sen verran, että päätin pitää ruokatauon kaverieni kanssa. Ruokavalikoimaa olisi saanut olla enemmän, mutta bongasin Prahan kalaravintolan kojulta kohtuuhintaisen ja hyvin maukkaaksi sekä ruokaisaksi osoittautuneen muikkuaterian. Ateriaan kuului reilu annos muikkuja, paistettuja perunoita ja kasviksia sekä valkosipuli- tai tartarkastike. Annos osoittautui niin hyväksi, että tilasin sen jokaisena festivaalipäivänä. (Teemu)

Onneksi Steelfestissä voi kuunnella ja usein myös katsoa esiintyjiä muualtakin kuin lavan edestä. Vaikka olimme seurueeni kanssa sisäänkäynnin edustalla sijanneilla penkeillä, taustalla saattoi kuulla, miten Suomen parhaisiin death metal -yhtyeisiin lukeutuva Corpsessed veti ulkolavalla tiukanoloisen keikan. Vuonna 2007 perustettu järvenpääläisyhtye on aiemmin samana päivänä esiintyneen Cadaveric Incubatorin tapaan vetänyt tasaisen loistavia keikkoja, ja oli hienoa päästä kuulemaan heidän turpaanvetoaan edes sivukorvalla. Harmillisesti keikka ehti päättyä ennen kuin olimme syöneet ruokamme loppuun, mutta yleisö ei vaikuttanut ainakaan pettyneeltä Corpsessedin vetoon. (Teemu)

Corpsessedin jälkeen oli aika siirtyä auringonpaisteesta synkempiin tunnelmiin, kun sisälavalle nousi yksi ainakin itselleni festivaalin odotetuimmista esiintyjistä. Norjalainen depressiivistä black metalia esittävä Strid ei ole varsinaisesti kiirehtinyt julkaisurintamalla, mutta vuonna 1993 perustettu yhtye on ehtinyt rakentaa itselleen mainetta. Maine ei nähtävästi ollut syntynyt tyhjästä, sillä keikka osoittautui viikonlopun parhaaksi tähän mennessä. Vaikka genrenä oli tunnistettavasti black metal, Stridin pitkistä kappaleista välittyi sykähdyttävän kaunis haikeus ja melankolia. Yhtyettä ei ole perusteetonta kritisoida yksitoikkoisuudesta, sillä kappaleet etenivät usein niin hitaasti, että yksikin tahti samaa kuviota lisää olisi tuntunut piinaavalta. Mielestäni sävellykset venyivät kuitenkin taitavasti osiosta toiseen. Myös esiintyminen oli minimalistista, mutta liika lavalla riehuminen olisi voinut syödä tunnelmaa. Vokalistin karjaisut tekivät oikeutta musiikille, mutta tasoltaan ne eivät olleet ihan samaa luokkaa kuin esimerkiksi Corvuksen aikaisessa Totalselfhatredissa. Keikka kuitenkin oli vähintään yhtä hyvä kuin mitä olen tuolta kotimaiselta dsbm-pumpulta nähnyt. (Teemu)

Stridin melankolisen himmailun jälkeen saatiin vahva taidonnäyte Quebecin black metal -skenestä, kun aiemminkin Steelfestissä esiintynyt Délétère otti ulkolavan haltuunsa. Vuonna 2009 perustettu kanadalaisyhtye ei ole juuri soittimessani viihtynyt, mutta livenä se tarjosi jälleen hienon ja energisen keikan. Jylhästä ja terävästä musiikista löytyi juuri sopiva määrä aggressiota ja mieleenpainuvia melodioita, jotka vaikuttivat olevan myös muun yleisön mieleen. Vaikka musiikki kuulosti hyvältä ja esiintyminen oli tasokasta, en kuitenkaan kokenut yhtä suuria tunteita kuin aiemmin esiintyneiden Stridin ja Infernon keikoilla. (Teemu)

Olipa kerran puolalainen yhtye nimeltä Batushka, joka yhdisti omaperäisellä tavalla black metalia ja gregoriaanista laulua. Batushka verhosi hienon musiikkinsa kieroon ulkoasuun, joka muistutti häikäilettömän paljon ortodoksista kirkkoa. Vuonna 2015 ilmestynyt debyyttialbumi “Литоургиiа” oli genressään menestys, ja seuraavana vuonna Steelfestissä koettiin yhtyeen henkeäsalpaava ensimmäinen Suomen-keikka. Sitten tapahtui jotain rumaa. Perustajajäsen ja kitaristi Krzysztof Drabikowski sekä vokalisti Bartłomiej Krysiuk riitaantuivat, ja tätä nykyä kummallakin on oma versionsa yhtyeestä. Steelfestiin saapui perustaja Krzysztof Drabikowskin Батюшка. Sillä välin kun Puolan oikeuslaitos pui, kummalla edellä mainituista henkilöistä on oikeus Batushkaan ja saako Krysiuk pitää hallussaan Batushkan alkuperäiset sosiaalisen median kanavat, me maallikot voimme joko äänestää jaloillamme ja rahallamme tai nauttia kummastakin yhtyeestä. (Teemu)

Drabikowskin Батюшкаssa todella riittääkin nautittavaa ainakin tämän keikan perusteella. Kaavut, alttaritaulut, virsikirjat ja gregoriaaninen laulu veivät edelleen tutulla tapaa keskelle kieroutunutta ortodoksista messua, mutta mukaan oli tullut tiettyjä uudistuksia. Vuonna 2019 ilmestynyt upea “Панихида”-albumi vie kuulijan hautajaisriitteihin, ja musiikista välittyi haikea energia myös livenä. Alttaritaulun viereen oli aseteltu suuri hauta-arkku, jonka päällä lojui pääkallo. Kun vokalisti nosti pääkallon ilmaan ja jatkoi ärjymistään, oltiin hyvin teatraalisissa tunnelmissa. Koko yhtye aina taustalaulajia myöten oli hyvässä vedossa, ja yleisöön otettiin kontaktia vain eleillä, ei sanoilla. En ymmärrä sanaakaan kirkkoslaavia, mutta laulu kantoi vahvaa tunnetta kautta linjan. (Teemu)

En osaa varmuudella sanoa, oliko settilistassa myös alkuperäisen Batushka-albumi “Литоургиiаn” (2015) kappaleita, mutta mielestäni musiikki ei jättänyt toivomisen varaan.  Батюшкаn oma “Панихида”-albumi on huolella ja intohimolla luotu teos, joka saa Krysiukin Batushkan tuotannon kuulostamaan hätiköidyltä tekosyyltä lähteä kiertueelle. Krysiuk bändikavereineen myy myös maksullisia meet & greet -paketteja, mutta Drabikowski jäi keikan jälkeen juttelemaan ja ottamaan kuvia fanien kanssa. Kun rituaalikynttilät sammutettiin ja hauta-arkku kannettiin pois lavalta, tuntui kuin kuoleman sijaan olisi syntynyt jotain uutta – ortodoksivaikutteisen black metalin toinen tuleminen. (Teemu)

Tietyiltä osin keikka jäi kuitenkin Batushkan ennen riitaantumista soittaman Steelfest-keikan varjoon. Muusikoiden anonyymius toi omanlaisensa mysteerin yhtyeen ympärille. Silloin Batushka jätti myös tarkoituksella avoimeksi, onko kyseessä oikeasti ortodoksinen messu vai rienaava versio sellaisesta. Nyt Батюшкаn keikalla häämötti selkeästi havaittavissa oleva alaspäin käännetty risti. Tämä voi toki tarkoittaa muutakin kuin antikristillisyyttä, sillä alun perin symboli on apostoli Pyhän Pietarin mukaan nimetty Pietarinristi. Nämä seikat eivät kuitenkaan merkittävästi syöneet Батюшкаn tehoa. Krysiukin Batushka soitti viime vuonna Hellsinki Metal Festivalissa visuaalisesti ja teknisesti vaikuttavan keikan, mutta mielestäni Батюшкаn albumi ja tämä Steelfest-keikka saavat sen vaikuttamaan ontolta – kuin venäläiseltä nukelta, jonka sisältä ei löydy mitään. (Teemu)

Kirkkoslaaviksi lauletusta messusta siirryttiin koukeroisen avant-garde black metalin äärelle, kun viime vuonna keikkansa perunut Ved Buens Ende pääsi viimein Steelfestin ulkolavalle. Kulttimainetta nauttiva norjalaisyhtye oli varmasti monelle yksi viikonlopun odotetuimmista esiintyjistä, ja soittajat olivat selkeästi mielissään, kun pääsivät esiintymään tänne. Yhtyeen ura on ollut siinä mielessä poukkoileva, että se oli alun perin toiminnassa ensin vuosina 1993–1994 Manes-nimellä, sitten nykyisellä nimellä vuosina 1994–1997 ja 2006–2007. Ved Buens Ende on siis aktivoitunut aina muutamaksi vuodeksi kerralla, ja vuonna 2019 tapahtuneen paluun jälkeen se on pysynyt kasassa ennätyksellisen pitkään. (Teemu)

Hajanaisten vuosiensa aikana Ved Buens Ende on ehtinyt julkaista ruhtinaallisen yhden albumin ja yhden demon, mutta tämä ei näytä haitanneen maineen muodostumista. Vuonna 1995 ilmestynyt “Written in Waters” -albumi on sen luokan tapaus, että sitä ei näköjään heti unohdeta. Vaikka olen nähnyt yhtyeen aiemminkin vuoden 2019 Blowup-festivaalissa, sen kappaleet eivät ole minulle kovin tuttuja, mikä valitettavasti söi tämän keikan tehoa. Ved Buens Ende kuuluu ehdottomasti niihin black metal -yhtyeisiin, joita voi hyvällä omatunnolla sanoa omaperäisiksi, mutta aivoni eivät ole virittyneet näin kimuranttiin musiikkiin. Tyypillisen Norja-soundin sijaan kuulosti siltä kuin progebändille olisi annettu tehtäväksi soittaa black metalia. Tämä ei ole automaattisesti huono asia, mutta rauhallisemmat ja aggressiiviset kohdat jäivät mielestäni etäiseksi toisistaan. (Teemu)

Musiikkiin olis ollut mahdollisesti helpompi päästä mukaan, jos esiintyminen olisi ollut energisempää. Eräs soittajista esiintyi istaaltaan, ja muillakin meni pitkälti pönötyksen puolelle. Ved Buens Enden ja seuraavana päivänä esiintyneen Dødheimsgardin riveissä vaikuttaa paljon samoja muusikoita, mutta jälkimmäisen keikka oli huomattavasti energisempi. Mielenkiintoisena yllätyksenä kuultiin cover-versio legendaarisen Celtic Frostin “Mesmerized”-kappaleesta, joka jäi minun osaltani keikan mieleenpainuvimmaksi kohdaksi. (Teemu)

Seuraavaksi sisälavalla esiintynyt islantilainen black metal -yhtye Misþyrming tarjosi huomattavasti energisemmän keikan. Vuonna 2013 perustettu yhtye joutui perumaan edellisen Steelfest-keikkansa, joten nyt oli valtava ilo nähdä heidät viimein livenä. Misþyrmingin nimi tarkoittaa islanniksi kaltoinkohtelua tai pahoinpitelyä, ja heidän keikastaan välittyikin aggressiivinen energia. Soitto oli äärimmäisen tiukkaa, mutta keikka ei tuntunut millään tavalla mekaaniselta tai laskelmoidulta. Jokaisesta eleestä ja soitetusta nuotista tai tahdista välittyi kaoottinen vimma, joka voisi hetkellä minä hyvänsä käydä hallitsemattomaksi. Islantilaisyhtye jaksoi kuitenkin pitää energiansa yllä koko keikan läpi, ja lopputuloksena oli yksi viikonlopun parhaista vedoista. Varsinkin, kun itse musiikkikin on aivan mestarillista luokkaa. (Teemu)

Hengähdystauon jälkeen oli aika palata sisälavan kupeeseen ja ottaa vastaan “Kuoleva lupaus.” Suomalaisen black metalin kärkinimiin kuuluva Horna tarjosi tänä vuonna Steelfest-kävijöille harvinaisen mahdollisuuden nähdä yhtye entisten vokalistiensa Nazgulin ja Corvuksen kanssa. Torstain Nazgul-keikka oli hieno kokemus, mutta minulle koko tapahtuman odotetuin keikka oli nyt alkava esiintyminen Corvuksen kanssa. Corvus lauloi Hornassa vuosina 2002–2009, minä aikana julkaistiin mielestäni yhtyeen parhaat albumit. Mm. Korgonthuruksesta ja Ymiristä tuttu Corvus on taas sen luokan vokalisti ja esiintyjä, että kokemukseni mukaan ainoastaan norjalaislegenda Gaahl voi haastaa hänet. (Teemu)

Intronauhan aikana odotin jännityksellä, millä kappaleella Horna aloittaa keikkansa, sillä nyt se ei voisi turvautua perinteiseen avausbiisiin “Kun lyömme Jumalan kodin liekkeihin”. Kun yhtye asteli lavalle ja tarttui soittimiinsa, tärykalvoilleni kantautui mahtava yllätys. Ensimmäisen Corvuksen aikaisen albumin “Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne” (2004) avauskappale “Vihan tie” sai kunnian aloittaa viikonlopun parhaan keikan, ja millä ryminällä se tulikaan. Terävät riffit ja Corvuksen uskomattoman vahvat korkeat karjaisut hivelivät aisteja sellaisella tavalla, että tätä ei heti unohdeta. (Teemu)

Horna on kaikilla näkemilläni keikoilla – joita on enemmän kuin muistan – ollut hyvässä ja genressään poikkeuksellisen energisessä vedossa. Näin oli myös nyt, mutta rimaa onnistuttiin nostamaan entisestään. Siinä missä nykyinen vokalisti Spellgoth pohjustaa kappaleet yleensä filosofisilla toteamuksilla, Corvus seisoi paikallaan sanattomana. Jollain ilveellä hän silti täytti koko tilan karismallaan. En keksi montaa esiintyjää, jotka voivat noin eleettömällä esiintymisellä välittää yhtä vahvan energian. Spellgothin aikaista Hornaa määrittää myös usein paksumpi ja väkivaltainen soundi, mutta Corvuksen kanssa tehdyissä kappaleissa nojataan enemmän terävämpään ja viiltävämpään äänimaailmaan. Paikkansa kullakin, mutta omaan makuuni tämän keikan materiaali toimii paremmin. (Teemu)

“Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne” -albumilta löytyvä kappale “Kuoleva lupaus” on kuulunut Hornan vakiokappaleisiin myös Spellgothin aikana, mutta hänen kanssaan kappaleesta on esitetty toisenlaista sovitusta. Spellgothin kanssa soittaessa kertosäkeeseen on lisätty puhdasta laulua, mutta nyt kappaleen pääsi kuulemaan alkuperäiselle versiolle uskollisempana tulkintana. Kitaristi Infectionin taustalaulut vaihtuivat örinään, jotka tukivat täydellisesti Corvuksen riipivää ääntä. (Teemu)

Kun viimeisenä esitetty “Baphometin siunaus” päättyi, tuntui kuin aika olisi hetkellisesti pysähtynyt. Täydellisyyttä hipovaa black metalia genren parhaisiin kuuluvan vokalistin kanssa ei pääse todistamaan joka päivä, ja tämäkin keikka jäänee harvinaiseksi tapaukseksi. Päätöskappaleen aikana lavalle saapui kaapuun pukeutunut hahmo soittamaan rituaalikelloa, jonka hurmoksellinen sointu ei valitettavasti kuulunut kunnolla. Tätä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta Hornan keikka oli parasta, mitä olen tässä genressä kokenut. Tätä ennen paikkaa piti ruotsalaisen Watainin keikka viime vuonna Hellsinki Metal Festivalissa, mutta Horna näytti, että soihtujen heittely ja teatraalinen lavarakennelma ovat tarpeetonta kikkailua, jos soitto ja esiintyminen ovat riittävän hyvin hallussa. (Teemu)

Hornan settilista setlist.fm-sivuston mukaan:

1. Vihan tie
2. Kuoleva lupaus
3. Verta koirille
4. Nostalgiaa
5. Verilehto
6. Mustasiipinen
7. Marraskuussa
8. Orjaroihu
9. Merkuriana
10. Baphometin siunaus

Perjantaina ulkolavan viimeisenä esiintyjänä toimi ukrainalainen pakanavivahteista black metalia soittava Kroda. Hieman jännitti, että pääseekö Kroda Ukrainassa vallitsevan tilanteen vuoksi Steelfestiin, mutta kun ei kuulunut tietoa yhtyeen peruutuksesta, uskalsi huokaista helpotuksesta. Päivän aikana vastaan tuli aika monta Kroda-paitaa, mistä voi päätellä, että yhtye oli varsin odotettu – ja minkä show’n yhtye pistikään pystyyn! Alun perin studioprojektiksi vuonna 2003 perustettu Kroda kyllä todisti, että he kuuluvat lavalle eivätkä pelkästään studioon. Bändin jäsenet olivat ihan täysillä mukana ja loivat esiintymisellään uutta energiaa Steelfestin yöhön. (Tia)

Perjantaina pääesiintyjän paikkaa piti kolumbialainen pitkän linjan black metal -yhtye Inquisition, joka on marinoitu häiritsevissä kohuissa. Yleisöä yhtyeelle näytti riittävän, mutta Hornan uskomattoman vedon jälkeen odottelin jo, yltävätkö kanadalaislegenda Blasphemy tai industrial black metalin pioneeri Mysticum samalle tasolle Steelfestin päätöspäivänä. Näistä ja monista muista yhtyeistä, kuten Barathrum, Dødheimsgard ja Acherontas, voit lukea raportin kolmannesta osasta. (Teemu)

Teksti: Tia Salmela ja Teemu Esko

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia. Katso koko toisen päivän kuvagalleria täällä. Steelfestin yleisögallerian voit puolestaan katsoa täällä.