Seinäjoki Metal Festival @ Rytmikorjaamo, 28.–29.8.2015

Kesän 2015 festarikauden sai kunnian päättää Seinäjoen Rytmikorjaamolla järjestetty historian ensimmäinen Seinäjoki Metal Festival. Mukaan meininkeihin oli saatu varsin mukava kombinaatio niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin esiintyjiä. Niinpä myös Kaaoszinen kaksikko suuntasi paikalle katsomaan, mitä Seinäjoella oli tällä kertaa tarjota Suomen festarikartalle.

Seinäjoki Metal Festival alkoi hieman epävakaassa säässä. Rytmikorjaamon tapahtuma-alueella eli yhdellä ulkolavalla ja salin päälavalla oli vielä porttien auettua kovin vähän porukkaa, vaikka sateen uhka alkoikin väistyä ja tilalla oli aurinkoa, puolipilveä ja hieman tuulenvirettä. Löyhästi arvioiden keskimäärin 50 metallipäätä oli ulkolavan ympäristössä, kun festivaalin aloittava doom-death pumppu Red Moon Architect käynnisti kekkerit. Se tarjoili synkkää antia heti alkuun, mutta lavan liki takavasemmalta paistava aurinko jotenkin latisti tätä synkkää tunnelmaa. Hyvinhän poppoo soitti, ja onneksi juuri ennen keikan alkua tuulenpuuskasta kaatunut kitarakaappi ei vaikeuttanut menoa.

Sitten siirryttiinkin sisätiloihin päälavan tuntumaan, jossa Japanin inspiroimaa melo-death-settiään aloitteli tamperelainen Whispered. Heti alkuun täytyy sanoa, että bändi oli ehdottomasti koko festivaalin positiivisin yllättäjä. Setti toimi, ja porukka oli kympillä messissä etenkin, kun bändi soitti ”Hopeanuolen” teemabiisin. Yleisö oli keikan loppua kohden lisääntynyt huomattavasti, mutta siirrytäänpä taas ulkopuolelle, jossa kansaa viihdytti paikallinen Ravage Ritual. Bändin tyyli vaihtelee normi-hc:n ja hc-punkin välillä. Välillä keittiöveitsen kanssa riehunut laulaja sai ainakin loppuun asti vedetystä asenteesta pinnoja, mutta jollain tapaa yhtye kuuluisi ulosanniltaan pienemmälle lavalle ja sisätiloihin, että siitä saisi kaiken irti. Yhtye kuitenkin keräsi yleisöltä kunnioitusta ja oli myöhemmin illalla esiintyneen Medeian ohella yksi illan energisimmistä porukoista.

Sotajumala valloitti seuraavaksi sisälavan ja keräsi katsojaa paikalle enemmän kuin kukaan muu tähänastisista esiintyjistä. Vokalisti Mynni Luukkainen otti lähikontaktia myös yleisöön hyppäämällä lavan ja yleisön väliseen aidalla erotettuun tilaan – ja siitäkös jengi oli innoissaan. Myös luultavimmin tapahtuman suurin pitti muodostui keikan aikana. Liki puolessavälissä keikkaa myös Kaaoszinen virallinen raportoija saapui paikalle, joten on aika luovuttaa kuvitteellinen mikrofoni hänelle. (JH)

Koska päivätyöt haittaavat pahasti musiikkiharrastuksiani, sain junailtua itseni Seinäjoelle ja siitä Rytmikorjaamolle vasta illan katveessa. Sotajumala on tänä vuonna tullut todistettua jo monta kertaa, mutta kyllähän Seinäjoki Metal Festivalillakin ”Kuolinjulistus” taas kaikui täpäkästi. Muuten bändin loppukeikka meni hiukan ohi, koska kiireessä paikalle saapuneena piti hetken aikaa rauhoittua ja etsiskellä lähinnä tuttuja naamoja yleisöstä. Itselleni siis illan ensimmäinen kokonainen keikka oli Rytmikorjaamon ulkolavalla musisoinut Medeia. En ole ehtinyt hiljattain ilmestyneeseen ”Manning the Helm” -EP:hen tutustumaan, mutta tästäkin huolimatta tuntui, että bändi alkaa vähitellen hioutua nykyiseen kokoonpanoonsa hienosti. Medeian uusin jäsen, vokalisti Frans Aalto näytti tällä kertaa olevan hyvinkin kotonaan bändin keulilla. Meno keikalla oli energistä ja sai kummasti monon hakkaamaan tahtia asfalttiin.

Tämän jälkeen siirryttiinkin loppuillaksi ruotsalaisen metallimusiikin pariin, kun illan päättäjätrioksi oli valikoitunut länsinaapurimme Entombed A.D., Night ja Pain. Viimeistään tässä vaiheessa väkeäkin oli paikalla hyvä määrä, joten mistään flopista ei tämän festarin kohdalla tarvitse puhua. Varmasti ainakin Entombed A.D. ja pitkään aikaan ensimmäisen keikkansa heittänyt Pain saivat ihmisiä liikkeelle vähän kauempaakin. Mutta vastasivatko bändit sitten yleisön odotuksiin? Kyllä, kyllä vastasivat!

L-G Petrovin luotsaama Entombed A.D. (jonka nimi- ja kokoonpanosäädöistä ei tässä yhteydessä sen enempää) pääsi aloittamaan perjantai-illan ruotsalaisputken. Ja kylläpä muuten aloittikin sellaisella tykityksellä, ettei jättänyt mitään arvailujen varaan. Keikalla keskityttiin ”sen toisen Entombedin” (huokaus…) materiaaliin – eikä se ainakaan minua haitannut yhtään. Jos voi käyttää hiukan kulunutta sanontaa, niin kyllähän menoa oli kuin moukarihäkissä. Ainakin itselleni Entombed A.D. oli ehdottomasti illan ja itse asiassa koko festarin tiukointa antia. Nämä ruotsalaiset eivät todellakaan olleet nöyristelemässä Seinäjoella vaan tykittivät tiukkaa death metalia ilmoille. Petrov on kaikesta tiukkuudestaan huolimatta myös omalla tavallaan leppoisa kaveri mikin varressa. Mutta onhan se ”Left Hand Path” oman aikansa klassikko, joka saatiin iloksemme kuulla myös Seinäjoella. Siitä vasta porukka tykkäsikin! Eikä Rytmikorjaamollinen bändistä diggailevaa porukkaa voi olla väärässä, eihän?

Tämän jälkeen Rytmikorjaamon pihan perällä töröttäneellä ulkolavalla esiintynyt Night oli kyllä maanmiestensä täydellisen tuuttauksen jälkeen hyvinkin epäkiitollisessa asemassa. Eikä tämä nuori bändi pystynyt haasteeseen tällä kertaa vastaamaan. Perinteisen heavy metalin nimeen vannova Night ei ainakaan itseltäni saanut suuria kiitoksen sanoja osakseen. Keikan alussa bändi tuntui lähinnä hellyttävältä, mutta hyvin pian tämä keskivaikea empatiakohtaus muuttui tilaksi, jossa piti lähteä hakemaan kaljaa… ja shotti kylkeen. Varmasti Nightilla oli omat kannattajansa yleisössä, mutta minä en tällä kertaa lukeutunut mukaan tähän porukkaan.

Ikiliikkuja Peter Tägtgrenin elektroniseen metalliin päin kallellaan oleva Pain on ehkäpä nokkamiehensä kaikkien muiden tekemisten takia ollut viime vuosina hiukan taka-alalla, eikä bändiä ole keikkalavoillakaan hiljattain nähty. Mutta keikkataukoon tuli mukava särö, kun Pain nousi Rytmikorjaamon lavalle perjantain viimeisenä esiintyjänä. Bändi täräytti keikan käyntiin ”Same Old Song” -hitillään, jonka siivittämänä tuttuun pakkopaitaan pukeutunut Tägtgren hakkasi bändeineen Seinäjoki Metal Festivalille sellaista rytmiä, ettei yksikään metallipää pystynyt olemaan jortsaamatta mukana – tai jos pystyi, niin varmasti poistui murjottamaan toisaalle. Pain laukoi ilmoille bändin hittiä toisen perään, ja todella kovasti sen tekikin. Vaikka en itse jaksa bändiä juuri levyltä kuunnella, ei Rytmikorjaamon keikka jättänyt missään tapauksessa kylmäksi, vaan löysin itseni rallattelemasta mukana aivan täysillä. Loistava illan päätös, ehdottomasti! Painin jälkeen olikin hyvä lähteä viilenevään Seinäjoen yöhön vaeltamaan majapaikan suuntaan.

Lauantai

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Täytyy heti kärkeen myöntää, että lauantain bänditarjonta ei itselleni tuonut mukanaan suuria innostuksen väreitä. Niinpä keskityinkin paljon enemmän kaikkeen oheistoimintaan Rytmikorjaamolla. Toki siinä sivussa tuli vilkaistua jokunen bändikin – jos ei muuta niin yleisen sosiaalisen häröilyn taustamusiikkina. Mutta siinähän osa festareiden viehätyksestä piileekin: tapaat samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voit diggailla bändien keikkoja – tai sitten annat vain musiikin soida taustalla sen suuremmin häiritsemättä.

Lauantaina Rytmikorjaamon Cafe Jakariin oli järjestetty ennen live-musiikin alkua sekalainen satsi ohjelmaa. Iltapäivällä sai ostaa virvokkeita edullisesti, hodari-buffet’ssa ravitsi ruumiinsa, kun mielelle ravintoa antoi mm. stand up -show. Seurueeni kömpi paikalle stand upin loppuvaiheessa, joten tästä on vaikea sanoa mitään, mutta sitä seuranneissa Hevivisassa ja Selviytyjät-bingossa ei tullut Kaaoszinelle & companylle voittoa. Olivat penteleet laittaneet aivan väärät kysymykset ja numerot peliin! Mutta eihän näissä visoissa hampaat irvessä väännetty – kai? Pääasia oli mukava yhdessäolo, ja sitähän iltapäivän aikana riitti. Jakarissa jatkui pitkin iltaa Humppa Jugendin omat show’t, ja jotain kisailuja siellä vielä myöhemminkin oli, suunnitellusti tai suunnittelematta.

Mutta muutama sananen niistä lauantain bändeistäkin. Illan aloitti ulkolavalla helsinkiläinen Foreseen, joka on jonkinlaisessa nosteessa. Bändin rässäävä meininki ei vielä ollut houkutellut paikalle kuin kourallisen ihmisiä, mikä sinällään on harmi, sillä eihän tuo nyt suinkaan aivan huonoa meininkiä ollut. Päälavan lauantain osalta korkannut Carnalation puolestaan nautti kotikenttäedusta ja sai jo pientä liikehdintää aikaiseksi lavan edustallakin. Dödönhajuisen grindin reviirillä operoiva bändi oli Seinäjoella oikein energinen tapaus. Vokalisti Jonne Soidinaho karjui siihen malliin, että aloin jo pelätä, että vähintään yksi verisuoni napsahtaa päästä poikki. Mutta nähtävästi vokalistikin selviytyi keikalta omin jaloin pois. Joka tapauksessa Carnalation avasi päälavan annin oikein räväkästi, vaikka Rytmikorjaamo ei vielä tässäkään vaiheessa varsinaisesti pursunut yleisöä.

Ulkolavalla laskettiin seuraavaksi tempoa oikein kunnolla, kun paikan otti doomaava Morbid Evils. Bändin esikoislevyä on hehkutettu monillakin foorumeilla, mutta itselleni tällainen meininki ei vain iske kunnolla. Nytkin bändi sai toimia taustamusiikkina kavereitten kanssa höpötykselle. Sama kävi myöhemmin samaisella lavalla soittaneelle Rotten Soundille. Tämä ei suinkaan ollut mitään henkilökohtaista kritiikkiä esimerkiksi molemmissa bändeissä vokalisoivalle Keijo Niinimaalle, vaan jälleen löytyi niin paljon kilpailevaa puuhasteltavaa, etteivät nämä bändit saaneet huomiotani riittävästi kiinnitettyä. Samaan kastiin voi laskea myös ruotsalaisen Descendin, vaikka se ”ihan kiva” -kastiin lukeutuikin, sekä tamperelaisen Coughdustin. Itselleni tällainen hitaampi fiilistely toimii hyvin harvoin festariolosuhteissa, eikä nyt ollut yksi niistä harvoista kerroista.

Varmaan tämän takia hollantilainen Carach Angren onnistui saamaan pään nytkymään musiikkinsa tahdissa sen verran lujaa, että seuraavana päivänä tuli kärsittyä pahemmanlaatuisesta niskajumista. Tämä saattaa kertoa enemmän siitä, minkä verran pidin muista lauantain bändeistä, ei suinkaan siitä, että Carach Angren olisi loistava. Mutta omanlaisensa bändi se ehdottomasti on. Hollantilaisten sinfoninen black metal nousi ainakin itselleni yllätyksenä lauantain kovimmaksi anniksi. Bändi luonnollisestikin promotoi keikalla tänä vuonna ilmestynyttä ”This Is No Fairytail” -lättyään, mutta kyllä seassa saatiin kuulla myös vanhempaa tuotantoa. Ja hyvältähän se kokonaisuus kuulosti, vaikka aikaisemmin olen bändiä pitänyt lähinnä – no – huvittavana. Mutta Seinäjoella keikkojensa näyttävyyteen panostava Carach Angren sai ehdottomasti ”illan yllättäjä” -tarran rinnuksiinsa. Bändin keulakaksikko viihtyi keikan jälkeen kuvattavana kahvilan puolella täysissä maskeissaan, ja kyllähän siellä moni tuntui haluavan duon kanssa kuvaan.

Monille muille illan ja ehkä koko Seinäjoki Metal Festivalin odotetuin esiintyjä oli brittiläinen tunnelmointi-doomin suuri nimi My Dying Bride. Olen viime vuosina saanut todistaa ehkä liian monta bändin festarikeikkaa, ja tällä kertaa uni alkoi painaa silmäluomia jo kolmannen biisin tietämillä. Niinpä oli pakko sanoa, että eiköhän tämä ollut tässä. Kuten sanottu, oma lauantai meni pitkälti muissa merkeissä kuin leukaa lavan reunaan keikkojen aikana nojaillessa. Varmasti tuona toisenakin festaripäivänä tarjoiltiin kuitenkin sitä haluaville hienoja keikkaelämyksiä. Ylipäätään tarjonta oli festarin ensimmäiseksi kerraksi yllättävän kovatasoinen. Päiviä oli hiukan jaettu genreittäin, millä on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Ainakin itsestäni tuntui, että paikalla oli lauantaina hiukan vähemmän porukkaa kuin perjantaina. Kaiken kaikkiaan Seinäjoki Metal Festivalilla oli kuuleman mukaan ollut noin 2 000 kävijää, mikä on oikein hieno saavutus! Jatkakaa samaan malliin. Hienosti tänä viikonloppuna saatiin kesäfestarikausi joka tapauksessa pakettiin. Miten kauan on vielä ensi kesään? (RP)

Seinäjoki Metal Festival Facebookissa

Teksti: Jarmo Hänninen (JH) ja Rudi Peltonen (RP)
Kuvat: Jarmo Hänninen