Kyllä, nyt puhutaan siitä monelle väärästä Shiningista. Tämä norjalainen bändi ei siis työskentele black metallin parissa ainakaan pääaineenaan, vaan suuntautuu enemmänkin jazzmetallin pariin, vaikkakin vuosien myötä se jatsailu onkin jäänyt vähemmälle. Nyt heiltä on ilmestynyt kuudes lätty, joka kantaa nimeä ”One One One”. Lupaileeko nyt siis levynnimi listaykkösiä, Euroviisu-valloituksia ja ylituotteistamista? Saanko pian keikoilta paitakojusta Jack Torrance-naamarin?! Vittu, liittyyhän aiheeseen, kylläpäs!

Yhtyeen perusti vuonna 1999 nykyinen keulahahmo, Norjan valtiollisen musiikkikorkeakoulun käynyt multi-instrumentalisti Jørgen Munkeby, joka täytti lopun bändistä koulutovereillaan. Ja kyllä, arvasit aivan oikein, Shinging on saanut nimensä siitä elokuvasta. Tiedäthän, ”All work and no play makes Jack a dull boy” ja sitä rataa. Yhtye aloitti modernilla akustisella jazzilla, kunnes parin levyn jälkeen muutti tyylisuuntauksen enemmän rockin suuntaan ja siitä edelleen metallisempaan ulosantiin. Uusinta edeltävä ”Blackjazz” sai jatsailun kera päälleen industrialmaisen ja intensiivisen meuhkaamisen metallivyörymän. Turmellun, jopa seksuaalisen ahdistelun tunteen jätti.

Itse bändiin tutustuin ensimmäisen kerran livenä Kaapelitehtaalla kaksi vuotta sitten, kun he olivat lämmittelemässä ensimmäistä Suomen kokopitkää keikkaansa vetävää Devin Townsend Projectia. Yleisö oli suurimmalta osin paennut kalja-alueelle, mutta meitä muutamia oli lämmittelijää hieman ahdistunein, mutta räpäyttämättömin silmin ja kuumin korvavahoin seuraamassa. Musiikki samalla häiritsi, painosti ja puski pois luotaan, mutta myös oli sen verran mieltä kutittelevaa sekä uuden kuuloista, että jäin suu auki kuulemaani ihmettelemään. Yksi asia oli kuitenkin selvä: yhtye oli helpommin lähestyttävä livenä kuin levyllä, jolloin se on konemaisen teollisilla saundeilla kyllästetty.

Kuten arvostelun alusta saattoi arvata, vie ”One One One” yhtyettä entistä yksinkertaisempaan, aggressiivisen ja suoraviivaisen hyökkäävään suuntaan. Ikään kuin matkaa olisi jatkettu Meshuggah-henkisestä kokeilevammasta progejazzäkkivääryydestä ylikierroksilla käyvään Rob Zombieen. Alle 40-minuuttinen ei armopaloja antele, vaan se kuljettaa kuuntelijan vuoristoradassaan jyrkkää alamäkeä sähköisen pörisevän saundinsa, vimmaisen rumputulituksen, sekopäisen saksofonittelun ja megafonisen, joukkoja hallitsevan huutolaulun lävitse. Jos pitäisi selittää jollekin miltä yhtye kuulostaa, sanoisin sen kuulostavan aivoloiselta kokkelidiskossa. Mieleen tulee myös videokuvaa sirkkelistä, joka singahtaa hirmuisella voimalla koneesta, kulkien pitkin teitä silpoen kaiken tieltään. Sopisi tämä myös tunnarimusiikiksi sellaiselle Splash!-ohjelmalle, missä paskajulkkikset hyppää kerrostalon katoilta kilpaa asvaltille.

Toisin sanoen poppikamaahan tämä on yhtyeen faneille, jonka jo ensisinkku ”I Won’t Forget” todisti. Itselleni oli tämä yhtye vähän liian ärsyttävää ja hankalaa kuunneltavaa edellisen levyn aikoihin, mutta nyt on huomattavasti helpompi sulattaa kuulemansa. Tästähän jopa pitää! Kuuntelua tämä silti kaipaa, sillä vähän pötkömäiseltä mekastukselta tämä alussa yhdeltä istumalta kuunneltuna kuulostaa. Hitaasti alkaa helmiä irtoilla kun hiekka on tarpeeksi simpukassa myllertänyt ja saa raoteltua sitä auki. Voi ei, vaginavertausvaara! Huh, se oli lähellä… Eiku!

Ykköskappaleiksi itselleni tästä nousee se sinkkulohkaisun lisäksi diskokomppaava ”The One Inside”, lohkareenraskas ja kiipparihäiriöisen velmuileva ”My Dying Drive” ja miksei loputkin kappaleet aina levyn päättävään ylöskipuilevaan ”Paint The Sky Blackiin”. Nuo neljä nyt jää päällimmäisenä levystä mieleen, eipä niitä kehnoja kappaleita olekaan. Jos halua testata uppoaako tämä levy kunnolla, sopii sitä koettaa saksofonilla alkavalla ”How Your Strory Endsillä”, josta voikin jatkaa rumpupärinässä kylpevään ja raivokkaaseen ”The Hurting Gamesiin”.

Kaikin puolin hyvä fiilis ”One One Onesta” jää käteen. Ei tästä ehkäpä vuoden parhaimmaksi levyksi ole, mutta mainioksi möykkäviihteeksi kyllä! Tämä on myös tietyn fiiliksen musiikkia, joten ei tätä jaksa ihan päivittäin kuunnella. Eniten tästä levystä saa irti, jos on vaikka koko päivän joutunut kelaamaan hittiradiokanavien yksitoikkoisia ja mutaperseisiä soittolistoja lävitse aivokuolioon asti, silloin varsinkin tämä on mukavaa tuuletusmusiikkia tunkkaiselle aivolle. Edellisen albumin fanittajille saattaa tämä kuulostaa liian suoraviivaiselta eikä siksi tarpeeksi jännittävältä ja yllätykselliseltä, mutta minulle tämä tuli kuin apteekin hyllyltä. Parin kusisen vanhuksen takana piti vähän jonottaa, mutta viimein tämän pillerin nieltyä jaksaa taas kohdata hieman kivuttomammin tylsän masentavan maailman! Mees vaikka alamäkipyöräilemään siitä, senkin lihava palliaivo, ettet tukehdu jädetötteröösi!

8/10

Kappalelista:
01. I Won’t Forget
02. The One Inside
03. My Dying Drive
04. Off The Hook
05. Blackjazz Rebels
06. How Your Story Ends
07. The Hurting Game
08. Walk Away
09. Paint The Sky Black

http://www.shining.no/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä