Sonata Arctica – The Ninth Hour

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 25.11.2016

Sonata Arctica julkaisi yhdeksännen studioalbuminsa “The Ninth Hourin” lokakuun alussa Nuclear Blastin kautta. Kemiläisen yhtyeen edellinen julkaisu ”Pariah’s Child” on vuodelta 2014, jolloin myös debyyttialbumi ”Ecliptica” uudelleenjulkaistiin 15-vuotisikänsä kunniaksi. Sonata Arctica on tunnettu uniikista äänimaailmastaan, jossa yhtye yhdistelee power metallin, sinfoniallisen metallin sekä progressiivisen metallin elementtejä. ”The Ninth Hour” on äänimaailmaltaan enemmän kahta jälkimmäistä ja poikkeaa edeltävästä albumista ”Pariah’s Childista” siten, ettei uusin albumi ole niin menevä, mutta sitäkin tunnelmallisempi ja syvällisempi. Oikeastaan albumin kansikuva antaa osviittaa siitä, mitä levyltä voi odottaa.

”The Ninth Hour” sisältää monia hienoja ja syvällisiä lyriikoita, esimerkiksi aloitusraita kuvailee ihmiskunnan nousua alkuajoista nykypäivän uskomattomiin saavutuksiin. ”Closer To An Animal” ei ole pelkästään ihmiskunnan ja ihmisyyden ylistystä, vaan kappaleen lopussa kuullaan rauhallisesti puhuvaa Aaron Newportia, joka ihmettelee, että minkä takia ihminen hienoista saavutuksistaan huolimatta tuhoaa rakkaan planeettansa? ”Life” alkaa monisävyisillä melodioilla joita rummut ja basso rytmittävät joutuisasti. Kertosäkeissä Kakon ääni nousee hienoihin sfääreihin, eikä aluksi korvaan särähtävä ”lalalalalaa” kuulosta hullumalta. ”Lifessa” on tehty tilaa myös yhtyeen progemalle äänelle, mitä voi ihastellen kuunnella. ”Fairytale” tuo kehiin väkevämmän Sonata Arctican äänimaailman sekä kantaaottavat lyriikat, jotka on rakennettu huolella ja sisältävät monia herkullisia yksityiskohtia, joihin kannattaa tutustua.

”We Are What We Are” kuulostaa aluksi kauniimmalle ja viattomammalle kuin miksi lähemmän tarkastelun jälkeen osoittautuu. Kappale alkaa hyvin rauhallisesti ja sen alussa kuullaan upeaa Troy Donockleyn puhallinsoitintyöskentelyä. Lyriikat ovat kuitenkin huomattavasti synkemmät, mutta ajatuksia herättelevät kun Kakko summaa, että vaikka kykenisimme pelastamaan maailman, emme sitä tee. ”We Are What We Are” voi joidenkin korvaan kuulostaa liian ”maailmanparannus” -kappaleelta, mutta kappale kuvastaa realistisesti ihmisten käyttäytymistä. ”Till Death’s Done Us Apart” eli kunnes kuolema meidät erottaa, ei ole sitä mitä voisi luulla. Kappale kertoo aluksi satumaisesti kuinka poika tapaa tytön ja he rakastuvat palavasti toisiinsa ja kuinka he elävät elämänsä loppuun asti onnellisina, paitsi etteivät he eläkään yhdessä saati onnellisina. Ainakaan poika. Kappale etenee kertomusmaisesti kohti onnetonta loppuaan, mutta tästä huolimatta kappale on kaunis. Ehkä juuri sen takia, että se on realistinen – nykyaikana kun monet ihmiset tavoittelevat välitöntä mielihyvää ja kokemuksia, niin sitoutuminen elämän mittaiseen parisuhteeseen ei ole enää yleistä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Fly, Navigate, Communicate” edustaa kertosäkeidensä ja sanoitustensa suhteen kevyintä ”The Ninth Hourin” antia. Ainakin jos vertaa kolmeen ensimmäiseen kappaleeseen, joihin on laitettu paljon sisältöä sulatettavaksi. Tästä huolimatta ”Fly, Navigate, Communicaten” kaltaiselle sanoituksiltaan kevyemmälle kappaleelle löytyy paikkansa albumilla. Kymmenenminuuttinen eepos, ”White Pearl, Black Oceans – Part II” alkaa klassisen sinfoniaorkesterin soitolla, kauniisti ja juhlavasti. En tiedä johtuuko se vuodenajasta, mutta kappale saa itsessäni heräämään jouluisan olotilan. Kappaleen tunnelma on hyvin harras, vaikka siinä paikoin kiristetäänkin tempoa. Orkesterijärjestelyt joiden takana Mikko P. Mustonen seisoo, kannattavat kappaletta vahvasti ja tekevät siitä ainutlaatuisen. ”White Pearl, Black Oceans – Part II” nimi viittaa luonnollisesti siihen, että kappale on jatkoa ensimmäiselle osalle, joka löytyykin vuonna 2004 ilmestyneeltä ”Reckoning Nightilta”. Jatko-osa on rauhallisempi ja hartaampi kuin edeltäjänsä.

Albumin toiseksi viimeinen kappale ”On The Faultline” (Closure To An animal)” on eräänlainen vaihtoehtoinen versio aloitusraidalle. Kappaleet alkavat kolmella samalla lauseella, mutta ”On The Faultline” kuvailee nöyremmästä ihmisestä kuin ensimmäinen kappale, jossa ihminen hallitsee maailmaa suvereenisesti ja itsevarmasti. ”On The Fautline” on äänimaailmaltaan rauhallinen ja kaunis, mutta siitä huokuu vahvasti melankoliaa ja surua. Se on jälleen hieno teos Sonata Arcticalta. Albumin viimeisenä raitana toimii Bryan Adamsin ”Run To You” -kappaleesta tehty coverointi. Jo ensisoinnuista lähtien voi kuulla, ettei se lukeudu Sonata Arcticalle ominaiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö coverointi olisi onnistunut, vaan päinvastoin. Kappale kuulostaa täysin Sonata Arcticalle ja tekee kunniaa alkuperäiselle teokselle.

”The Ninth Hour” on reilu tunnin mittainen kattaus lennokasta ja monipuolista sinfoniallista ja progressiivista metallia, kuten Sonata Arctican kohdalla sopii olettaakin. Kuulijasta riippuen kappaleet voivat tuntua heti omilta tai vaatia sulattelunsa – itselläni ne veivät aikansa, mutta sitten löysinkin niiden mielenkiintoisuuden. Erityisen mukava yllätys olivat lyriikat, jotka olivat paikoin pistäviä, mutta tulivat silti sulavasti esiin Kakon ulosannin kautta. Albumin kansitaide on hyvin yksityiskohtainen sekä henkeäsalpaava ja se kuvastaakin ”The Ninth Houria” paremmin kuin hyvin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen