Standing Ovation – Scars Suit Me EP
Olin lukenut sekä kuullut lupaavia asioita tästä espoolaisyhtyeestä ja mielenkiintoni heräsi heti. Pelkästään promokuvat toivat bändin esiin muusta massasta. Mikä voisikaan siis mennä pieleen odotusten ollessa korkealla?
Levy lähtee sellolla liikkeelle ja sitten käynnistyy System Of A Down-henkinen paahto. Kaikki vielä hyvin tässä vaiheessa, mutta hiljalleen pettymys alkaa hiipiä sisään. Kaikki kuulostaa liian tutulta ja hengettömältä. Muutamia ilon hetkiäkin levyltä löytyy, mutta ne ovat nopeita sellaisia. Fiilis lässähtää pannukakkuvertauskuvien kera ja hillot leviävät pöydälle. Jos nyt kumminkin sen sotkun keskellä pistäisi levyn pyörimään vielä pari kertaa, kermavaahtokin on vatkaamatta.
Yhtyeen tarkoituksena on kokeilla monia musiikkityylejä alati muuntautuen. Tässä se onnistuukin, mutta ratkaisut tuntuvat silti lainatuilta ja moneen kertaan kuulluilta. Koska bändi ei viitsi kokeilla mitään erilaista ja pelaa varman päälle, jää kuulijalta yllätykset vähiin. Hommaa ei siis jätetä musiikkisuuntausten uudistamiselle vaan vanhan hyvän toistolle. Kappaleet kulkevat melko kepeästi ja varmasti käyden läpi progressiivisen, raskaamman aallokon ja rauhallisen tunnelmoinnin. Soittotaidoilla ei häikäistä, mutta bändijäsenet yrittävät parhaansa. Välillä silti tuntuu, kuin katsoisi lihavaa lasta, joka juoksee asfaltilla kengännauhat auki. Kuitenkin loppuun asti saatiin vonkale vedettyä, tosin niitä koukkuja ei heidän kalastajan pakissa juurikaan ollut.
Mainos päättyy
Bändin musiikkia voisi verrata Dream Theateriin ja vieläpä enemmän puolalaiseen Riversideen. Hieman tulee jopa vanha Stam1nakin mieleen. Bändi ei soita DT:tä suohon eikä pääse tunnelmallaan ja kauneudellaan lähellekään Riversidea. Silti se onnistuu siellä täällä loihtimaan hyviä sointukuvioita ja sävelmiä, jotka pistävät jalat nykimään. Urkutyöskentelylle täytyy nostaa hattua, se tuo mukavaa eloa ja lisäväriä matalalla möyrivien kitaroiden seuraksi. Rumpalointi pitää homman kasassa ja vetää huomion itseensä väliajoin mallikkaasti. Harmi vain, että miksauspöydällä se on jäänyt liian hiljaiselle taka-alalle.
Yhtyeen suurin kompastuskivi on sen laulaja. Laulussa ei tunnu olevan juurikaan äänialaa, jolloin se jää turvallisen tylsäksi. Tasapaksussa puhtaassa laulussa pysytään miltei koko levy läpi, ja vaikka välillä käydään rosoisemmassakin annissa, ei siihen oikein löydy tarvittavaa puhtia ja voimaa. Pientä fiilistä alkaa kuulua, kun mennään ihan herkimpään päähän, mutta siihen se jää. Levyn musiikkiannista tuntuukin nauttivan eniten silloin, kun siinä ei ole laulua.
Standing Ovation ei kumminkaan tee täydellistä mahalaskua, vaikka orkesteri jääkin vajaaksi oman nimensä antamista ennakko-odotuksista. Paljon jää petrattavaa, varsinkin laulun osalta, mutta nyt puhutaan vasta ensimmäisestä rykäisystä. Kenties tämä on vasta alkusoittoa paremmille ajoille, kunhan orkesteri kerää rohkeutta tuoda vahvemmin esiin omaa ilmettään ja asennettaan. Toivon tämän yhtyeen vielä potkivan kuulijoiden (ja varsinkin tämän arvostelijan) persettä, tällä konseptilla rakennetulla musiikilla kun ei Suomessa ole ikinä ylitarjontaa.
4 / 10
Kappalelista:
1. Into Oblivion
2. Genius Of Forsaken Centuries
3. Man Made Pain
4. War
5. For A While
http://www.standingovationband.com
Kirjoittanut: Ville Syrjälä
Mainos päättyy