Voih ja eih! Käytetään tähän alkuun paljon naamakirjan tilapäivityksissäkin liiallisesti käytettyä fraasia: SE TUNNE, kun saat arvosteltavaksi yhtyeen debyyttialbumin, jonka EP:stäkään et pitänyt. Tuo tunne on se, ettet oikein jaksa edes alkaa kirjoittaa saati kuuntelemaan koko levyä. Toisaalta tuo ”Scars Suits Me” -EP antoi pientä toivoa siitä, ettei koko peliä ole vielä hävitty, ja onhan yhtye kerännytkin sieltä täältä suosionosoituksia raskaan musiikin mediassa. Joten nyt tai ei koskaan, ehkä myöhemmin, Standing Ovation esittää ”The Antikythera Mechanism”.

Merenkäyntiä, viheltelyä ja akustista kitarointia… Alun tunnelma ei tosin ole turvalliselle merenkäynnille sopivaa, vaan enemmänkin pahaa enteilevää – introkappaleen jälkeen paatti lähtee voimakkaasti satamasta. Edelleen Dream Theater ja Riverside ensimmäisenä mielessä vertauskohtia etsiessä, toisaalta valutaan vielä kauemmas menneisyyteen progen alkuaikoihin. Ja ei pidä tosiaan unohtaa System Of A Downia ja Stam1naa. Yhtye on kuitenkin edennyt entisestä eteenpäin kohti kirkkaampia vesiä, tosin edelleen hieman veneen pohja on levää ja keulan puuveistonainen öttiäistä täynnä.

Musiikki vaihtelee jälleen kiitettävissä sfääreissä. Välillä mennään ihan laulun ja urkujen voimin tunnelmoiden, sitten taas sopivan koukeroisissa, soitannollisissa progemaisemissa, kunnes käydään taistelumetallissa ja jopa speed metallinkin puolella. Lopulta päästään vielä kiihkeämpään SOAD:n tyyliseen raivokäyntiin. Arvostan yhtyeen tapaa haastaa taitonsa ja rajoitteensa pyrkien nousemaan niiden yläpuolelle sekä lävitse – siitä on ne maailmanmestaritkin tehty. Jotta onnistuisit unelmissasi, pitää sinun ensin tehdä jotain, mihin et usko sinun pystyväsi. Toinen tapahan on olla unelmoimatta, mutta semmoinen järkeily käy tylsäksi pidemmän päälle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vaikkei sen kummemmin vastaan tule mitään emämunauksia tai muuten vain kompurointia, mitään tavallista suurempaakaan ei eteen satu, joten siinä mielessä ollaan samassa tilanteessa kuin viime kerrallakin. Yhtye ei karille aja ja hoitaa mutkaisen kivikon nätisti peippaillen, mutta ruuti on kuivaa ja närästää. Perhana, vertaukset valuvat koko ajan merenkäyntiin. No, mutta siis hytin hinta on edullinen ja se on sopivan tilava, mutta kaikki spesiaali-kiva puuttuu. Henkilökuntakaan ei suoraan päin vittuile ja eikä asiakaskuntakaan ole pelkkää kengille kuseksivaa känniääliötä, muttei niille jaksa jutella. Buffet on liian kaukana ja mauton, ettei lompakkokaan aukene edes vitsiksi asti. Tekisi mieli jäädä vaan hyttiin juomaan halpaa, lämmintä kaljaa koko reissuksi, mutta samapa on tuonne käytäville mennä kiertelemään ja tanssilattioille norkoilemaan.

Ensimmäinen keskinkertaisuuden paremmalle puolelle nouseva hetki tulee ”Black Boxin” loppupuolen iloisessa ja riemullisessa tanhuilussa, jolloin alkaa taas ukkovarvas naputtaa ja pää vatkaamaan menevästi. Silmä kirkastuu ja hymy leviää huulille, ainakin hetkeksi. Muuten ne onnen hetket ovat melko vähissä, vaikka siellä täällä onkin jännittävän ja mielenkiintoisen oloisia palasia, jotka kuitenkin lähemmin tarkasteltuna ja kosketeltuna ovat vain heijastuksia ja harhoja. Kun odotuksensa kohottaa liian korkeiksi, pettyy tuon tuosta, mutta muutenhan tämä albumin kuuntelu sujuukin ihan tuskattomasti.

Viime kerralla solistin suoritukset aiheutti eniten närää korvissani. Joko ne olivat liian hengettömiä ja voimattomia tai sitten ilmassa oli laulutaitoihin nähden liiallista yliyrittämistä. Nyt ne ovat toteutettu selkeästi paremmin ja hyviäkin juttuja siellä tulee vastaan. Silti loppupeleissä en oikein jaksa innostua kuulemastani ja laulujen tyydyttävän tasoinen anti alkaa häiritä. Yhtye ei ota itseään liian vakavasti ja koettaa väliajoin olla nokkela että hauska, leikkien mustan puhuvien sanoitusten ja soiton iloisen hupsuttelun vastakkain asettelulla. Mutta vitsit kuulostaa niin kuluneilta, ettei suu edes väkisin käänny hymyyn. Musiikki ja soittopuoli eivät myöskään ikinä tunnu olevan tarpeeksi ääripäissään, vaan jää haukkomaan henkeään puoliväliin matkaa kovasta rypistyksestä huolimatta. Albumi on kuin Pirates Of The Caribbean -elokuva, joka on Renny Harlinin ohjaama ja heijastin- sekä makkaramyynnillä rahoitettu, ja Johnny Deppin tilalla on Jasper Pääkkönen. Siinä ei auta siniristilippu merirosvolipun tilalla ja rommin sijaan Finlandia-vodka.

Joten keskinkertaiseksi jälleen jäädään, vaikka selkeästi EP:n ajoista onkin yleisilmettä parannettu. Itse en kehtaa Standing Ovationia suositella, mutten myöskään kieltäisi ihmisiä tutustumasta heidän musiikkiinsa ja varsinkin tähän debyyttialbumiin. Kovasta yrityksestä ja ennakkoluulottomuudesta ojennan yhtyeelle peukkuani ylös nyrkistä, mutta hattu pysyy visusti päässä vaikka vitusti päissään olisinkin, enkä sormeani tarjoa istumapaikaksi. No, mutta sen verran sanotaan tähän loppuun, että menkää ja kuunnelkaa ”The Antikythera Mechanism” ja tehkää omat johtopäätöksenne!

5/10

Kappalelista:
1. Scatter
2. Escapade
3. Travesty
4. Black Box
5. Hey Ho!
6. Hemorrhage
7. I Have Superhuman Powers
8. Break the News
9. The Antikythera Mechanism Pt. 1 – Xekínima
10. The Antikythera Mechanism Pt. 2 – Eureka
11. The Antikythera Mechanism Pt. 3 – Apoptosis

http://www.standingovationband.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä