Steelfest avasi festarikesän erinomaisella äärimetallitarjonnalla – festivaaliraportti osa 2/3

Mardukin tähdittämän ensimmäisen Steelfest-päivän jälkeen pauke jatkui perjantaina jo kello 12:30. Ensimmäisen esiintyjän paikkaa piti Azazel-kitaristi Mavfroksen oma yhtye Rienaus, joka on julkaissut hyviä perinteisiä black metal -levyjä. Keikka alkoi kuitenkin sen verran aikaisin, etten valitettavasti ehtinyt paikalle. Ensimmäinen näkemäni esiintyjä oli toinen kotimainen black metal -pumppu Gaurithoth, joka aloitti sisälavalla kello yhdeltä. Mikkeliläisyhtye oli alun perin aktiivisena vuodesta 1997 vuoteen 2007, mutta nyt se herätettiin henkiin ainakin yhden keikan ajaksi. Kahdella solistilla varustettu yhtye ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta heti kun huomasin Förgjordin kitaristi-basisti Valgrinderin lavalla, odotukseni nousivat korkealle – Förgjord kun on mielestäni kotimaisen black metalin ykkösnimiä. Gaurithoth ei kuitenkaan ollut samanlainen jylhä ilmestys. Kappaleet kantoivat väkevää energiaa, mutta eivät jääneet samalla tavalla mieleen. Suoraviivaiseen ilmaisuun mahtui kyllä vaihtelua, mutta puhtaat laulumelodiat kuulostivat juustoisilta. Osa jäsenistöstä taas esiintyi turhan eleettömästi. Kun kahden vokalistin yhteislaulusta otettiin kaikki irti, Gaurithoth oli kuitenkin hienoa kuunneltavaa.

Gaurithothin jälkeen ulkolavalle nousi ranskalainen black ja death metalia yhdistelevä Ritualization, joka on ollut toiminnassa vuodesta 2006 lähtien. Hienostelemattomaan ryminaan luottava yhtye jäi valitettavan vaisuksi kokemukseksi. Musiikki kyllä soitettiin hyvin, mutta siinä ei ollut samanlaista tarttumapintaa kuin vaikkapa Archgoatilla tai Profanaticalla. Asiaa ei erityisesti auttanut, että esiintyminen oli hyvin ujoa ja löysän oloista. Yhtyeen materiaali olisi voinut toimia livenä, mutta nyt se ei saanut alleen sitten yhtään energiaa. Ritualizationissa vaikuttaa muusikoita mm. Merrimackin sekä Crimson Moonin riveistä, joten yhtyeeltä olisi voinut odottaa parempaa keikkaa.

Onneksi Ritualizationin vaivaannuttavan esityksen jälkeen pääsi kokemaan jotain majesteettisen upeaa. Kalifornialainen vuonna 2004 perustettu Gravespawn oli sekin minulle uusi nimi, mutta keikan perusteella tuotantoon pitää tutustua pikimmiten. Viitat, haarniska ja vuohen kallot veivät visuaalisesti suoraan 90-luvun sinfonisen black metalin fantastiseen maailmaan, ja vahvaa Emperor-tunnelmaa kantoi itse musiikkikin. Kansanmusiikinomaiset fantasiamelodiat iskivät suoraan nappiin, ja jylhään äänimaailmaan mahtui myös kauniita luuttumelodioita. Vaikka musiikista tuli vahavsti mieleen Emperor, Gravespawn toi siihen oman käänteensä ja kuulosti virkistävältä. Erityisen mieleenpainuvaa oli perustajajäsen Reaverin performanssi. Hän vastasi sekä riipivästä ärinälaulusta että koskettimista, eikä minulla ainakaan tule mieleen montaa black metal -yhtyettä, jossa on laulava kiipparisti. Toisaalta hänen laulunsa kuulosti ajoittain ohuelta muuhun musiikkiin verrattuna. Muutoin Gravespawn veti uskomattoman hienon keikan, joka kaikkien Emperorin, Vargravin ynnä muiden vastaavien yhtyeiden fanien olisi kannattanut nähdä.

Jos Gravespawn vei musiikillisesti ja visuaalisesti 90-luvun alkuhämärään, toi saksalainen Tsatthogghua toisenlaista näkökulmaa black metaliin. Sadomasokismia ja antikristillisyyttä yhdistelevä black/thrash-pumppu teki minuun heti vaikutuksen poikkeuksellisella teemallaan ja visuaalisuudellaan. Kasvomaalien ja niittien sijaan pukukoodiin kuului bondage-maskia ja kommandopipoa. Vahvalla lavakarismalla varustettu yhtye ei turhia kainostellut edes musiikillisesti, vaan pisti menemään kuin Revenge konsanaan – tosin thrash-vaikutteisemmalla otteella. Monella tapaa mieleen tuli myös irstas ja iki-ihana Impaled Nazarene. Mielipuolinen ärjyminen ja kohkaus upposivat minuun heti alkutahdeista alkaen, ja heti Gravespawnin jälkeen pääsin ilokseni nauttimaan toisesta uudesta ja upeasta tuttavuudesta. Yhtyettä voi kritisoida kappaleiden samankaltaisuudesta, mutta tällaisessa primitiivisemmässä tulkinnassa se melkein kuuluu asiaan. Kappaleiden väleissä kuului myös tukevaa ja tarttuvaa industrial-biittiä, jota olisi mielestäni aivan hyvin voinut upottaa mukaan varsinaiseen materiaaliin. Nykyisellä nimellään vuonna 1993 aloittanut yhtye päätti vuonna 2019 noin yhdeksäntoista vuoden tauon, ja toivottavasti heidän musiikistaan päästään nauttimaan vielä pitkään.

Kotimaista osaamista esitteli seuraavaksi sisälavalla esiintynyt pakanallista black metalia soittava Ymir. Skandinaavisen mytologian luomismyytistä tutun jättiläisen mukaan nimetty yhtye aloitti uransa vuonna 1998, mutta ensimmäinen kokopitkä albumi julkaistiin vasta 2020. Uusin tuotos on viime vuonna ilmestynyt kakkoslevy ”Aeons of Sorrow”, joka sekin on Werwolf Recordsin julkaisema. Vaikka olen perehtynyt Ymirin tuotantoon valitettavan vähän, heidän kylmä Satanic Warmasterin ja Vargravin mieleen tuova ilmaisunsa teki minuun vaikutuksen. Kauniit livenä soitetut koskettimet viimeistelivät pakkauksen, ja pitkähköt hyiset kappaleet pitivät minut huomassaan koko keikan ajan. Kaikista parasta keikassa oli kuitenkin vokalisti Corvuksen, joka tunnetaan mm. Korgonthuruksesta ja Hornasta, jäätävän voimakas ilmaisu, joka ei kuulostanut ihmisen tekemältä. Kun visuaalinenkin puoli tuki yhtyeen teemaa täydellisesti, ei paljoa jäänyt valittamisen varaa. Toisaalta yksikään kappale ei jäänyt mieleen selvänä timanttilohkaisuna, mutta kokonaisuudessa tämä ei haitannut. Muun muassa True Black Dawnin, Baptismin, Warmoon Lordin ja Totalselfhatredin riveissä vaikuttaneilta muusikoilta en vähempää olisi odottanutkaan.

Ymirin jylhän tulkinnan jälkeen päästiin takaisin irstailun äärelle, kun ulkolavan valtasi japanilainen black/thrash-duo Sex Messiah. Pelkistettyyn kokoonpanoon kuului sekä rumpali että laulaja-kitaristi, joka huokui sekä Sarcófago-tyylistä rienaavaa energiaa että kasari-thrashin uhoa. Musiikki muistuttikin kaikessa rivoudessaan edellä mainittua äärimetallipioneeria, thrashista ja hardcoresta lainatuilla mausteilla. Vaikka lavalla oli vain kaksi muusikkoa, heidän vimmattu energiansa täytti tilan erinomaisesti ja tarttui ainakin minuun. Suuren osan keikasta he soittivat niin antaumuksella, että musiikki vaikutti hädin tuskin pysyvän kasassa. Kyllähän se loppupeleissä pysyi, ja tällainen hallittu kaaos nosti keikan seuraavalle tasolle. Pikanttina mausteena kuultiin myös korkeita speed metal -kirkaisuja. Yksittäiset kappaleet eivät jääneet minulle mieleen yhtä hyvin kuin monella Sex Messiahin verrokilla, mutta en voi kiistää, ettenkö olisi nauttinut suuresti heidän esityksestään. 

Sisälavalla päästiin Kolumbiassa vuonna 1996 perustetun Infernalin mystisiin tunnelmiin. Heidän melodisempi ja tunnelmoivampi ilmaisu oli virkistävää vaihtelua Sex Messiahin raivoamisen jälkeen. Vaikka Infernalin musiikista löytyi paljon kauniita melodisia koukkuja, heidän esiintymisensä ei noussut yhtä vangitsevaksi kuin vaikkapa Ymirillä tai Gravespawnilla, eivätkä yksittäiset kappaleet loistaneet yhtä kirkkaina kuin joillain muilla tämän genren yhtyeillä. Keikan parasta antia olivat lumoavat kosketinmelodiat, joita ei valitettavasti soitettu livenä. Varsinkin basistin soittoa oli silti ilo seurata, eikä Infernal varsinaisesti huono ollut. Näin kovassa ohjelmistossa se ei vaan erottunut edukseen.

Ruokatauon jälkeen päädyin seuraavaksi takaisin sisälavalle todistamaan Totalselfhatredia, joka kuuluu niihin harvoihin depressiivisiin black metal -yhtyeisiin, joita en ainoastaan siedä, vaan rakastan. Helsinkiläisyhtye liikkuu nimensä mukaisesti melankolisissa tunnelmissa, mutta on haastatteluissa painottanut, että alakuloisuudessa seilaaminen voi auttaa löytämään elämään uutta suuntaa. Olin ennestään nähnyt tämän vuonna 2005 perustetun orkesterin kolme kertaa, joiden perusteella odotukseni olivat erittäin korkealla. Debyyttialbumin klassikkokappaleiden alkaessa tunnelma todella muuttui hyisen haikeaksi, mutta surkea äänentoisto ei tehnyt kunniaa kauniille musiikille. Tilanne parani keikan loppua kohti, mutta liian suuri osa meni sivu suun teknisistä syistä. Onneksi yhtye on niin taitava esiintymään, että minut ainakin se onnistui lumoamaan tällaisissakin olosuhteissa. Joka kerta yhtyeen nähdessäni olen jäänyt ihmettelemään, miten musiikki voikaan olla samanaikaisesti näin surullista ja raastavaa mutta silti näin voimaannuttavaa. Herkkien ja aggressiivisten elementtien muodostama kontrasti on jotain uskomatonta, eikä yhtye vaikuttanut menettäneen piiruakaan taianomaisesta olemuksestaan.

Tunnelmoinnin jälkeen kolumbialainen Witchtrap toimitti täyslaidallisen silkkaa turpaanvetoa. Vuonna 1992 perustettu black/thrash-pumppu oli Steelfestiltä erinomainen löytö ja meni suoraan tapahtuman parhaiden esiintyjien joukkoon tänä vuonna. Voimatriona esiintynyt veteraaniyhtye osoitti musiikissaan ja esiintymisessään sellaista vimmaa, josta moni vanhan polven thrash-yhtye voi tänä päivänä vain haaveilla. Musiikista puuttui samanlainen jylhyys kuin joissain Deströyer 666:n kappaleissa, mutta vanhan koulukunnan speed metalia kunnioittava ilotulitus oli hunajaa korville. Laulu ei juuri erottunut muista vastaavista yhtyeistä, mutta jokainen soittaja hoiti hommansa hyvin ja nautti selkeästi lavalla olemisesta. Ei kappaleidenkaan joukosta löytynyt samanlaisia yksittäisiä helmiä kuin edellä mainitulla Deströyer 666:lla tai Venomilla. Nämä seikat eivät kuitenkaan muuta sitä, että Withchtrap soitti yhden koko tapahtuman parhaista keikoista.

Seuraavaksi ohjelmistossa oli kimuranttia häröilyä, kun kotimainen Ride For Revenge veti viimeisen keikkansa vähään aikaan. Yhtyeen black metal on sen verran kokeellista, että en ole saanut levyistä kiinni. Sitä suuremmalla syyllä olin positiivisesti yllättynyt, kun keikan alkaessa heidän musiikkinsa tempaisi minut täysillä mukaansa. Lappeenrannassa vuonna 2001 perustettu kulttiyhtye tarjosi kolkkoa ja toistoon nojaavaa, paksusoundista black metalia. Edellisenä päivänä oman keikan vetänyt Hail Conjurer loihti rummuilla minimalistisia ja tarttuvia rytmejä, joista tuli mieleen industrial-musiikin karumpi puoli. Kokeellinen keitos muistutti brittiläistä Godfleshia kolkkoine perkussioineen. Toisaalta mieleen tuli myös vanha Beherit, mutta pidemmillä kappaleilla ja ehkä vieläkin kokeellisempana. Keulahahmo Harald Mentorin kieroutunut laulu täydensi musiikkia täydellisesti, ja kehuttava on myös Nordic Elukka -taiteilijanimen taakse kätkeytyvää basistia. Sekasortoisen äänimaailman keskellä basisti ja kitaristi soittivat hilpeästi yhdessä kuin thrash metal -keikalla konsanaan. Musiikista löytyi myös tarkkaan valittuja nopeampia energian purkauksia, eikä tylsistyminen ollut lähelläkään. Päinvastoin, Ride For Revenge veti ehkäpä koko tapahtuman parhaan keikan.

Seuraavaksi ulkolavalle nousi vähemmän harvinainen näky kotimaisissa black metal -tapahtumissa, nimittäin hyvinkääläinen Kalmankantaja. Tunnelmallista black metalia soittava yhtye on ollut minulle levyltä kuunneltuna vaikeasti lähestyttävä, mutta jokunen heidän keikoistaan, jotka olen nähnyt, ovat olleet erinomaisia. Vuonna 2011 perustettu kokoonpano julkaisee musiikkia ällistyttävällä tahdilla, ja esimerkiksi vuosien 2020-2023 aikana päivänvalon on nähnyt peräti yksitoista kokopitkää albumia. Tälläkin keikalla kävi mielessä ajatus, voisiko parhaat ideat yhdistää ja tehdä mieleenpainuvampia kappaleita. Toisaalta varsinkin vokalisti Tyrantin tulkinta oli hienoa kuunneltavaa. Kirkkaassa päivänvalossa esiintynyt yhtye ei silti onnistunut tällä kertaa jättämään erityistä jälkeä. Paras näkemäni Kalmankantaja-keikka oli intiimimmässä klubiympäristössä, joten ehkä Steelfestin ulkolava söi jotain tunnelmasta. Ei liene mahdotonta sekään, että mieltäni kalvoi pettymys Ved Buens Enden ja Dødheimsgardin peruuntumisesta. Kädenlämpöinen Kalmankantaja-keikka ei yltänyt samoihin sfääreihin kuin nämä norjalaiset kokeellisemmat black metal -pumput, joista varsinkin jälkimmäinen olisi tuonut tapahtumaan paljon kaivattua industrial-sävyä. On totta kai hienoa, että korvaava esiintyjä löydettiin nopeasti.

Kaikki odottamani norjalaisyhtyeet eivät onneksi peruneet keikkojaan. Yksi näistä oli vuonna 1993 perustettu Gehenna, jonka varhaiset syntikkavetoiset black metal -levyt kuuluvat mielestäni genren parhaimmistoon. Odotin keikkaa kuitenkin pelonsekaisesti, sillä myöhempi materiaali on ankeaa kuunneltavaa. Eteerinen tunnelma on vaihtunut sieluttomaan Marduk-pastissiin, jossa ei ole juuri mitään jäljellä siitä, mihin Gehennassa alun perin rakastuin. Surukseni Gehennan Steelfest-keikka painottui juuri tähän tylsempään materiaaliin, ja käteen jäi lähinnä ärsyyntyminen ja suuri pettymys. Onneksi muusikot nauttivat lavalla olemisesta ja toivat materiaaliin edes jotain ponnekkuutta. Jossain vaiheessa keikkaa lavalle saapui toinen vokalisti, ja kosketinvetoista vanhempaa materiaalia saatiin edes vähän. Tämä oli kerrassaan upeaa seurattavaa. Kontrasti uudempaan, keikkaa dominoivaan materiaaliin oli kuitenkin niin suuri, että hädin tuskin tunnisti kyseessä olevan sama yhtye. Jompaan kumpaan tyyliin keskittyminen olisi tuonut keikkaan johdonmukaisuutta, mutta jos tylsä black/death metal on Gehennalle nykyään se juttu, mieluummin vanhaa materiaalia kuulee vähän kuin ei ollenkaan. Lopputulemana keikka oli kuitenkin suurin pettymys pitkään aikaan.

Kotimaiselta black metal -taituri Behexeniltä uskalsi odottaa hyvää keikkaa. Yhtye keikkailee Suomessa valitettavan harvoin, joten se nousi itselläni yhdeksi koko tapahtuman odotetuimmista esiintyjistä. ”Sota valon jumalaa vastaan” -klassikko käynnisti keikan ryminällä, ja yhtye valtasi tilan itselleen turhia kainoksumatta. Vuonna 1996 perustetun yhtyeen perinteinen black metal raikasi voimalla, joka jättää monet verrokit taakseen. Etenkin vokalistin esiintyminen oli lumoavaa, ja aika tuntui pysähtyneen hetkeksi. Vuonna 1996 perustettu Behexen ei ole keksinyt black metalia uudelleen, vaan yhtye tekee tuon tutun tyylin niin taidokkaasti ja intohimoisesti, että omaperäisyys jää toissijaiseksi. Kahden ensimmäisen albumin jälkeen musiikkiin tuli enemmän omaleimaisia vivahteita, ja tällä keikalla kuultiin laaja otanta yhtyeen tuotannosta. Vaikka musiikki ja esiintyminen olivat ensiluokkaista, akustiikka petti niin pahasti, että tututkin kappaleet kuulostivat välillä vierailta. Samalla musiikin hyökkäävyys ei päässyt täyteen loistoonsa. Erityisen ikävää tästä tekee se, että seuraavaa Behexen-keikkaa saanee odottaa tovin, jos keikkailurytmi pysyy samanlaisena. Toivottavasti silloin tekniikka pysyy yhtyeen perässä.

Lauantain pääesiintyjäksi valikoitui norjalainen black metalin suurnimi Carpathian Forest, jonka keikoissa on havaittavissa virkistävää rock’n’roll-asennetta ainaisen synkistelyn sijaan. Vuonna 1992 perustettu yhtye saapui tällä kertaa Steelfestiin juhlistamaan vuonna 1998 ilmestynyttä debyyttiään ”Black Shining Leatheria”, joten kyse oli harvinaislaatuisesta tilaisuudesta. Minulle olisi sinänsä ollut se ja sama, mitä yhtye soittaa, koska levyltä en ole innostunut heidän tuotannostaan samalla tavalla kuin vaikkapa Gorgorothista tai Taakesta. Päätin kuitenkin tulla seuraamaan, millaisen show’n Nattefrost ja kumppanit tällä kertaa tarjoavat. Toisin kuin viime kerralla, nyt muusikoiden kaverina lavalla ei ollut kasapäittäin mallinukkeja. Sen sijaan päästiin kokemaan poikkeuksellista karismaa ja viihdyttävää rokkaavaa black metalia, joka erottaa Carpathian Forestin monista verrokeistaan. Kappaleet eivät olleet sieltä ikimuistoisimmista päästä, mutta yhtyeen energisyys nosti perustasoisen materiaalin erittäin iskeväksi. Vokalisti Nattefrost puhutteli antaumuksella yleisöä ja huuteli ehkä kuluneitakin ”Suomi perkele!” -toteamuksia, ollen samanaikaisesti karismaattinen rokkikukko sekä riivatun kuuloinen black metalisti. Samalla hän laukoi kommentteja ihmiskunnan turhuudesta.

Kun Nattefrost esitteli yhtyeensä sanoilla ”We are Carpathian Forest and we play rock’n’roll”, ei jäänyt epäselväksi, etteikö muuan Motörhead olisi ollut yhtyeelle tärkeä vaikuttaja ainakin asenteeltaan. Carpathian Forestin keikasta löytyi muitakin vaikutteita äärimetallin ulkopuolelta, kun yhtye esitti loistavan version The Curen hittikappaleesta ”A Forest.” Kyseessä oli itselleni odotetuin veto ”Black Shining Leather” -albumilta, ja ei onneksi tarvinnut pettyä. Toisaalta vähemmän ärinäpainotteinen laulu tuntui vieraalta muuhun materiaaliin verrattuna. Pian ”A Forestin” jälkeen rokattiin Turbonegron tahtiin, kun käsittelyyn otettiin ”All My Friends Are Dead.” Tällaiset revittelyt ja tiukka soitto tekivät Carpathian Forestin keikasta yhden festivaalin parhaista. Yksittäiset kappaleet eivät yllä black metalin kärkikastiin, mutta tällaisella vyöryävällä energialla esitettynä ne eivät jättäneet juuri mitään kaivattavaa. Kaikkien mieleen Carpathian Forestin rokkaava meno ei varmasti ollut, mutta minusta yhtye tarjosi loistavan lopetuksen hienolle festaripäivälle.

Seuraavana ja viimeisenä festivaalipäivänä päästiin nauttimaan mm. sellaisista yhtyeistä kuin Satanic Warmaster, Urgehal, Nunslaughter, Torture Killer, Nordjevel ja Nattefrost. Lue raportin kolmannesta osasta, millaiset keikat nämä ja monet muut yhtyeet vetivät ja millaisissa tunnelmissa vuoden 2023 Steelfest saatettiin päätökseen.

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia.

Teksti: Teemu Esko