Steelfest avasi festarikesän erinomaisella äärimetallitarjonnalla – festivaaliraportti osa 3/3

Steelfestin ensimmäiseen ja toiseen päivään oli mahtunut jo monta hienoa keikkaa, mutta päätöspäiväkään ei kuteja säästellyt. Pääesiintyjäksi kiinnitetty ukrainalainen pakanallinen black metal -yhtye Nokturnal Mortum joutui valitettavasti perumaan esiintymisensä Venäjän hyökkäyssodan vuoksi, mutta tilalle saatiin kotimaisen black metalin tunnetuimpiin nimiin lukeutuva Satanic Warmaster. 

Ensimmäiset sävelet Hyvinkään Villatehtaalla raikasivat lauantaina sisälavalla kello 12:30 aikoihin, kun kouvolalainen Ruttokosmos jakoi tunnelmallista black metaliaan. Vaikka perjantain pääesiintyjä Carpahtian Forestin keikan päättymisestä oli kulunut hädin tuskin kahtatoista tuntia, päätin saapua lauantaina heti ensimmäisen yhtyeen keikalle, kun se kerta oli niin hienolla nimellä varustettu. Vuonna 2003 perustettu yhtye ei ole ollut järin aktiivinen julkaisurintamalla, sillä tähän päivään mennessä se on julkaissut ainoastaan kaksi demoa sekä nämä yhteen kokoavan kokoelmalevyn. Vaikka en tiennyt yhtyeestä mitään ennen tätä keikkaa, se osoittautui varsin hyväksi löydöksi. Haikeasti tunnelmoivasta mutta raa’asta ilmaisusta tuli vahvasti mieleen Cosmic Churchin ja Antimaterian kaltaiset yhtyeet, joista kumpikin on tosin perustettu vasta Ruttokosmoksen jälkeen. Eteerisestä musiikista löytyi paljon koukkuja niin soiton kuin laulun osalta. Ikävä kyllä yhtyeen esiintyminen jäi ujoksi, ja yleisöä oli paikalla vain kourallinen. Tästä huolimatta Ruttokosmos avasi päivän onnistuneesti.

Ulkolavalla auringonvalossa esiintyi seuraavaksi ranskalainen black metal -pumppu Sotherion, joka on mm. The Order of Apollyonista sekä Horna– ja Nordjevel-muusikoita sisältävästä Doedsvangrista tutun BST:n sooloprojekti. Vaikka en innostunut viime vuoden Steelfestissä The Order of Apollyonin tai Doedsvangrin keikoista, niistä tuli kyllä selväksi, että BST on taitava muusikko. Nyt sooloprojektinsa kanssa hän näytti todelliset kyntensä, kun tiukan live-kokoonpanon kasannut Sotherion veti loistavan black metal -keikan. Musiikki oli juuri sopivan suoraviivaista ja sisälsi mukavasti nyansseja. Erityisesti örinä oli hienoa kuunneltavaa, ja yhtyeen energia toi materiaaliin entistä enemmän puhtia. Yksittäiset kappaleet eivät jääneet minulle mieleen, mutta keikan perusteella Sotherionin materiaaliin on tutustuttuva pikimmiten. Pitkään Aosothissakin soittanut BST yhtyeineen veti yhden päivän parhaista keikoista.

Sisälavalla päästiin todistamaan todellista kotimaisen black metalin herkkupalaa, kun vuonna 1993 perustettu Vornat heräsi hetkeksi horroksestaan. Tämäkään yhtye ei ole kiirehtynyt julkaisujen kanssa, sillä diskografiaan kuuluu ainoastaan kaksi demoa, yksi splitti ja yksi kokoelmalevy. Vornatin merkitystä kotimaiselle black metalille ei tule kuitenkaan vähätellä, sillä esimerkiksi Satanic Warmaster on coveroinut heidän materiaaliaan. Hyytävässä ja jylhässä black metalissa oli tälläkin keikalla kaikki kohdillaan, ja vokalistin riivatun kuuloinen tulkinta kruunasi kokonaisuuden. Keikkaa seuratessa ei ollut vaikeaa löytää yhtäläisyyksiä edellisinä päivinä esiintyneiden Hornan ja Behexenin musiikkiin, joita Vornat lienee innoittanut aikanaan. Vaikka musiikki oli kohdillaan, Vornatin lavaenergia ei yltänyt kahden edellä mainitun yhtyeen tasolle. Toisaalta Vornatin musiikki ei varsinaisesti tarvinnut esiintymiseen liikettä. Keikka kuului itselleni festivaalin parhaisiin, mutta jäin ihmettelemään, miksi tällainen veteraaniyhtye esiintyy jo kello yhden-kahden aikaan.

Pienen hengähdystauon jälkeen palasin sisälavalle todistamaan haminalaisen Witchcraftin Beherit– ja Blasphemy-henkistä black- ja death metal -kohkausta. Witchcraftin musiikki on niin lähellä kyseisiä yhtyeitä, että sitä ei voi pitää omaperäisenä kokoonpanona. Toisaalta, kun Beheritin black metal -keikoista ei ole päästy nauttimaan aikoihin ja Blasphemyn edellisestä Suomen-visiitistä on vierähtänyt tovi, Witchcraft täytti tämän tyhjiön erinomaisesti. Nykyisellä nimellään vuonna 2013 aloittanut yhtye kantoi juuri niin alkukantaista ja vimmattua voimaa esiintymisessään ja musiikissaan kuin saattoi toivoa. Yhtye tuntee tyylisuuntauksensa niin hyvin ja herättää sen henkiin niin uskottavasti, että omaperäisyyden puute ei ainakaan itseäni haittaa. Vaikka materiaali toimitettiin kuin vanhat konkarit konsanaan, missään vaiheessa ei noussut merkkejä rutiininomaisuudesta, vaan esikuvien räjähdysherkkä energia pääsi loistamaan täydessä kunniassaan. Beherit-rumpali Sodomatic Slaughterkin on vieraillut Witchcraftin kanssa lavalla, joskaan ei tällä kertaa. Lisää tätä.

Ranskalainen avant-garde black metalia soittava Pensées Nocturnes vei seuraavaksi aivan erilaisiin tunnelmiin. Steelfestissä on vuosien saatossa ollut kaikenlaista vähemmän tunnettua erikoisuutta, mutta näin omituista keikkaa en ole nähnyt varmaan ikinä. Karnevaalit ja sirkukset mieleen tuovalla musiikilla keikkansa aloittanut yhtye jakoi varmasti mielipiteitä, kun pätevän black metalin rinnalla soi Fröbelin Palikat mieleen tuova leikkilaulusinfonia. Jos perjantaina esiintynyt Gravespawn ilahdutti ja ihmetytti laulavalla kosketinsoittajallaan, vei Pensées Nocturnes ihmetyksen pidemmälle örisevällä haitaristilla. Päästiinpä tässä spektaakkelissa kuulemaan myös mm. trumpettia tai jotain vastaavaa puhallinsoitinta. Kajahtanut esitys, jossa muusikot muistuttivat asujensa ja elehtimisensä puolesta juopuneita merimiehiä, oli hämmentävin kokemukseni pitkään aikaan. En voi sanoa nauttineeni tästä musiikillisesti, mutta viimeistään kun yhtyeen jäseniä siirtyi lavalta yleisön joukkoon hillumaan, lämpenin hauskalle esitykselle. On todella härskiä ja rohkeaa venyttää black metalia tällaiseen hullunkurisuuteen. Jokainen muusikko selvästi nautti lavalla olemisesta, ja keikka lienee jäänyt monelle mieleen vähintään outoutensa puolesta.

Perinteisempää menoa tarjosi tamperelainen vuonna 1994 perustettu Urn, jonka black/thrash sai ainakin minut täpinöihin. Pensées Nocturnesin jälkeen oli ihanaa päästä kuulemaan vanhan liiton perinteitä noudattavaa kaahausta, josta paistaa läpi speed ja thrash metalin kulta-aika. Urnilla ei ehkä ole samantasoisia yksittäisiä hittejä kuin Deströyer 666:lla, mutta hyvä lavaenergia ja tasaisen laadukas materiaali teki keikasta hienoa seurattavaa. Jos black ja thrash metalin yhdistelmä on mieleen, kannattaa hakeutua Urnin keikalle. Tälläkään kertaa yhtye ei nimittäin pettänyt.

Ranskalainen vuonna 1994 perustettu Merrimack nousi seuraavaksi ulkolavalle vetämään tiukan perinteisen black metal -keikan. En ole juuri tutustunut yhtyeen tuotantoon, mutta raaka Watainin mieleen tuova materiaali tempaisi minut heti mukaansa. Kappaleisiin mahtui niin väkivaltaista kohkausta kuin hitaampaa tunnelmointia sopivissa määrin. Auringonpaiste ei varsinaisesti tukenut Merrimackin luomaa tunnelmaa, mutta tästä huolimatta yhtye veti erinomaisen keikan. Jäin vain ihmettelemään, miksi muu yhtye aloitti soiton kitaristin vielä virittäessä soitintaan. Eikä esiintyminen ollut ihan yhtä räjähtävän energistä kuin vaikkapa Watainilla tai Taakella.

Päivän ensimmäinen norjalaisyhtye Nordjevel nousi sisälavalle noin kello 17:45. Vuonna 2015 perustettu ja kolme kokopitkää albumia julkaissut yhtye on noussut kohtalaiseen suosioon, mutta itse en ole liiemmin heidän tuotannostaan innostunut. Nordjevel on kuulostanut mielestäni turhan huolitellulta, eivätkä kappaleet puhuttele samalla tavalla kuin genren parhaimmisto. Nordjevelin muusikoilla on kuitenkin sen verran vankka kokemus, että parin aiemmin näkemäni keikan perusteella tämäkin veto olisi näkemisen arvoinen. Esimerkiksi Dark Funeralissa ja 1349:ssä soittanut rumpali Dominator varasti show’n ja toi eloa muutoin muovisen oloiseen materiaaliin. Vokalisti Doedsadmiral puolestaan otti kaiken irti matalan ja korkean ärinän välillä liikkuvasta tulkinnastaan ja näytti olevansa erityisen lahjakas esiintyjä. Vaikka keikan alkua piinasi erikoiset soundit, Nordjevel veti kuin vetikin viihdyttävän keikan, jonka heikoimmaksi lenkiksi osoittautui tylsänpuoleinen kappalemateriaali. Djevel on edelleen se parempi näistä kahdesta Norjan paholaisesta.

Uraansa paketoiva death metal -tykki Torture Killer sen sijaan oli kaikkea muuta kuin tylsä. Kotimaisen death metal -legendan keikoilla on tapana olla upea ja energinen meininki, eikä tämäkään veto ollut poikkeus. Keskitempossa möyrivä brutaali ja koukkuja täynnä oleva materiaali meni kuumille kiville, ja yleisön ja yhtyeen välinen energia oli hienoa todistettavaa. Torture Killer toimitti kuolonkorinansa rautaisella otteella, ja jos yhtyeen ura on todella tulossa päätökseen, ainakin sen voi sanoa loppuneen kunnialla. Legendaariselta Morbid Angelilta lainattu ”Immortal Rites” sekä Torture Killerin oma klassikko ”I Choose Death” soivat niin komeasti, että ainakaan tällä death metal -fanilla ei juuri jäänyt toivomisen varaa. 

Vuonna 1992 perustettu True Black Dawn vei yleisön seuraavaksi takaisin perinteisen black metalin äärelle. Suomalaisyhtye on kokemukseni mukaan mielettömän hyvä livenä, joten tämä keikka oli itselleni yksi päivän odotetuimmista. Rituaalinomainen esitys nostatti kylmiä väreitä ja sai ajan pysähtymään hetkeksi. Etenkin vokalisti Wrath esiintyi sellaisella antaumuksella, että pelkkä vilkaisu hänen suuntaansa saattoi herättää hengen palon. Samalla hänen monipuolinen tulkintansa pyyhki lattiaa monilla verrokeillaan. Majestettinen mutta koruton black metal soi niin vakuuttavasti, että True Black Dawn ylitti korkeat odotukseni. Jäin hämmästelemään, miten näin minimalistisella esiintymisellä voi saada aikaan tällaisen tunnepalon. Mikään tietty kappale ei noussut ylivoimaiseksi helmeksi, mutta tasainen laatu voi olla hyvä asia, jos taso on lähtökohtaisesti näin korkea. 

Depressiivistä black metalia soittava Austere veti sekin monella tapaa pysäyttävän keikan. Olen hyvin valikoiva tämän alagenren suhteen, mutta paria pientä viilausta lukuun ottamatta Austere osoittautui upeaksi yhtyeeksi. Vuonna 2005 perustettu yhtye päätti toissa vuonna yli kymmenen vuotta kestäneen hiljaiselon ja julkaisi huhtikuussa ylistetyn ”Corrosion of Hearts” -albumin. Itse en ole heidän tuotantoonsa ehtinyt tutustua, mutta melankoliaa huokuvat pitkät ja kauniit kappaleet olivat upeaa kuunneltavaa. Uskoakseni keikka olisi silti toiminut paremmin sisälavalla, sillä nyt ajoittaiset ongelmat kitaran ja laulun kuuluvuuden kanssa toimivat ikävinä katkoksina muuten kauniissa esityksessä. Silloin kun laulu kuului, se puolestaan kuulosti ohuelta ja heikohkolta. Silti siitä välittyi vahva kärsimyksen tunne, menemättä ihan Silencer-osastolle. Näistä puutteista huolimatta Austeren keikka oli minulle yksi Steelfestin kohokohdista, ja uusi albumi kuulostaa sekin loistavalta. 

Jos Carpahtian Forest ihastutti perjantaina päivänä rokkaavalla black metal -show’llaan, vokalisti Nattefrost jatkoi lauantaina samoissa tunnelmissa sooloyhtyeensä kanssa. Alkujaan vuosina 2003-2009 toiminut yhtye päätti tänä vuonna pitkän hiljaiselonsa ja saapui samalla ensimmäistä kertaa Suomeen ja ylipäätään kotimaansa Norjan ulkopuolelle. Nattefrostin materiaali on jäänyt mieleeni pikemminkin uhoavan aseenteensa kuin musiikillisen laadun vuoksi, mutta nyt livenä kuultuna tarjolla oli loistavaa turpaanvetoa. Carpathian Forestin rock-vaikutteisiin verrattuna Nattefrostin musiikki on lähempänä perinteisempää black metalia. Nattefrostin rääkyminen ja karisma olivat helposti keikan parasta antia, mutta settilistassakin odotti iloinen yllätys. ”Blood & Vomit” -debyyttialbumilla kuullaan loistava versio Beheritin ”Gate of Nanna” -klassikosta, joka löysi tiensä myös yhtyeen ensimmäiselle Suomen keikalle. Huikea veto teki täyttä oikeutta alkuperäiselle ja sai huikean vastaanoton. Suomalaisen black metalin alkuhämärän jälkeen siirryttiin toisenlaiseen eläimellisyyteen, kun käsittelyyn otettiin GG Allin & The Murder Junkiesin kappale ”Bite It You Scum.” Hienosti rokkasi sekin, mutta Beherit-cover jätti kaiken muun varjoonsa. Kokonaisuutena Carpathian Forestin keikka jäi silti paremmaksi.

Omien sanojensa mukaan ”paholaismetallia” soittava Nunslaughter valtasi seuraavaksi ulkolavan. Vuonna 1987 perustettu amerikkalaisyhtye esitti häikäilemättömällä energialla ykkösluokan death metalia. Niitit ja Blasphemy-tyyliset corpse paintit veivät tunnelman black ja death metalin alkuhämäriin, ja yhtyeen räkäinen ja rienaava asenne tuki tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Pidän tunnelmoivastakin death metalista, mutta Nunslaughterin raju ja riisuttu ilmaisu on silti sitä, mitä tältä genreltä eniten haen. Yhtyeen intohimon musiikkiaan kohtaan saattoi aistia joka hetkellä, eikä energinen ja loistavalla materiaalilla varustettu keikka jättänyt mielestäni paljoa parantamisen varaa. Räkäiset ja uhoavat välispiikit eivät välttämättä uponneet kaikille, mutta minusta ne tukivat tunnelmaa hauskalla tavalla. 

Seuraavaksi sisälavan valtasi tapahtuman paras norjalaisesiintyjä, vuonna 1992 perustettu Urgehal. Yhtye on osoittanut niin vahvaa kykyä tehdä intensiivistä black metalia, että oli suuri ilo päästä viimein näkemään heidät livenä. Keulahahmo Trondr Nefas jätti harmiksemme tämän maailman vuonna 2012, mutta yhtye on jatkanut kiertämistä ja levyttämistä hänen muistonsa kunniaksi. Kun klassinen ”This is satanic black metal!” -huudahdus lävisti ilman, oli selvää, että luvassa on jotain erityistä. Loistava musiikki heräsi henkiin juuri ansaitsemallaan tavalla. Vokalistin paikkaa vuorotellen pitäneet Morten Shax sekä Sorath Northgrove kantoivat niin uhmaavaa ja toismaailmallista energiaa, että yhtye ei kalvennut lainkaan tunnetumpien nimien rinnalla. Päinvastoin, tarjolla oli ykkösluokan ryöpytystä. Shaxin esiintyminen oli minun makuuni innostavampaa ja energisempää kuin Northgroven. Kumpikin heistä on ollut Nefasin kanssa samoissa yhtyeissä, ja kun kumpikin nousi lopuksi samaan aikaan lavalle, oli ilmassa juhlallisuuden tunnelmaa. Soundipuoli oli ainakin keikan alussa turhan suhiseva ja epäselvä, mutta se ei estänyt Urgehalia vetämästä ehkäpä koko festivaalin parasta keikkaa.

Tällä kertaa pääesiintyjä esiintyi poikkeuksellisesti toiseksi viimeisenä. Moni oli varmasti odottanut Nokturnal Mortumia edellisvuoden peruuntumisen jälkeen, mutta Satanic Warmaster oli ainakin paperilla todella kova korvaaja. Hornassakin laulanut ja lukuisista yhtyeistä tunnettu Werwolf julkaisi viime vuonna kuudennen kokopitkän Satanic Warmaster -albumin, joka nousi Suomen albumilistalla 11. sijalle. Pitkään odotettu ”Aamongandr” on hyvä, joskin turvallinen levy, jonka kappaleita tuli mielellään kuuntelemaan livenä. Ja komealta ne kuulostivatkin, kun setti käynnistyi peräti kahdella uudella kappaleella. Laulusta ja kitarasta livenä vastaava Werwolf on kasannut tiukan livebändin mm. Cadaveric Incubatorin ja Malignmanentin jäsenistä, ja jylhä musiikki pääsi kunniaansa soiton puolesta. Soundit vain olivat sellaista suhinaa, että musiikki menetti merkittävän osan iskuvoimastaan. Toista oli viime vuonna, kun Satanic Warmaster veti loistavan pääesiintyjäkeikan Steelfestin sisälavalla. Werwolfin tunnistettavat ärinät sentään kuuluivat hyvin ja pelasivat hyvin yhteen basisti Necroterrorin taustavokaalien kanssa.

Vaikka Satanic Warmaster on ainoalle vakituiselle jäsenelleen ilmeisen vakava sieluntuotos, oli ilmassa myös leikkisää tunnelmaa. ”Onks tää teidän mielestä ihan hyvä?” Werwolf kysyi yleisöltä leikkisästi ja kulmakarvojaan nostaen. Olihan se, mutta toivomisen varaan jättävät soundit ja Urgehalin uskomaton keikka juuri ennen Satanic Warmasteria veivät yhtyeeltä hohtoa pois. Silti lopputulos jäi keskiverto black metal -keikkaa paremmaksi.

Viimeisen esiintyjän paikkaa piti tällä kertaa nuoremman polven yhtye, vuonna 2019 perustettu lahtelainen Warmoon Lord. Yhtye on läpi tähänastisen tuotantonsa, joka koostuu kahdesta kokopitkästä albumista ja yhdestä splitistä, osoittanut hallitsevansa 90-luvun black metalin erinomaisesti. Heidän musiikissaan on vain ollut niin vähän mitään omaperäistä, että kyseiset julkaisut eivät ole viihtyneet soittimessani montaa kertaa. Livenä Warmoon Lord on toista maata, sillä Castlevanian ynnä muun synkemmän fantasian hengessä haarniskaa ja viittoja kantava yhtye on kiistatta suomalaisen nyky-black metalin parhaimmistoa.

Yhtyeen perustaja ja ainoa virallinen jäsen Lord Vrăjitor on todellinen musiikkivelho, jonka lahjoista on päästy nauttimaan lisäksi mm. synthwave-yhtye Megahammerissa sekä dungeon synthiä soittavassa Old Sorceryssa, joista kumpaakin hän niin ikään kipparoi. Kuten Satanic Warmasterin Werwolf, myös Lord Vrăjitor on kasannut loistavan live-kokoonpanon. Urgehalin ja Satanic Warmasterin jälkeen esiintyminen vaikutti epäsuotuisalta kohtalolta näin nuorelle yhtyeelle, mutta Warmoon Lord lunasti paikkansa. Intensiivinen ja hienoja melodioita sisältävä musiikki toi vahvasti mieleen Satanic Warmasterin sekä Vargravin, joskin koskettimia käytettiin hillitymmin kuin viimeksi mainitussa. Ne jopa soitettiin livenä. Silti show’n varasti vokalisti Hateful Depression, jonka eläytyminen ja tulkinta oli omaa luokkaansa. Warmoon Lord ei tuo black metaliin musiikillisesti mitään uutta, mutta nyt yhtye veti niin kovan keikan, että se tuntui päivän todelliselta pääesiintyjältä.

Steelfest vuosimallia 2023 sujui hienoissa merkeissä, eivätkä järjestelyt tälläkään kertaa jättäneet juuri toivomisen varaa. Soundipuoli on heitellyt tapahtumassa aiemminkin ja jäi ainoaksi merkittäväksi miinukseksi myös tänä vuonna. Hyvien järjestelyjen lisäksi festivaali osoitti jälleen osaavansa kuratoida mielenkiintoisen ohjelmiston, josta löytyy niin takuuvarmoja vetonauloja kuin kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Suurena black metal -fanina on vaikeaa pettyä tähän tapahtumaan. Ruokapuolikin oli tuttuun tapaan ilahduttavan monipuolista varsinkin festivaalin kokoon nähden, ja myös vegaaninen ruokavalio oli huomioitu. Monien hienojen keikkojen ohella mieleen jäivät erityisesti päätöspäivän Beherit-fiilistelyt niin Witchraftin kuin Nattefrostin toimesta. Nyt kun Beherit vetää loppuvuodesta pitkästä aikaa black metal -keikan, olisi heidät uskomattoman hienoa saada Hyvinkäälle Japanin reissun jälkeen. Vaikka tämä utopistinen toive ei toteutuisi, luottoni on kova myös ensi vuoden Steelfestiin. Kolme päivää oli juuri sopiva pituus tavallisen kahden ja viime vuoden neljän päivän festarointiin nähden. Ei muuta kuin ensi vuoteen sitten. Kiitos kaikille asianomaisille ja erityisesti hänelle, joka palautti kadonneen puhelimeni löytötavarapisteelle!

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia.

Teksti: Teemu Esko