Steelfest tuli, näytti ja voitti, osa 3

Steelfestin lauantaissa koettiin suuria tunteita Osculum Infamen soittaessa

Kun Steelfestin edellisen illan viimeisestä keikasta oli kulunut alle 12 tuntia, oli aika aloittaa kolmas festaripäivä oululais-hollantilaisen Iku-Turson tahtiin. Vuonna 2017 perustettu yhtye on ollut pitkään listallani jo pelkästään nimensä vuoksi; se on otettu Kalevalassakin esiintyvältä merihirviöltä. Syystä tai toisesta yhtyeen kuuntelu oli jäänyt pelkäksi suunnitelmaksi, mutta nyt oli viimein aika ottaa vastaan heidän pakana-aiheinen black metal -musiikkinsa. 

Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Jo ensimmäinen kappale esitteli sen verran tiukkaa ja massiivista äänimaailmaa, että keikkaan oli helppo uppoutua ja unohtaa hetkeksi kaikki muu. Itselläni ainakin tulee pakanallisesta black metalista ensimmäisenä mieleen Moonsorrow, mutta vaikka Iku-Tursolla on yhtäläisyyksiä kyseisen yhtyeen kanssa, vaikuttaa sen ilmaisu aggressiivisemmalta ja raaemmalta – ainakin tämän keikan perusteella. Blast beatit, koskettimet, kitarat ja rääkylaulu kuulostivat nopeimmilla hetkillä siltä, kuin Kalevalan merihirviö olisi todella ollut kannoilla. 

Toiset kappaleet kuulostivat turhan paljon edellä mainitulta Moonsorrow’lta, joskin sävellystyö oli pääosin pätevää. Yhtyeessä vaikuttaa ainakin livenä jäseniä mm. tiukkaakin tiukemmasta Curse Upon A Prayerista, joten ei ihme, että materiaali toimitettiin uljaalla ja häijyllä antaumuksella. Lopputulos oli sen verran vakuuttava, että on viimein aika ottaa yhtyeen tuotanto haltuun.

Iku-Turson jälkeen ulkolavalle nousi kotimainen The Mist from the Mountains, joka oli itselleni ennestään täysin tuntematon. Melodista, folk-vivahteista black metalia esittävä kokoonpano on nähtävästi julkaissut debyyttialbuminsa tämän vuoden alussa, bändi puolestaan syntyi vuonna 2020. Jälkikäteen minulle selvisi, että tässähän laulaa …and Oceansin mestarivokalisti Kena!

Keikalla oli havaittavissa niin lupaavia kuin heikkojakin puolia. Musiikki, jota esitettiin peräti seitsemän muusikon voimin, oli kaunista ja periaatteessa pätevän kuuloista. Toisaalta se ei tarjonnut ainakaan itselleni mitään yllätyksiä. Ikävä kyllä en myöskään päässyt musiikkiin kovin syvälle ujolta vaikuttavan esiintymisen vuoksi. Yhtyeellä oli lavalla kaksi henkilöä hoitamassa pelkästään lauluja, mutta toinen heistä jäi Kenan varjoon ja vaikutti ymmärrettävästi jännittyneeltä. Keikan perusteella minulle jäi ylipäätään epäselväksi, mikä funktio on kahdella päävokalistilla. Kenties tämä tulee paremmin ilmi levyltä.

Chamber of Unlight toimitti seuraavaksi sisälavalla sinfonista black metalia kuin suoraan 90-luvulta. Ainut vaan, että yhtyeen ensimmäinen demo ilmestyi vuonna 2017, kokopitkä albumi puolestaan 2021. Kyseessä on jälleen yksi suomalaisten vanhojen tekijöiden bändi, ja materiaali toimitettiin sen mukaisesti. Siinä missä “Realm of the Nightin” kappaleet kuulostavat levyltä liian tutuilta, on yhtye lavalla todellinen peto – kuten tuli todettua jo viime vuoden SteelHordes -tapahtumassa.

Lavalla oli jäseniä mm. Horna-, Ajattara- ja Deathchain-yhtyeistä, joiden rautainen ote sai aikaan todellisen pimeän energian myrskyn. Niin soitto kuin esiintyminenkin kulkivat tiukan petollisesti, ja varsinkin Spellgothin syntikat loihtivat upean tunnelman. Toisin kuin joissain tämäntyylisissä bändeissä, syntikat olivat mukana enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Toisaalta rääkylaulu ei erottunut massasta, mikä ei toki ole mitenkään harvinaista black metalissa.

Black metalissa tasapainotellaan usein sen välillä, mikä on liian tuttua ja mikä taas liian kaukana genren ytimestä. Chamber of Unlight on sikäli otollisessa asemassa, että vaikka sen musiikki ei määrittele genreä uudelleen, esiintymisestä huokuu juuri sitä vahvaa henkistä latausta, jota black metal parhaimmillaan tarjoaa.

Seuraavaksi vuorossa oli eräs koko tapahtuman parhaista keikoista, kun ulkolavalle asteli Portugalissa vuonna 1998 perustettu Corpus Christii. Itse kuulin yhtyeestä ensimmäistä kertaa Steelfestin yhteydessä, mutta Suomen-keikkaa on ilmeisesti saatu odottaa hyvä tovi. Heti alkuun huomioni kiinnittyi äärimmäisen väkeviin kitaroihin ja rumpuihin, jotka olivat samanaikaisesti sekä raa’at että intensiivisen rokkaavat. Joillakin black metal -yhtyeillä on tarkoituksella ohut soundi, mutta Corpus Christii on eri maata ja ottaa tästä kaiken hyödyn irti. Teolliselta kuulostavalta muovisuudelta on onneksi vältytty, kyse on edelleen tyylipuhtaasta ja intensiivisestä black metalista. Varsinkin nopeammat osuudet olivat aivan ihanaa kuunneltavaa, hitaammat puolestaan kuulostivat välillä tyhjäkäynniltä. 

Jossain vaiheessa keikkaa basistilta ilmeisesti katkesi soittimestaan kieli, ja hän juoksi rivakkaa pois lavalta korjaamaan tilanteen. Soitto jatkui edelleen, mutta ohuempi äänimaailma ei haitannut menoa merkittävästi. Pian koko poppoo oli jälleen rienaamassa sellaisella antaumuksella, että muut yhtyeet ylsivät samalle tasolle vasta loppuillasta.

Lauantain raportoijan pitäessä ansaittua taukoa suunnistin itse sisälavan suuntaan, jossa oli aloittelemassa viimeisimpänä Steelfestin line-upiin lisätty ranskalainen A.M.S.G. Aika moni tuntui jo etukäteen tietävän, mikä bändi A.M.S.G.-nimen takaa paljastui, ja niinhän siinä kävi, että iltapäivällä sisälavalle käveli ranskalainen Seigneur Voland. Taisipa päästä käymään niin, että bändi kokosi rivinsä Steelfestin keikkaa varten. Tästä keikasta tuli jollakin hyvällä tavalla 90-luku mieleen; vanha tuttu kumisevan hallin soundi sieltä mukavasti paistoi läpi. Vaikka itse en ole maailman suurin Ranska-fani, täytyy myöntää, että yhtyeen sopivan räkäinen ulosanti kyllä upposi. (Rudi)

Kuten niin moni muukin yhtye Steelfesteillä, saksalainen Totenwache oli minulle ennestään tuttu lähinnä nimeltään. Vuonna 2019 ilmestynyt debyyttialbumi “Der schwarze Hort” on kuitenkin saanut paljon kehuja, joten odotukseni olivat suhteellisen korkealla. Yhtyeen raaka mutta melodinen black metal oli kuin olikin hienoa kuunneltavaa toukokuisena iltapäivänä.

Mm. Ansuz- ja Tiwaz-riimuilla kuvioituihin paitoihin ja corpse paintiin sonnustautunut trio muistutti, että black metal voi kaikessa raakuudessaan olla myös suunnattoman kaunista. Ohut ja karu kitarasoundi kätki taakseen melodioita, joita voin kuvailla ainoastaan romanttisiksi. Samaan aikaan blast beatit kohkasivat kuin viimeistä päivää, ja korkealta vedetty rääkylaulu sykähdytti silkalla kärsimyksellään. Sanoitukset on kirjoitettu yhtyeen äidinkielellä, mikä on mielestäni ainoastaan hyvä asia. Pidän nimittäin siitä, kun musiikissa kuuluu edes jollakin tapaa, missä se on tehty.

Keikan ensimmäistä puoliskoa vaivasivat turhan ohuet ja suttuiset soundit, myöhemmin tämä korjattiin kiitettävästi. Yhtyeen osalta hämmennystä aiheuttivat hilpeät välispiikit, kuten suoralla naamalla rääytty: “Where is Karhu? I need Karhu!” Kai sitä tällaisessakin musiikissa saa pitää vähän hauskaa. Totenwache taisteli tiensä päivän parhaimmistoon.

Kun olin lepuuttanut hetken jalkojani, ulkolavalle oli aika toivottaa tervetulleeksi brittiläinen black/death metal -yhtye The Order of Apollyon. Ensivaikutelma oli tylsä, sillä mielestäni black ja death metalin risteytys on parhaimmillaan, kun se on mahdollisimman likaista ja aggressiivista, kuten vaikka kanadalaisen Revengen kohdalla. The Order of Apollyon puolestaan on valinnut seesteisemmän ja teknisemmän lähestymistavan. 

Ei silti mennyt kauan huomata, että yhtyeellä on paljon hyviä riffejä. Varsinkin aggressiivisimmat osuudet olivat mieleeni. Ongelmaksi muodostui se, että muutaman biisin jälkeen vaikutti siltä, että yhtye on jo esitellyt kaikki temppunsa. Positiivisena yllätyksenä soundit olivat sentään sen verran selkeät, että örinälaulusta sai helposti selvää. Jaksoin kyllä katsoa The Order of Apollyonin kokonaan, mutta muiden loistavien yhtyeiden keskellä heidän keikkansa ei jäänyt erityisemmin mieleen.

Kun kello löi 17:45, alkoi sisälavalla takuuvarma mielipuolinen kohkaus. Mikkeliläinen, Nifelheim– ja Sarcófago-tyylistä black metalia soittava Morgal on kerta toisensa jälkeen vakuuttanut energisillä ja vihaisilla keikoillaan. Samaa oli odotettavissa tälläkin kertaa, joskin pienellä varauksella. Viime vuoden lokakuussa ilmestynyt debyyttialbumi “Nightmare Lord” ei nimittäin lunastanut mielestäni kaikkia nimikko-EP:n asettamia odotuksia. Kappaleet ovat kyllä edelleen intensiivisiä, mutta ne eivät ole jääneet mieleen samalla tavalla kuin EP:n biisit. Kiitos energisen soiton ja lavaenergian, uudetkin kappaleet kuulostivat livenä hyvältä. Yhtye soitti itse asiassa niin raivokkaasti, että miksaus ei vaikuttanut pysyvän perässä. Moni kappale kuulosti epämääräiseltä sohjolta, mutta tämä ei onneksi piinannut koko keikkaa.

Morgal on yleensä esiintynyt Steelfestin tapahtumissa heti ensimmäisten joukossa, mutta tällä kertaa se näytti, että myöhempikin slotti on täysin ansaittu. Yleisöä huudatettiin kiitettävin tuloksin, ja tuttuudestaan huolimatta Morgal nosti itsensä päivän parhaiden bändien joukkoon.

Morgalin jälkeen vuorossa oli kansainvälinen black metal -yhtye Doedsvangr, jota voi kutsua jonkin sortin superkokoonpanoksi. Kitaristeina ovat Hornan Shatraug ja The Order of Apollyonin BST. Vokalistin paikkaa puolestaan pitää Nordjevelin Doedsadmiral, rumpalillakin on taustaa lukuisista eri bändeistä. Ensimmäisestä, vuonna 2017 ilmestyneestä “Satan ov Suns” -albumista jäi lattea fiilis, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Sittemmin yhtye on julkaissut myös uuden “Serpents ov Old” -albumin, jota en ole toistaiseksi kuunnellut kertaakaan.

Yhtyeen paksusoundisessa black metalissa oli hyviä grooveja ja melodioita, mutta jotain tästä edelleen tuntuu puuttuvan. Vähemmän melodiset kohdat kuulostivat ontoilta varsinkin verrattuna muusikoiden muihin yhtyeisiin. Esiintyminenkään ei noussut festarin parhaimmistoon. Doedsadmiral joi verta kultaisesta pikarista ja kaatoi sitä tarkoituksella kehonsa päälle, mutta tämä ei tuntunut miltään edellisen päivän ristiinnaulitsemisen jälkeen. Esimerkiksi Morgaliin ja Shatraugin Horna-yhtyeeseen verrattuna esiintymisestä puuttui villitsevä energia. Tähän voi toki vaikuttaa sekin, että päivänvalossa ei ole samanlaista tunnelmaa kuin hämärällä. Doedsvangrilla on valtavasti potentiaalia, mutta tällä kertaa kokonaisuus oli vähemmän kuin osiensa summa.

Infernal War oli itselleni yksi lauantain odotetuimpia bändejä, koska tämä puolalainen porukka on vakuuttanut tietynlaisella eleettömyydellään aikaisemmilla näkemilläni keikoilla. Kun nämä puolalaisilta raksajätkiltä näyttävät jörmyt laittavat kitarat huutamaan, ei siitä voi kuin nauttia. Hyvinhän homma lähtikin käyntiin, ja niskalihakset saivat kyytiä niin lavalla kuin yleisössäkin. Bändi ei turhaan jarrutellut, vaan paahtoi eteenpäin kuin höyryjuna. Mutta valitettavasti tämä ilo loppui jotenkin kesken, kun yhtäkkiä bändi vain käveli lavalta pois. Jälkikäteen Infernal War selitti, että kyseessä olivat yhden jäsenen terveydelliset syyt. Hyvää tuuttausta niin kauan, kun sitä kesti. (Rudi)

Kreikkalainen Acherontas, tai nykyiseltä kirjoitusasultaan Αχέροντας, on ollut minulle tietynlainen väliinputoaja kotimaansa black metalissa. Rotting Christ, Varathron ja Kawir ovat aina olleet kiinnostavampia yhtyeitä, vaikka ei Acherontasinkaan materiaali varsinaisesti huonolta ole kuulostanut.

Livenä yhtye oli upea ilmestys. Muusikoilla oli kasvojensa edessä okkulttisilla symboleilla koristellut huivit, ja keikka tuntui seremoniselta. Johtohahmo V.P. Adept sylki Leviathanin ristin läpi uljaita rääkäisyjä ja tunnustuksellisia julistuksia, jotka vaivuttivat minut transsiin. Samaan aikaan instrumentit kiemurtelivat kuin huomaamatta hämyisestä messuamisesta marssivaan keskitempoon ja nopeaan poljentoon. Yhtäkkiä Acherontasin musiikki avautui minulle täydellisesti. Tiukka soitto ja upea tunnelma tekivät Acherontasista päivän parhaan esiintyjän sitten Corpus Christiin, joskin loppuhuipentuma oli vielä tuloillaan.

Norjalaisen black metalin vähemmän tunnettu erikoisuus Slagmaur esiintyi seuraavaksi Steelfestin sisälavalla. Vuonna 2006 perustettu yhtye on ehtinyt julkaista uransa aikana kolme kokopitkää albumia, kolme demoa, yhden splitin ja kaksi singleä. Itseltäni kokoonpano on mennyt täysin ohi. Niin meinasi käydä tälläkin kertaa, mutta onneksi ehdin todistaa yhtyeeltä muutaman kappaleen. Hitaamman puoleista avantgarde black metalia väritti häiriintynyt kauhun tunne. Kauhu näyttääkin olevan yksi lyriikoiden aiheista, joten tässä on onnistuttu hyvin. Erikoista kyllä, toinen teema on Metal Archivesin mukaan lasten lorut. Kun nämä pistää yhteen, on lopputuloksena härö mutta kiehtova kokonaisuus. Jotain kertoo sekin, että uusimman singlen nimi on “Ritual Dogs”.

Mutta Slagmaur ei ollut pelkästään outo vaan oikeasti hyvältä kuulostava yhtye. Vaikka musiikki ei ollut täysin samanlaista kuin Arcturuksella, yhtyeellä oli samanlainen kokeellinen meininki. Itse ainakin aion tutustua yhtyeeseen jatkossa paremmin, ihan jo poikkeuksellisen teeman vuoksi. (Rudin pakko kommentoida tähänkin: Slagmaur oli kyllä yksi päivän loistavimmista bändeistä. Juuri sopivalla tavalla häiriintynyttä olematta vaikeasti tavoitettavissa. Kaiken kaahauksen välissä tämä oli hienoa hitaampaa ulosantia, josta nautin täysillä.)

Norjalaisesta häröilystä siirryttiin suoraan eteläamerikkalaiseen kohkaukseen, kun kolumbialainen Blasfemia toimitti thrash metaliaan ulkolavalla. Yhtye on perustettu jo vuonna 1986, mutta se ehti julkaista ainoastaan yhden EP:n ennen hajoamistaan vain kaksi vuotta myöhemmin. Nyt kun Blasfemia on ollut hengissä jälleen vuodesta 2013 alkaen, oli aika toivottaa heidät tervetulleeksi Suomeen.

Siinä missä suurella osalla Steelfestin esiintyjistä oli suhteellisen vakava meininki, toi Blasfemia festareille hyvää mieltä ja hilpeyttä. Nahkarotsiin ja narrin hattuun pukeutunut vokalisti sylki sanoja äidinkielellään, ja muu yhtye seurasi väkevällä thrashilla. Myös välispiikit heitettiin yhtyeen äidinkielellä. Nousipa keikan aikana myös moshpitti, mikä ei kokemukseni mukaan ole kovin yleistä näillä festareilla. Blasfemian persoonallinen musiikki ja esiintyminen otettiin selvästi ilomielin vastaan. Minulle jäi keikasta hyvä tunne, mutta jotain kritisoitavaakin siitä löytyi. Osa kappaleista jäi junnaamaan paikallaan, eivätkä ne kulkeneet kaivattuun kliimaksiin vaan loppuivat kesken. Ylipäätään musiikki ei ollut ihan niin päällekäyvää kuin haluan yleensä thrashin olevan. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että Blasfemia oli hyvä lisäys Steelfestin ohjelmistoon.

Yksi Steelfestin odotetuimmista esiintyjistä minulle oli italialainen black/death metal -yhtye Mortuary Drape, joka on ollut toiminnassa vuodesta 1986 lähtien. Yhtyeen musiikkia määrittelee mielipuolinen kohkaus, klassista heavy metalia muistuttavat kitaramelodiat ja vahva okkultistinen lataus. Kaikki aspektit pääsivät täyteen kunniaansa tällä keikalla, joka oli heittämällä yksi parhaita, mitä olen tässä genressä nähnyt.

Massiivisilla mutta juuri sopivan likaisilla soundeilla varustettu musiikki oli niin fyysistä, että viimeistään tässä vaiheessa kehoa koeteltiin toden teolla. Varsinkin rummut jyräsivät niin komeasti, että Mortuary Drape tuntui jonkinlaiselta okkultistiselta tanssimusiikilta. Niin ikään ihastuttavia olivat yksinkertaiset, perinteistä heavy metalia muistuttavat kertosäkeet.

Lyriikoissa toistui jatkuvasti nekromantia. Ehkäpä nämä kaapuihin sonnustautuneet muusikot todella osaavat tuon jalon taidon, sillä he auttoivat hetkeksi selättämään kuolemaa muistuttavan festariväsymyksen. Samalla on hehkutettava, miten ihanaa Mortuary Drapen fyysisestä musiikista oli nauttia muiden yhtä innoissaan olevien ihmisten kanssa. Mortuary Drape onnistui ei ainoastaan täyttämään, vaan ylittämään korkeat odotukseni.

Hetken aikaa vaikutti täysin varmalta, että mikään bändi ei voi pistää Mortuary Drapea paremmaksi. Hyvinkään pimeydestä, jota valaisi lähes täysi kuu, nousi kuitenkin jotain aivan fantastista ja selittämätöntä. Kyseessä on Ranskassa vuonna 1993 perustettu Osculum Infame, joka näytti, että black metal voi todellakin olla ritualistista musiikkia. Yhtyeen nimi on noitien latinankielinen rituaalitervehdys, ja keikan perusteella nimi on niin osuva kuin mahdollista.

Vaikka en nähnyt Osculum Infamen keikkaa kokonaan, bändi imi minut välittömästi aivan toisiin maailmoihin. Erinomainen, perinteinen black metal ja visuaaliset elementit olivat maaginen yhdistelmä. Laulaja oli mustassa kaavussa, joka peittää kasvot, ja julisti messuaan alaspäin käännetyn krusifiksin takana. Punertavat valot olivat kuin ilmaan piirtyviä verivanoja. Erinomainen rumputyöskentely ja viiltävät riffit olisivat toimineet sellaisenaankin, mutta nyt kokemusta voi luonnehtia sielunmessuksi. Vaikka en ollut ikinä kuullut nuottiakaan yhtyeen musiikkia, huomasin yhtäkkiä laulavani ja fiilisteväni musiikin tahtiin kuin tietäisin, mitä seuraavaksi tapahtuu. On selvää, että tämä oli paras perinteinen black metal -keikka, jonka olen ikinä nähnyt.

Teemu jäi fiilistelemään edellisen esiintyjän jälkeen, mutta itse siirryin vielä sisähalliin – osittain siksi, että hypotermian partaalla oleva kroppa sulaisi, mutta tietenkin myös Inquisitionin kaksikon takia. Keikan alkua vaivasi kovin pahasti todella oudot soundit, mikä johti siihen, että huomio kiinnittyi salin takaosassa lähinnä sosiaaliseen elämään. Mutta homma parani kummasti keikan edetessä. Inquisition on loistava esimerkki siitä, että pienelläkin porukalla saadaan aikaiseksi hypnoottinen fiilis. Ajattelipa Dagonin tekemisistä mitä tahansa, ei se muuta sitä tosiasiaa, että Inquisition on hieno, hyvin omanlaisensa bändi. Pitkä päivä alkoi kuitenkin jo painaa erityisesti jaloissa, joten ihan koko keikkaa en jaksanut katsoa. Hieno päivä kaiken kaikkiaan! (Rudi)

Kuvat: Niko Sihvonen / Roctografia