Suicide Silencen ”Become The Hunter” myötäilee fanien toivomuksia – mutta silti suuhun jää hieman limainen maku

Voi Suicide Silence, sinulle on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista urallasi. Olit aikoinaan yksi deathcoren väkevimmistä kokoonpanoista, joka iski kuulijansa kanveesiin ennen kuin ehti edes china-symbaalia lyödä – kuin breakdowneilla höystetty Tony Halme, joka pääsi valloilleen pitissä kuin sonni astiakaupassa.

Mitch Luckerin traagisen kuoleman jälkeen mukaan on mahtunut hyvää ja huonoa. On kuitenkin yksi albumi, joka saattoi koko bändin nimen naurunalaiseksi metallikentällä. Vuoden 2017 nimikkoalbumi oli floppi monella tapaa: puhtailla lauluilla, kepeämmällä musiikilla ja entistä selvemmillä nu metal -vaikutteilla höystetty albumi meni monella toisesta spacer-korvakorusta sisään ja toisesta ulos. ”Tee hee” -meemit täyttivät internetin, ja solisti Eddie Hermida puolusti levyä aina siihen asti, kunnes se jäi historiaan bändin kaupallisesti heikoimpana levytyksenä.

Jos fanisi reagoivat musiikkiisi noin, on selvää, että haluat seuraavalla albumillasi joko vakiinnuttaa uuden tyylin ja pysyä sen takana, tai sitten teet nopean korjausliikkeen kohti sitä, mitä fanit haluavat.

Suicide Silence valitsee uudella ”Become The Hunter” -albumillaan jälkimmäisen, ja rattia käännetään niin nopeasti, että kyydissä olijat ehtivät nähdä omat selkänsä.

”Become The Hunter” on musiikillisesti äärimmäisen turvallista ja vakaata deathcorea, joka ei todellakaan flirttaile minkään muiden vaikutteiden kanssa. Riffit ovat julmia ja runnovia, Eddie Hermida pyrkii saamaan ulosannistaan mahdollisimman likaista, ja kappaleista löytyvät kaikki mahdolliset genren perustehokeinot.

Avauskappale ”Two Steps” (siis varsinainen avauskappale, jos levyn introna toimivaa kummitusjunamusiikkia ei lasketa) on juuri sellaista runttausta, mitä fanit ovat tottuneet bändiltä odottamaan. Kromaattisia slamin kanssa flirttailevia riffejä, nopeita tremoloja ja blast beateja sekä tempoa hidastava breakdown löytyvät varmasti jokaisen Suicide Silence -fanin lahjatoivelistalta, ja niinhän siinä kävi, että deathcore-kansa oli kiltti ja joulupukki kaatoi säkin täydeltä saastaa ja kuoloa olohuoneen matolle.

Kappaleita on varsinaisesti hieman turhaa lähteä erittelemään, sillä jokainen raita on erittäin vakuuttavaa tykittelyä vailla turhia hienosteluja. Muutamia puhtaita kitaraosuuksia albumilta toki vielä löytyy, mutta ne ovat varovaisia ja varsin simppeleitä – ikään kuin bändi pelkäisi päästää levylle mitään, joka ei ole ensin upotettu viemäriin ja pistetty arvailemaan äärimetallibändien nimiä risukasalogoista. Yksi mukava poikkeus tähän on kappale ”Skin Tight”, jossa uskalletaan nojata hieman enemmän puhtaisiin kitaroihin, mitä tasapainotetaan äkillisillä raivonpuuskahduksilla.

Mielenkiintoisia elementtejä on löydettävissä kappaleesta ”Disaster Valley”, jossa wham-pedaalilla täydennetään intensiivistä äänivallia korkeilla kitaravingutuksilla. Löytyypä kappaleesta myös wah wah -kitarasoolo, joka tulee kenties hieman puskista mutta sopii kappaleen kontekstiin erittäin hyvin.

”Become The Hunter” on esimerkki siitä, kuinka bändi kuuntelee täydellisesti faniensa toiveita. Koska nimikkoalbumi otettiin niin huonosti vastaan ihmisten keskuudessa, on Suicide Silence päättänyt todellakin nyt nojata siihen, mistä se on aina tunnettu. Mutta oliko liike onnistunut? Entä oliko se tarpeellinen?

Minun täytyy tunnustaa, että itse en koskaan ole vihannut tuota surullisenkuuluisaa nimikkoalbumia. Minä jopa itse asiassa pidän siitä. Mielestäni minkään yhtyeen ei tulisi koskaan hävetä sitä, että se haluaa kokeilla jotain uutta. Fanit tuntuivat kenties hieman ylireagoineen, koska Jared Dinesin kaltaiset uuden median juggernautit kaatoivat bensaa liekkeihin ja sytyttivät niillä liekeillä vielä toisenkin nuotion, jolla sitten grillailla Eddietä ja poikia.

En voi oikein estää pientä limaisuuden makua huulillani, kun kuuntelen tätä levyä, koska se saa minut kyseenalaistamaan bändin tarkoitusperien aitouden. Halusiko Suicide Silence oikeasti tehdä tämän levyn, vai olisivatko he halunneet jatkaa kokeellisemmalla suunnalla? ”Become The Hunter” on koko mitaltaan mukiin menevää deathcorea, ja hyviä riffejä, breakdownia ja hivenen erilaisempiakin ideoita ja tekstuureja löytyy. Toivon vain, että bändi voisi uskaltaa tehdä sitä, mitä todella haluaa – fanien mielipiteistä välittämättä.

6/10

Kappalelista:

  1. Meltdown
  2. Two Steps
  3. Feel Alive
  4. Love Me To Death
  5. In Hiding
  6. Death’s Anxiety
  7. Skin Tight
  8. The Scythe
  9. Serene Obscene
  10. Disaster Valley
  11. Become The Hunter

Kommentoi julkaisua