Summer Breeze Open Air 2015, osa: 2/2

Loppukesän metallispektaakkeli Summer Breeze Open Air järjestettiin idyllisessä Dinkelsbühlissä jo 18. kerran. Monipuolinen bändikattaus aina black metalista metalcoreen piti huolen siitä, että jokaiselle festarivieraalle riitti kuultavaa koko viikonlopulle. Jos raportin ensimmäinen osa jäi välistä, voit lukea sen tästä. 

Perjantai 14.08.

Päivä valkeni lähes yhtä kuumana kuin edellinenkin, mutta en antanut sen lannistaa vaan lähdin valmisteluiden jälkeen kohti Main Stagea. Perjantai lähti käyntiin iltapäivästä Alestormin soitolla, ja täytyypä heti alkuun sanoa, että vastassa oleva näky oli aivan jotain muuta, kuin odotin. Merirosvoteeman sijaan lavan takaseinää koristi neonvärioksennus ja ankanpäiset banaanit, joiden syvempi olemus ja merkitys jäi tällä kertaa arvailun ja spekuloinnin varaan. Kellonaikaan nähden väkeä oli kertynyt lavan edustalle uskomattoman paljon, mitä bändin laulaja itsekin hieman hämmästeli. Musiikillisesti katsottuna settilista ei jättänyt paljon toivomisen varaan, sillä lähes koko tähänastinen hittikimara soitettiin läpi. Varsinkin juomalaulut ”Nancy the Tavern Wench” ja ”Drink” kirvoittivat suuresta, heiluvasta ja hyppivästä yleisöstä raikuvat yhteislaulut. Crowdsurffareilta ei juuri saanut hetken rauhaa, sillä heitä oli poikkeuksellisen paljon, ja määrä vielä moninkertaistui, kun loppuhuipennus ”Captain Morgan’s Revenge” kajahti ilmoille. Varsin vahva perjantain aloitus.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Ruokatauon jälkeen saatiin kuultavaksi suomalaisia sävelmiä Ensiferumin muodossa. Kyseistä bändiä olen enemmän tai vähemmän diggaillut jo kymmenisen vuotta, ja keikoilla on tullut rymyttyä varmasti useammin kuin minkään muun bändin, mutta Enskoihin ei vain koskaan kyllästy. Jätkien (ja Emmin) rautainen ammattitaito, viihdyttävä show ja loistava meno vakuuttavat kerta toisensa jälkeen; kaikki vain yksinkertaisesti toimii, ja bändin soittotyöskentelyä on mieletön ilo seurata. Laimeahkon ”Unsung Heroes” -albumin jälkeen ilmestynyt uutukainen ”One Man Army” oli täyttä timanttia heti ensikuulemalta, mikä oli vielä yksi lisäsyy olla ehdottomasti missaamatta keikkaa. Uusimman intron pauhatessa bändi saapui lavalle, jolloin panin merkille myös viime näkemältä synkentyneet, apokalyptiset esiintymispuvut. ”Axe of Judgement” ja ”Heathen Horde” otettiin vastaan antaumuksellisin moshauksin yleisössä, eeppinen ”Warrior Without a War” sai ihon kananlihalle vaikuttavine kuoro-osuuksineen. Vanhempi tuotanto oli myös hyvin edustettuna, ja ainakin ”Twilight Tavern” laittoi pittiin mukavasti liikettä, kuten myös Hinkkaan ja Toivoseen, jotka hyppivät ja tanssahtelivat lavalla vauhdikkaasti. Aina yhtä komea ”Lai Lai Hei” kuului ehdottomasti myös ainakin omiin kohokohtiini, eihän sitä vain voi olla laulamatta mukana. Keikan päätti, kuten hieman etukäteen arvailinkin, ”Two of Spades”, joka puristi viimeisetkin mehut yleisöstä. Vähän kyllä yllätyin viimeisimmän biisin tanssitytöistä, jotka eivät ole lainkaan Ensiferumin tapaisia. Koko juttu Suomi-rintaliiveineen päivineen haiskahti hieman vitsiltä, joten menköön nyt tämän kerran.

Päälavalle alettiin kasata Sepulturan 30-vuotisjuhlakiertueen rekvisiittoja, ja lähdin pienelle hengähdystauolle. Tauko venyi hieman pidemmäksi, sillä myrskyvaroitus kävi toteen, taivas aukesi ja salamat välkkyivät, mikä onkin ollut Keski-Euroopan festareilla tänä vuonna enemmän sääntö kuin poikkeus. Alue evakuoitiin, eikä päivän jatkosta ensialkuun luonnollisesti osattu sanoa paljon mitään, mitä hieman kirosin mielessäni, sillä monta kauan odotettua esitystä menisi sivu suun. Turvallisuus kuitenkin ennen kaikkea. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin tuuri ja rintama väistyi, joten soittoaikatauluja siirrettiin tunnilla eteenpäin eikä yksikään bändi joutunut perumaan keikkaansa.

Sade jatkui ja varusteiden vaihdon jälkeen palasin Main Stagelle, jossa Sepultura soitti jo täyttä päätä. Lavan edusta oli täyttynyt todella nopeasti, eikä hyvää paikkaa tahtonut löytyä, mutta löysin tieni loppujen lopuksi miksauskopin viereen, jossa soundit ja näkymät olivat kohdillaan. Ihan mieletön keikka olikin, uskallan sanoa, että se oli jopa parhaimpia Sepulturalta näkemiäni. Välispiikkeihin ei turhaan tuhlattu aikaa, vaikka bändi kiittelikin faneja kärsivällisyydestä, mutta muutoin musiikki puhui. Aiemmin mainittu soundi oli poikkeuksellisen murea, eikä settilistakaan jättänyt paljon toiveiden varaan. Aivan alkuun en ehtinyt mukaan, mutta keikan kohokohdaksi muodostui ehdottomasti loppupuoli: ”Ratamahatta”, jonka tahtiin Derrick Green myös löi rumpuja lavan edustalla, sekä tietenkin keikan päättänyt ”Roots Bloody Roots”. Siinä saivat kyllä tukka ja niska kyytiä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tämän jälkeen teltassa soitti Combichrist, joka toimitti lähinnä taustamusiikin virkaa samalla sosialisoidessani ja Ektomorfia odotellessani. Combichristista sen verran, että muistan bändin itse takavuosilta huomattavasti EBM- ja aggrotech-latautuneempana goottimusana, mutta tyyli oli muuttunut selkeästi enemmän industrial- metallin ja metalcoren suuntaan. Vaikka industrial-metallin ystäviin kuulunkin, en saanut musiikista oikein otetta. Ehkä toisella kerralla.

Puolen tunnin roudaustauko tuntui erittäin pitkältä, mutta onneksi pitkäkin odotus palkitaan aina lopulta. Unkarilainen Ektomorf oli huudoista päätellen muullekin yleisölle erittäin toivottu ja hartaasti odotettu vieras, olihan viime kerrasta Summer Breezen lavoilla ehtinyt vierähtää jo pitkät kymmenen vuotta. Bändi saapui lavalle huumaavan huudon saattelemana ja laittoi luulot pois ”You Can’t Control Me” -aloitusraidallaan. Ektomorfille ominaiset groovaavat ja tarttuvat kitarariffittelyt sekä basson matala murina olivat omiaan raivokkaalle moshaamiselle ja pittaamiselle. Alussa soundi oli ehkä hieman turhankin bassovoittoinen eikä nokkamies Zoli Farkaksen kitaraa paljon kuullut. Soundia korjattiin niin Farkaksen kuin basisitinkin toimesta parin ensimmäisen biisin jälkeen, mutta basso kumisi edelleen kovalla. No, ainakin kitara kuului jo paremmin. Bändin niittämästä maineesta huolimatta Farkas ja muu bändi seisovat jalat tiukasti maassa ja kiittivät keikan aikana fanejaan vuolaasti useampaan otteeseen. Siitäkään huolimatta Farkas ei päästänyt yleisöä helpolla vaan laittoi jengin hyppimään, moshaamaan ja huutamaan. Yleisö totteli ilman vastalauseita, ja varsinkin vihabiisit ”Fuck You All”, ”Black Flag” ja ”Outcast” saivat suurimmat huudot, yhteislaulut ja keskisormimeret aikaan. Omat ehdottomat lempparini tosin jäivät settilistalta valitettavasti puuttumaan, eikä soundi aina ihan hivellyt kuulohermoja. Fanien vilpitön kunnioitus oli sen sijaan erittäin ihailtavaa, siitä täydet pisteet. Kokonaisuudessaan kuitenkin loistava keikka, ja tsekkaan bändin varmasti uudemmankin kerran livenä tilaisuuden tullessa.

Pain Stage kylpi punaisessa valoverikylvyssä, mikä tiesi vain yhtä asiaa: Bloodbathia. Miehistönvaihdoksen jälkeisessä myllerryksessä luoviva bändi oli onnistunut keräämään sankoin joukoin yleisöä lavan edustalle, niin tosifaneja kuin uteliaita sivummalta katsojia. Yleisö selvästi halusi nähdä, kuinka vokalistin saappaisiin astunut Nick Holmes suoriutuisi vaativasta tehtävästään. Aloitusraita ”Let the Stillborn Come to Me” laittoi menot mukavasti käyntiin, mutta järkyttävä miksaus särähti korvaan heti alkusoinnuista lähtien, sillä volyymit olivat aivan törkeän kovalla, vaikka välimatkaa minun ja lavan välillä oli useita kymmeniä metrejä. Sääliksi kävi niitä, jotka olivat boksien edessä ja parhaimmassa tapauksessa vielä jättäneet korvatulppansa kotiin. Miksaajan täytyi olla vähintään puolikuuro, koska tilanteeseen ei saatu parannusta koko keikan aikana. Niin tai näin, show must go on, ja muut seikat vaikuttivat toimivan kuitenkin moitteetta. Settilista oli vaihteleva läpileikkaus uutta ja vanhaa, jälkimmäisenkin onnistui Holmes ainakin omaan korvaani tulkitsemaan hyvin, vaikka eräs ruotsalainen fani olikin asiasta vahvasti eri mieltä. Viimeiset tukan linkoamiset kirvoitti vielä ”Cry My Name”, jossa itsekin nyökkäilin mukana. Ensi kerralla toivottavasti hieman paremmilla soundeilla.

Illan bläkkistarjonnasta vastannut Marduk veti myös kovan setin teltassa synkän, sinisenlilan valaistuksen luodessa sopivan pahaenteistä tunnelmaa. Teltta ei ollut aivan tupaten täynnä, joten moshaukselle ja fiilistelylle jäi hyvin tilaa. Toimivaa mättöä, jonka tahtiin itsekin nyökyttelin, vaikka en bändin tuotantoa harmikseni tunne kovin hyvin. Väsy alkoi painaa jo kovasti, sillä kello lähenteli yhtä, mutta vielä jaksoi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Harva bändi onnistuu jakamaan niin rankasti mielipiteitä kuin Englannin extreme-metallin tunnetuimpiin nimiin kuuluva Cradle of Filth. Sitä on kuitenkin kiittäminen siitä, että minäkin aikoinaan tutustuin raskaampaan metallimusiikkiin, joten keikka oli katsottava ihan jo nostalgiasyistä, vaikka en kyseisen bändin tuotoksia olekaan kuunnellut aktiivisesti enää vuosiin. Uusin lätty ei tosin kuulostanut hassummalta, ja odotin tietenkin kuulevani uusia biisejä kyseisenä iltana, mutta yllätyksekseni settilista koostui ”Right Wing of the Garden Triptych” -singlelohkaisua lukuunottamatta kokonaan vanhemmasta tuotannosta. Jopa lavan takaseinä oli verhottu ”Bitter Suites to Succubi” -teemalla, mutta eipä siinä, hyvin toimi näinkin vanhat suosikkibiisit joka tapauksessa. Iho meni kananlihalle jo ”At the Gates of Midian” -intron aikana, ja teinivuosien katkeransuloiset muistot tulvivat mieleeni. ”Cthulhu Dawn” seurasi heti perässä ja sai yleisön moshaamaan antaumuksella. Soundi teki oikeutta niin instrumenteille kuin Dani Filthin omintakeiselle äänellekin. Tekosumu ja näyttävä valoshow loivat lavalle mystisen, kauhuleffamaisen tunnelman, unohtamatta tietenkään tulensylkijöitä niukoissa goottityylisissä mekoissaan. Piste i:n päälle oli vielä kulttibiisit ”Her Ghost in the Fog” ja ”From the Cradle to Enslave” keikan lopussa. Siitä oli hyvä suunnata leiriin ja yöunille.

Lauantai 15.08.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Viimeistä viedään ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten tuttu klisee kuuluu. Vielä oli kuitenkin vaikka mitä kovaa luvassa, joten ei kun tavarat kasaan ja alueelle katsomaan, mitä lauantailla olisi tarjottavanaan. Lämpötilakin oli laskenut edellisen päivän ukkosen jälkeen inhimilliselle asteelle, joten tukahtua ei tarvinnut.

Jos eksyit tänä tai viime kesänä yhdellekään festarille Keski-Euroopassa, et todennäköisesti välttynyt Kataklysmilta, siihen malliin tuntuvat Kanadan jätkät tekevän keikkaa vuosittain. Jokunen aika sitten ilmestynyt uusi albumi ”Of Ghosts and Gods” oli sen verran kova ilmestys, että odotukset olivat entistäkin korkeammalla. Ilmeisen kovasta keikkatahdista huolimatta bändi oli hyvällä tuulella niin kuin aina ja paukautti setin käyntiin ”To Reign Again” -biisillä. Yleisöä oli silmänkantamattomiin, eikä mikään ihmekään. Hyvin yllättävä veto oli soittaa ”As I Slither” -klassikko jo kolmantena, mistä yleisökin hieman hämmentyneenä meni sanalla sanoen pähkinöiksi. Itse nyökkäilin mukana sen verran, minkä kuvaamiseltani vain pystyin. Keikka jatkui tasaisen vahvasti niin uudemmalla kuin vanhemmallakin materiaalilla, eivätkä niskalihakset saaneet armoa juuri missään välissä. ”In Shadows And Dust” myrskysi vielä yleisön yli, ennen kuin odotettu loppusinetti ”Crippled And Broken” päätti keikan. Hyvin se kuvasi myös keikan jälkeisiä fiiliksiä, kun niskaa kolotti ja silmäkulmaa kuumotti, koska sain siihen kyynärpäästä keikan aikana. Nooh, sivuseikkoja.

Ruoka- ja juomatankkauksen sekä niin kännykän kuin omienkin akkujen latauksen jälkeen päivä alkoi hiljalleen kääntyä alkuillan puolelle ja suuntana oli Pain Stage ja Cannibal Corpse. Corpsegrinderin ja kumppanukset taisin todistaa livenä edellisen kerran Tuskassa vuonna 2010, joten oli jo korkea aika uusinnalle. Vanhemman koulukunnan death metal osui ja upposi, pitti pyöri ja tukka heilui, vaikkei luonnollisestikaan niin lujaa kuin Corpsegrinderillä lavalla. Varsinkin ”Stripped, Raped And Strangled”, ”Disposal of the Body” ja ”Sentenced to Burn” -klassikot saivat yleisöön vauhtia. ”I Cum Blood” -rakkauslaulun aikana, kuten Corpsegrinder sitä nimitti, yleisö yritti pysytellä Corpsegrinderin tahdissa moshaushaasteessa, mutta niinhän siinä kävi, kuten mestari itse totesi: ”Try to keep up, but you will fail.” Loppuun kuultiin vielä hartaasti odotettu ”Hammer Smashed Face” ja ”Devoured by Vermin”, jotka järisyttivät tanteretta niin, että sen saattoi tuntea.

Hardcorea ja metallia tykittävä Hatebreed taasen meni heittämällä viikonlopun parhaimmistoon. Hämärä ilta kääntyi pimeäksi, joka ympäröi lavaa ja loi valojen ohella vaikuttavaa tunnelmaa viimeiseen iltaan. Intensiiviset, energialatautuneet ja vauhdikkaat keikat ilman sen suurempia lavakommervenkkeja ovat muodostuneet bändin tavaramerkiksi, eikä tämänkään kertainen spektaakkeli tehnyt siinä suhteessa poikkeusta. Tunnin ja viidentoista minuutin pituiseen settiin mahtui hitti jos toinenkin. Alkupuolen kohokohta oli aivan selkeästi ”To the Threshold”, jota seurasivat raikuvat suosionhuudot ja moshausmeri. Laulaja Jamey Jasta kiitti ensimmäisten biisien jälkeen runsaslukuista yleisöä ja ylisti Saksan festareita ja etenkin Summer Breezea hyvin vuolaasti, vastaavaa tunnelmaa kun ei kuulemma helposti löydy Yhdysvaltojen maaperältä. Festarikävijöiden viimeisetkin voimavarat pääsivät koetukselle mm. ”Defeatist” -, ”Never Let It Die” – ja ”Live For This” -kipaleiden aikana. Useat pienet ja suuremmat circle pitit kylvivät raivokkaasti tuhoa, yleisö hyppi tahtiin eikä silloin tällöin puhjennut tihkusade tietenkään hidastanut menoa, päinvastoin. ”Destroy Everything” muutti yleisön yhdeksi murskaavaksi voimaksi, joka olisi kirjaimellisesti voinutkin tuhota kaiken. Ilmiö nimeltä Hatebreed on aivan ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Hatebreedin verrattain hengästyttävän keikan jälkeen oli saatava vähän murua rinnan alle ja huolehdittava nestetasapainosta. Yö lähestyi ja samoiten headlineriksi bookatun suomalaisen suurnimen Nightwishin esiintyminen, joka on saanut suurta suitsutusta osakseen laulajanvaihdoksen jälkeen. Päätöksiä oli kuitenkin tehtävä, sillä paatunutta black metal -fania myös samaan aikaan soittava Inquisition kutkutti kovasti. Nightwish aloitti hieman aiemmin, joten päätin tehdä kompromissin ja tsekkailin keikan alun, ennen kuin lähdin telttaa kohti. Kyllähän Floor Jansen näytti ja kuulosti aivan upealta, mutta tällä kertaa kolumbialaisbläkkisduo veti pidemmän korren. Yhden toimittajan voimin kun on valitettavan vaikeaa ehtiä aivan joka paikkaan ja vielä samaan aikaan.

Inquisition onnistui vakuuttamaan minut viime vuoden In Flammen -festareiden keikallaan sen verran, että bändi pääsi saman tien omalle must see -listalleni. Heinäkuisen täysikuun loistaessa metsän siimeksessä oli keikalla ilmassa lähes taianomainen väre, jota ei teltassa tietenkään aivan saavutettu tällä kertaa, mutta lähellä oltiin kuitenkin. Onnistuneesti miksatulla soundilla oli siinä näyttävän valoshow’n lisäksi suuri rooli, niin paljon se lähenteli studiosoundia. Joka kerta jaksaa myös hämmästyttää, miten täyteläisen soundin pelkällä kitaran ja rummun yhteistyöllä voi saada aikaan. Kitaristi-örisijä Dagonin tunnelmalliset ja paikoin myös hyvin thrashbläkkismäiset riffittelyt johdattivat kuulijat kulttimainetta nauttivan yhtyeen jylhän karuihin sielunmaisemiin eivätkä päästäneet otteestaan loppuakaan kohden. ”Infinite Interstellar Genocide” ja varsinkin hyvin kolkkosoundinen päätöskuoro aiheutti jopa hieman aavemaisen jälkifiiliksen, joka oli ehdottoman hyvä merkki. Jään innolla odottelemaan bändin ensi talven kiertuetta.

Vettä tihuutti ja soittoalue koki melkoisen ihmiskadon puolen yön jälkeen, kun suurin osa festarivieraista suuntasi jo leireihinsä. Ensimmäisiä siivoustöitä aloiteltiin päälavan edustalla, ja myös monet ravintolat ja juomakojut olivat jo sulkeneet ovensa. Kuin ihmeen kaupalla törmäsin vielä tuttuihin ja istahdimme sateensuojaan juomaan ja heittämään väsynyttä läppää. Hieman etäämmällä Pain Stagella soitti viimeisenä Venom, joka kuulosti hyvältä mutta jäi yökooman vuoksi valitettavan pintapuoliselle kuuntelulle. Jälkeenpäin korviini kantautui lähinnä vain kehuja kyseisestä keikasta, joten kai se on ensi kerralla mentävä katsomaan ihan ajan kanssa.

Pitkän ja hartaan odottelun sekä välikuoleman jälkeen sai saksalainen melobläkkisryhmä Dark Fortress kunnian päättää tämän kesän Summer Breezen lauantain ja sunnuntain välisen yön pikkutunneilla. Monta kertaa mietin, luovutanko ja lähdenkö nukkumaan muiden tavoin, mutta koska edellinen mahdollisuus viime vuonna meni sivu suun ja toinen kerta tarjoutui näinkin pian, raahauduin viimeisillä voimillani telttaan sateen yltyessä ulkopuolella. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta lavan edustalle oli kerääntynyt ihan mukava joukko, ehkä noin neljännes teltasta. Intron kantautuessa bokseista asteli laulaja Morean ensin yksin lavalle yleisön pitäessä sarvimerkkikäsiään ilmassa. Muu bändi liittyi joukkoon uusimman, hieman myös tunnelmallisemman albumin ”Venereal Dawn” -nimikkobiisin alkuun. Bändin logolla verhottu takaseinä oli valaistu kelmeästi, mikä sai logossa olevan linnoituksen näyttämään sumun kietomalta kummituslinnalta. Muutenkin valoshow’hun oli todella panostettu, ”The Silver Gate” näytti ja kuulosti todella upealta kokonaisuutena. Settilista kattoi lähes bändin koko diskografian, mutta huomattavissa oli painotus tunnelmallisempaan ja keskitempoisempaan Dark Fortressiin, mikä kyllä sopi hieman koomaiseen mielentilaan paremmin kuin hyvin. ”Chrysalis” ja ”Ghastly Indoctrination” kolahtivat kovaa. Bändi kiitti myöhäiseen aikaan paikalle vaivautunutta yleisöä, vaihtoi nopeammalle vaihteelle ja päätti keikan ja samoin tämän vuoden Summer Breezen ”Baphomet”-klassikkoon, jota väsynyt festariväki vielä jaksoi moshailla. Biisien keskipituudesta johtuen ei settilistaan mahtunut kovin monta kipaletta, ja keikka tuntuikin loppuvan vähän lyhyeen. Mutta ei se määrä vaan laatu. Uupuneena ja hyvillä mielin lähdin leiriin keräämään voimia kotimatkaa varten.

Jälleen kerran on hieno Summer Breeze takana. Voi sanoa, että niin musiikkia, ruokaa, juomaa kuin ostettavaakin löytyi aivan joka makuun. Henkilökunta oli ystävällistä ja avualiasta, minne sitten menitkin, ja järjestelyt pelittivät kokonaisuudessaan mutkattomasti. Ansaitut kiitokset tulevat ehdottomasti nopeasta ja tehokkaasta toiminnasta myrskyn pyyhkiessä festarialueen yli. Soundi ei aina toiminut ihan, niin kuin olisi pitänyt, suurimman osan ajasta kylläkin, mutta varsinkin Pain Stagella ongelmia ilmeni vähän turhankin usein. Tänä vuonna leirintäalueelle pääsi jo tiistaina, mikä sai myös todella paljon kiitosta ja helpotti keskiviikon ruuhkia, vaikka leirintäpaikkojen täyttö ei ollut ilmeisesti mennytkään aina ihan nappiin. Minuahan tämä ei koskenut, mutta muutama tuttu joutui leiriytymään jonnekin jumalan selän taakse, vaikka he saapuivat jo tiistaina ja leiripaikkojen täyttäminen olisi pitänyt aloittaa edestä, kuten festarin kotisivuillakin oli lupailtu. Jospa noihin seikkoihin saadaan ensi vuonna taas parannusta. Hyviä puolia oli kuitenkin rutkasti enemmän, kiitos niistä Summer Breezen järjestäjille, uusille ja vanhoille festaritutuille sekä tietenkin esiintyneille bändeille!

Teksti ja kuvat (ellei toisin mainittu): Ida Korkiakoski