Suomen metallikesän kruununjalokivi loisti kirkkaampana kuin koskaan – Tuska 2019, osa 2/3

Slayer – Tuska 2019.

Perjantain tavoin myös Tuska-lauantai oli loppuunmyyty keräten kaikkiaan 15 000 kävijää Helsingin Suvilahteen. Siinä, missä perjantain tungos aiheutti ärtyneisyyttä ja vei pariinkin otteeseen huomion pois esiintyjistä, pelasivat lauantaina järjestelyt jo paljon paremmin. Festivaali suhtautui kävijöiden palautteeseen kunnioittavasti ja muun muassa sisäänpääsy sujui lauantaina paljon nopeammin. Kaikkia väenpaljouden lieveilmiöitä ei saatu täysin korjattua, mutta festaritunnelma loisti kirkkaana aurinkoisessa Suvilahdessa. Ja miksipä ei – olihan luvassa muun muassa thrash metal -legenda Slayerin tiettävästi viimeinen Suomen-keikka. (TE)

Tuska-lauantaina unihiekat pöllytti festarikävijöistä kello 13.30 alkaen Fear of Domination. Kyseessä oli jälleen yksi sellainen bändi, joka on luurannut joskus tsekattavien bändien -muistilistallani, ja viimein siihen tarjoutui mitä parhain tilaisuus. Bändi määrittelee itsensä industrial metal -friikkisirkukseksi, ja kun lavalla hääri yli puolen tusinaa kasvomaaleihin tälläytynyttä muusikkoa, kaksi energistä laulajaa ja kaksi lyömäsoitintaiteilijaa, tuli tuo lupaus lunastettua perinpohjaisesti. Fear of Domination sai yleisöön liikettä juuri niin kuin metallifestarin avausaktin kuuluukin, ja mahtuipa kymmenen biisin settiin yksi ennenkuulematonkin viisu. (OK)

Fear Of Domination – Tuska 2019.

Muutama vuosi sitten ilmeisen pysyvästi uudelleenaktivoitunut Mustan Kuun Lapset oli yksi Tuskan kotimaisista kulttisuosikeista. Paluun jälkeen ilmoille on ilmestynyt kaksi väkevää ja tunnerikasta dark metal -albumia, joista uusin on viime maaliskuussa julkaistu ”Valo”. Uusia uria uralleen paluunsa jälkeen tehnyt yhtye sai harmillisesti vain puoli tuntia soittoaikaa, mutta ehtipä bändi siinäkin ajassa soittaa hyvän keikan ja tekemään vaikutuksen. Uutta ja vanhaa musiikkia kuultiin sekaisin, ja kaikessa kuului yhtyeen haikean lämmin sielu ja aitous. Mustan Kuun Lapset tarjosi puolessa tunnissa enemmän kuin moni yhtye pystyisi kahdessa tunnissa. (JK)

Stam1nan tullessa soittovuoroon päälavalla kello neljän jälkeen oli festarialue täyttynyt jo melkoisesti. Yhtyeen esittelyn hoitanut juontaja kertoi, että bändin on tarkoitus yllättää Tuskan yleisö, ja sen se toden totta myös teki. Viime vuonna ilmestyneen ”Taival”-albumin ”Gaian lapsi” -kappaleessa kuultiin Anna Erikssonin laulua, ja nyt kyseinen artisti tuli esittämään samaisen kappaleen livenä ensimmäistä kertaa yhdessä Stam1nan kanssa. Mustiin pukeutunut Eriksson ei vaikuttanut lavalla ulkopuoliselta Stam1nan soittajien rinnalla, ja lämpimät halaukset sekä keikan päätteeksi yhteiskuvaan osallistuminen kielivät, että muusikoiden väliset kemiat ovat kohdallaan. Stam1na on tyypillisesti huippuenerginen livebändi, ja Tuskankin keikalla kolmentoista biisin setissä olivat pitit enemmän sääntö kuin poikkeus. Yleisöä Stam1na oli houkutellut päälavan edustalle kuin pääesiintyjä ikään, mitä laulaja-kitaristi Hyyrynen aidon kuuloisesti ihmetteli vuolaiden kiitosten saattelemana. (OK)

Stam1na – Tuska 2019.

Kun norjalainen Kvelertak esiintyi viimeksi Tuskassa vuonna 2016, koko lava tuntui räjähtävän bändin energiasta, ja yleisö villiintyi täysin. Samaa saattoi odottaa tälläkin kertaa mutta hieman varauksella. Punkin, black metalin ja rockin välimaastossa operoivalla bändillä tapahtui nimittäin viime vuonna laulajan vaihdos, kun perustamisvuodesta 2007 asti yhtyeessä vaikuttanut Erlend Hjelvik siirtyi syrjään. Uusi laulaja Ivar Nikolaisen kuulosti paperilla hyvältä valinnalta – olihan hän mukana jo debyyttialbumin ”Blodtørst”-kappaleella. Mutta mietin, yltääkö hänen esiintymisensä Hjelvikin elämää suuremmalle tasolle. Sinne päästiin, mutta ei aivan mutkattomasti. Kvelertak oli jälleen energinen. Alussa vaikutti siltä, ettei laulaja uskaltanut lunastaa paikkaansa, vaikka yleisö oli selvästi bändin puolella. Kädenlämpöisestä aloituksesta huolimatta Nikolaisen osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi, kun hän otti ohjat käsiin ja villitsi yleisöä. Varsinkin bändin edelliseltä ”Nattesferd”-albumilta poimittu ”Berserkr” ja iki-ihana ”Mjød” olivat sellaista herkkua, että oksat pois. Viimeistään viimeksi mainittu nosti tunnelman juuri niin räjähdysalttiiksi – toki hyvässä mielessä – kuin Kvelertakin keikoilta on syytä odottaakin. Meno sen kuin parani seuraavan muutaman kappaleen aikana. Laulajan alkukankeudesta huolimatta Kvelertak näytti, että se on yhä erinomainen esiintyjä. Oli kieltämättä pieni shokki, kun ikonisesta pöllömaskista ei ollut hajuakaan, mutta Nikolaisen hoiti homman kotiin omalla punk-henkisellä tyylillään. (TE)

Delain – Tuska 2019.

Päivä alkoi kääntyä illaksi, kun telttalavalla päästiin nauttimaan eräästä Alankomaiden ykkösvientituotteesta: sinfonisesta metallista naislaululla. Tällä kertaa tuota runsaudenpulasta kärsivää genreä edusti Delain, joka soitti Tuskassa ensimmäisen keikkansa ilman pitkäaikaista rytmikitaristiaan Merel Bechtoldia. Yhtyeen soundi ja lavapreesens kärsivät kieltämättä jonkin verran toisen kitaristin uupumisesta, mikä ei tosin estänyt Delainia soittamasta mukiinmenevän pirteää tunnin keikkaa. Solisti Charlotte Wessels oli itseoikeutetusti lavan kuningatar, mutta kitaristi Timo Somers ja rumpali Joey de Boer pääsivät hekin loistamaan heille varatussa jammailuslotissa. Miesten esittämä instrumentaalirevittely olikin tervetullutta vastapainoa Delainin muuten hieman yksiulotteisille biiseille. Suomalaisfanien riemuksi Wessels kertoi keikan lopussa, että yhtye palaisi maahamme ensi keväänä. (OK)

Opeth soitti edellisen Suomen-keikkansa melko tarkkaan vuosi sitten, ja tämän kertainen keikka oli kuin hiilikopio vuoden 2018 Rockfest-keikasta. Settilista oli yhtä lisäystä lukuun ottamatta tismalleen sama, ja niin olivat yhtyeen pääarkkitehti Mikael Åkerfeldtin jututkin. Tuskan-keikka oli minulle kymmenes yhtyeen keikka, ja niinpä suurin kysymysmerkki olikin lähinnä se, olisiko tämänvuotisten jääkiekon mm-kisojen lopputuloksella jotakin vaikutusta Äkerfeldtin jokakertaisiin lätkäpuheisiin. Ei ollut. ”Teillä kävi tuuri”, totesi laulaja-kitaristi buuavalle yleisölle. Kuten jo mainitsin Opethin Tuskassa soittama setti oli kuin väsynyt uusinta vuoden takaisesta. Tuolloin annoin mielessäni keskinkertaisen keikan anteeksi lähinnä siksi, että orkesteri oli ilmiselvistä syistä enemmän studio- kuin kiertuevireessä. Uusi, syksyllä julkaistava levy on nyt levytetty, ja vaikka varsinainen  kiertue ei ole vielä alkanut, olisi Opeth voinut edes arpoa keikkasettinsä uudelleen tälle kesälle täysin saman toistamisen sijaan. Bändin vanhalle fanille keikan mielenkiintoisinta antia oli tieto, jos oikein miehen puheita tulkitsin, että Teemu Selänne on joskus viihtynyt yhtyeen keikkabussissa King Diamondia kuuntelemassa. Kyseessä on melkoinen kultakimpale trivia-tietoa, mikäli se on paikkansa pitävää legendaa ilman ruotsalaista Lapinlisää. (OK)

Opeth – Tuska 2019.

Seuraavaksi oli vuorossa jotain aivan muuta kuin mitä Tuskassa tai metallifestivaaleilla on yleensä totuttu kuulemaan – ainakin ennen tämän ryhmän nousua. Folk-yhtye Heilung allekirjoitti vuonna 2017 sopimuksen Season Of Mistin kanssa ja on sittemmin esiintynyt suurilla metallifestivaaleilla Wackenista Hellfestiin. Nyt, kun tuon mystisen ryhmän pääsi viimein kokemaan itse, olen valmis julistamaan bändin parhaaksi aktiksi, jota Maa päällään kantaa. Shamaaneiksi ja sotureiksi pukeutuneet esiintyjät veivät Suvilahden kauas menneisyyteen, tarkalleen ottaen Pohjois-Euroopan rautakaudelle ja viikinkiajalle. Noitarumpujen – ja kyllä, luiden – hypnoottiset rytmit olivat äärimmäisen rauhoittavia, ja tempon muutokset saattoi tuntea omassa sykkeessään. Eteerinen naislaulu, primitiivinen kurkkulaulu ja lukemattomat muut elementit viimeistelivät taianomaisen äänimaiseman. Parin kappaleen jälkeen lavalle saapui joukko muinaisia sotureita, jotka järisyttivät maata keihäillään ja kilvillään. Heilungin jälleen rakennettu historia on pysäyttävää seurattavaa, mutta vielä hienompaa on se, mitä se voi saada aikaan. Heilung auttaa ja haastaa irtautumaan nykyhetkestä, jolloin mielelle jää aikaa ja tilaa eheytyä. Lopputulema on kuin henkinen aikamatka jonkin sukupolvien takaisen viisauden äärelle. Heilung, niin levyltä kuunneltuna kuin livenä kuultuna, on vähintään rentouttava kokemus aikana, jona kaupunkielämä tuntuu olevan pelkkää itse keksittyä kiirettä, ja sosiaalinen media dominoi vapaa-aikaa – näin hieman kärjistettynä. 

Heilung – Tuska 2019. Kuva: Jesse Kämäräinen

Vähän väliä esiin nousevat puhelimet häiritsivät tunnelmaa, mutta muuten keikka oli paras, jonka olen koskaan nähnyt. Olin huolissani, miten Heilung toimisi kaupunkiympäristössä, mutta telttalava oli juuri sopivan intiimi, jotta saattoi unohtaa olevansa keskellä kaupunkia. Uskon silti, että yhtye olisi vielä enemmän elementissään metsän tai vaikkapa jonkin vanhan linnan äärellä. Toivottavasti bändin saama käsittämätön vastaanotto enteilee, että Heilungista hengenheimolaisineen päästään nauttimaan Suomessa jatkossa useammin. (TE)

Heilungin rentouttavan folkin jälkeen oli aika ottaa vastaan jäähyväisiään viettävä thrash-legenda Slayer, joka esiintyi nyt tiettävästi viimeistä kertaa Suomessa. Kiertue rantautui Suomeen jo kertaalleen joulukuussa, mutta nyt Slayeria todistettiin Suvilahdessa peräti 15 000 silmäparin voimin. Minulla jäi tuo bändin edellinen visiitti väliin, joten nyt oli otollinen tilaisuus verestää muistoja – varsinkin, kun viime keikan missaaminen tuntui suunnattoman pahalta. Epäilin, riittääkö pioneerissa vielä virtaa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun kaikki huolet oli huuhdottu pois. Ikä näkyi nimittäin ainoastaan siinä voimassa, jolla yleisöä komennettiin. Aivan kuin Tom Arayan huuto olisi vain tullut väkevämmäksi iän myötä – niin vahvasti hän sylki sanoja suustaan. Koko bändiä ympäröi ilmiömäinen aura, ja tunnelma oli harvinaisen intiimi. Kun 15 000 ihmistä näkee Slayerin mahdollisesti viimeistä kertaa, ei mitään vähempää tohdi odottaakaan. Legenda on todellakin koskettanut monia ja jättänyt jälkensä maailmaan. 

Slayer – Tuska 2019.

Upea lavatuotanto viimeisteli kaiken – en ole ikinä nähnyt sellaisia pyroja. Kun siihen lisätään vielä upeat valot ja pahaenteinen taustalakana, voidaan puhua todellisesta maailmanlopun estradista. Settilistastakaan ei löytynyt paljoa valittamista. Klassikot kuten ”Raining Blood”, ”Seasons in the Abyss” ja ”South of Heaven” olivat kerrassaan upeaa kuunneltavaa, joskin tuuli häiritsi välillä äänentoistoa. Olisin silti toivonut mukaan muutaman rohkeamman valinnan. Viisi ensimmäistä albumia ovat täynnä harvinaisempia helmiä kuten ”Metal Storm / Face the Slayer”, ”Kill Again” ja ”Criminally Insane”. Hittikimara toimi, mutta 2000-luvun kappaleista ainakin ”Paybackin” olisi voinut korvata jollakin muulla kappaleella.

Todellinen kohokohta koettiin viimeisten sointujen jälkeen, kun tuhannet haltioituneet fanit saivat bändin liikuttumaan. Laulaja-basisti Tom Arayan lämmin hymy ja mitä ilmeisimmin kyynelistä kostuneet silmät menivät ainakin minulla tunteisiin. Kun Araya viimein lausui parilla valitulla sanalla, että bändi jää kaipaamaan yleisöään, tuntui selkäpiissä kaikkien kylmien väreiden äiti. Tuota koskettavaa hetkeä tullaan muistelemaan lämmöllä. Jos ja kun ne olivat Slayerin todelliset hyvästit, voi todeta, että bändi on lopettanut huipulla ainakin keikkojensa osalta. (TE)

Teksti: Ossi Kumpula (OK),Teemu Esko (TE), Jyri Kinnari (JK)

Kuvat: Pasi Eriksson, AJ Johansson, Teemu Siikarla, Jesse Kämäräinen (Heilung)

Kommentoi julkaisua