Suomirockin Saddamin vahvimpia – klassikkoarviossa Kauko Röyhkän 20-vuotias ”Etsijät”
Jo viidettä vuosikymmentä kotimaisen vaihtoehtoisen rockin tärkeimpiin ikihonkiin kuuluvan Kauko Röyhkän pitkäsoitto ”Etsijät” julkaistiin alkusyksystä 2002. Noina päivinä Röyhkän erinomaiseksi hioutuneen yhtyeen runkomiehistön muodistivat entinen Shadowplay-kitaristi Timo Vikkula, kokenut Wigwam-kettu, basisti Mats Huldén sekä hienosti svengaavasta soittotyylistään tunnettu rumpali Tero Kling.
Monipuolinen ja salaperäisen puhutteleva ”Etsijät” valmistui Huldenin ja Vikkulan tuottamana. Albumin äänitti Juha Heininen Helsingin Hip-studioilla huhti-toukokuussa vuonna 2002. Vuosikymmeniä sitten jossakin musiikin viihdeohjelmassa Tuomari Nurmio luonnehti Röyhkää Suomirockin Saddamiksi. Monisyinen vertaus osuu naulan kantaan kaikessa ristiriitaisten mielikuvien tulvassa ja mielipiteitä jyrkästi jakavassa todellisuudessa.
Voi hyvällä omatunnolla sanoa, että ”Etsijät” on Kauko Röyhkän myöhempien aikojen tulemisen kiistattomia kärkialbumeita, jonka tenho ja vetovoima ovat parantuneet kuin laatuviini ikääntyessään, eikä silti ole päästänyt liiallista hyvänolontunnetta hiipimään pitkin kuuntelijan selkäpiitä.
Mainos päättyy
Albumin avaa vaivihkaa ”Etsijät” – kuuntelukertojen myötä vangitsevaksi ja järkälemäisiin mittasuhteisiin kasvava taiderock-kappale, jonka johdatuksen kaltaisesti elämää etsivä hahmo punnitsee ihmisyyttä inhorealistisesti kaikessa sen valloittavuudessaan ja raadollisuudessaan. Biisillä kuultavassa puhallinkvartetissa Antero Prihan trumpetti ja Juhani Aaltosen sekä Heikki Keskisen tenorisaksofonit kasvattavat kappaleen ylös komeuteen pauhaavan myrskyn silmästä. Pelkistettynä kalpeanaamabluesina yön läpi valvomisen vaihtoehdosta kertova ”Unettomuus” ei taas sinällään tarjoile mitään uutta tai ihmeellistä. Silti se toimii tunnelman tasaajana järisyttävän avausbiisin jälkeen. Albumin ehdottomaan ykköskastiin kuuluu Huldénin muhkean klonksuvan bassokierron varassa keinuva ”Syyllisyys ja kaipaus”. Kappaleen elinvoimainen ja hienosti groovaava ytimekkyys kiteyttää Röyhkän livebändin parhaimmat puolet niin tulkinnallisesti kuin lyyrisestikin.
Slaavilaisilla sävelillä kokeilevalla, puhtaalla sähkökitaranäppäilyllä alkava ja Röyhkän klassikkoyhtyeen Nartun santapaperisen karheasti viettelevään ilmaisuun nojaava ”Kesäpäivä” löytää albumien parhaimmistoon aivan toisesta lähestymiskulmasta. Samaa, astetta jos toista hempeämpää pikkupiruilua on laatuaan myös keimailevasti kehräävä ”Pauliina, rantatyttö”, joka pseudo-irstaassa setämiesmäisessä tiirailukerronnassaan ei läpäisisi 2020-luvun totisen vakavan sukupuolineutraaliuden seulaa. Aikansa kontekstiin laitettuna biisi on pohjimmiltaan pieni ihailulaulu salaiselle ihastukselle.
Kolkon kiehtovia, uusromanttisen tummasävyisiä melodisia piirteitä vekkulimaisesti klonksuvaan ja suoraviivaiseen rockiin yhdistelevä ”Pieni mies” on sarkastinen oodi kaikille kadun kovanaamoille ja uhoajille. Heidän todellisin ja pahin vastustaja löytyy ainoastaan omien korvien välistä. Nick Draken tuotannosta tuttuja, avantgardistisia sävyjä Vikkulan wah-pedalin käytön siivittämänä pop-hempeilyyn tarjoava ”Päivä kulki pois” ei välttämättä kuulu albumin parhaimmistoon mutta puolustaa paikkaansa kokonaisuudella sinänsä nättinä kappaleena. Albumin punkeimmin ja rouheimmin rokkaava biisi ”Kiittämätön” antaa rakentavaa palautetta epäonnisen parisuhteen kauniimmalle ja ylimieliseksi osoittautuneelle osapuolelle.
Mainos päättyy
Hirven lailla svengaavassa ”Melankoliassa” Röyhkän nelipäinen rymyjoukko hakee puolestaan essenssinsä funkrockin kurinalaisesta letkeydestä. Anna-Mari Kähärän harmonikka ja Kristiina Haltun laulut tuovat kappaleeseen luonnetta. Albumin massiivisin teos, päälle kahdeksan minuuttia kellottava ja transsiin tainnuttava fuusiojazz-jumitus ”Kerran ilmestyin” lipsuu kaikessa kunnianhimoisuudessaan välillä vaivaannuttavan tekotaiteellisuuden puolelle, vaikka onnistuukin hakemaan olennaista kolkkoa urbaanisuuuttaan myös brittiläisen trip hopin tontilta. Albumin päättävä intiimin kuulas kitarapop-tapailu ”Valmis” on lopuksi aseistariisuvan suorasukainen kappale, joka päättää laadukkaan albumikokonaisuuden vangitsevuudellaan.
Voisi luonnehtia, että ”Etsijät” on arktisen taiderock-musiikin kulttiklassikkoja, jonka sävelistä ja sanoista löytyy uutta ja kiehtovaa vielä pitkäksi aikaa ensikuuntelun jälkeen.
