Suvilahdessa jytää! Jytäkesä Go-Go -festivaali Helsingissä 31.7.–1.8.
Rockfestivaali sanan alkuperäisessä merkityksessä on uhanlainen taidemuoto. Nykymaailmassa vaikkapa Rockfest perutaan kustannussyistä ja festareiden line-upit täyttyvät normaalisti EDM:stä ja bileräpistä. Totta kai, sehän on nykyajan nuorison suosikkimusaa. Onneksi maasta löytyy sentään joitain harvoja festareita, jotka eivät ole pelkkään metalliin, mutta kuitenkin livesoitettuun musaan keskittyviä. Näistä ehkä kiitellyin on Helsingin Suvilahdessa järjestettävä Jytäkesä Go-Go, jota jytättiin jo viidettä kertaa. Mukava alue – jossa järjestetään myös mm. Tuska ja Flow –, monipuolisesti kitaramusiikkiin keskittyvä ohjelmisto ja rento meininki keräsivät tänäkin vuonna kiitoksia, vaikka perjantaina säätilat koittivat pistää voimalla hanttiin.
Perjantai aloitettiin vahvasti coverprojekti Love Progen voimin. ”Maistuuko proge”, kysyy kollektiivin johtaja ja basson suurvisiiri Lauri Porra. Kyllähän se! Etenkin, kun kokoonpano on niinkin nimekäs kuin Porra, kitaristi Timo Kämäräinen, rumpali Sami Kuoppamäki, puhaltaja Pepa Päivinen, solistit Tuomo Prättälä ja Emma Salokoski sekä Wigwamin urkuvirtuoosi-vokalisti Jukka Gustavson. Näin irrallaan tästä ajasta olevaa musaa on todella virkistävää kuunnella livenä. Säiden jumalat eivät arvosta moista hämyilyä ja vettä alkaa tulee kuin Esterin pre-futuristisesta anuksesta Tasavallan Presidentti -yhtyeen ”Milky Way Mosesin” aikana. Ei ihme, tällaisen soittotaidon saadakseen pitää myydä sielunsa itselleen Saatanalle. Sade pahenee koko ajan ja ukkostaa, mutta moinen luonnon näytelmä tavallaan sopii musiikkiin. Kuivan kaljateltan puolella päästään todistamaan toisenlaista näytelmää, kun ilmeisesti varhain pöytään parkkeerannut progeukko raivoaa jokaiselle hänen eteensä sadetta pitämään tulleelle musadiggarille. Kyllä, ymmärrämme, että olet istunut täällä ennen muita, mutta ympärillämme on vedenpaisumus. Kärsivällisyys tai edes ylösnousemus penkistä voisivat auttaa asiaa. Muuten jengi on hyvällä meiningillä liikenteessä läpi viikonlopun. Emma Salokosken laulamat Pekka Streng -biisit toimivat hyvin, mutta keikan itseoikeutetuiksi huippuhetkiksi nousevat ainoan alkuperäisesittäjän eli Jukka Gustavsonin tähdittämät Wigwam-vedot. Keikka päättyy upeaan ”Grass For Bladesiin”.
Love Progen tuotantoo verrattuna tuoreehko, mutta jo 10-vuotiaan levytysuran omaava Litku Klemetti käynnistää settinsä retrosti rokaten ja vimmalla. ”Sinä tiedät sen” -biisissä on jopa väkivallan uhkaa. Litku ”omistaa” ”Juna Kainuuseen” -ikihitin Jerrylle, joka on haukkunut Litkun edellisellä keikalla yliyrittäväksi paskaksi. Onko hän oikeasti pala kurkussa ja loukattu vai onko tämä vaan liioiteltua showta? Parhaassa teatterissa ei voi kertoa tai tunnistaa eroa. Erityispisteet Pekka Tuomen loistavalle kitaroinnille.
Seuraavana pikakäynti Good Boysin keikalla. Nuorekasta katuräppiä voimakkaalla energialla seurataan mielenkiinnolla, mutta oma tieni johtaa Rock Siltanen Groupin keikalle. Tie tosin nousee pystyyn välittömästi, sillä sisäsali Tiivistämö on nimensä veroinen. Käytännössä jokaiselle keikalle tulisi yleisörajoituksen vuoksi lähteä hyvissä ajoin ja nytkin pääsen sisään juuri ennen keikkaa vain puhtaalla moukan tuurilla. Monet onnettomat joutuvat odottamaan keikalta poislähteviä ovella vesisateessa. Bändin konseptin ydin eli jylhä groove ja sarkastisen kököt sanat ovat aivan loistava yhdistelmä. Sivarianthem ”Etulinjassa tavataan” on musiikillisesti aika lähellä Status Quota ja ”Santanan kolmonen” taas Uriah Heepiä. Tietyissä biiseissä kanavoidaan Sabbathia eli perinteikkään alkuvoimainen ilmaisu jyrää. Tai siis jytää! Koko viikonlopun parhaita keikkoja ei voi olla seuraamatta leveä hymy huulilla.
Fun Lovin’ Criminals tuo Siltasen jälkeen pienen laskun tunnelmaan, mutta ulkolaisvahvistukset hoitavat päälavatonttinsa tyylikkäästi. Hiphopista ja funkista ponnistava combo groovaa letkeästi, vaikka operoikin nykymuodossa enää yhden alkuperäisjäsenen, Brian ‘Fast’ Leiserin, voimin. Bändi kokeilee hetkittäin myös bluesimpaa ilmaisua, mutta hittibiisi ”Scooby Snacks” sytyttää jengin koviten.
Ruotsalainen Atomic Swing on itselleni yksi viikonlopun odotetuimmista akteista, mutta Jytälavan keikka alkaa vähän sekavasti. Miksaaja taitaa vetää ekan erän omaan maaliin, mutta toisessa 90’s goes 60’s -hippeily alkaa toimia jo lähes kaikilla sylintereillä. Kiipparisti Micke Lohse heittelee ruusuja yleisöön. Kolmas biisi ”Smile” spiikataan isoimpana hittinä, joka on vanhetunut kuin ”fine wine” ja yleisö on ”best community choir we ever had”. Hyvä biisi ja keikkakin alkaa toimia, mutta pitääkö lyhyessä festarisetissä venyttää yhtä ässärallia ihan loputtomaksi. Miksaaja saa hiljalleen pakettia kasaan, onko sähläily siitä johtuvaa vai jostain muusta?
Tehdäänpä välissä pieni syrjähyppy viereiselle Go-go -lavalle, jossa mesuaa kotimainen Risto. Bändi on tiiviin keikkailun myötä ehkä jopa vielä tiukempi keikkakone kuin noin kuukausi sitten nähtynä. Tyylitajuinen indiebändi on ottanut paikkansa takaisin oman lajinsa huippuna, pitkän levytystauon päättymisen jälkeen. ”Rakkauden rock” ei ole kaikkialla stadionluokan hitti, mutta täällä se on!
Koska Risto on loistavuudestaan huolimatta moneen kertaan nähty, täytyy käydä katsomassa vielä Atomic Swingin keikan mahdollinen loppuhuipennus. Laulaja / kitaristi / lauluntekijä / erikoismies Niclas Frisk jaarittelee ylipitkiä spiikkejään, mutta soitto toimii nyt lopulta kunnolla ”Too Late To Exitin” myötä. Tää on kyllä hyvinkin indietä asenteeltaan ja jopa hellyyttävää. ”Stone Me Into The Groove” palauttaa bändin tai oikeastaan laulajan ruotuun ja hitti kulkee aika hyvin. Hyvä maku jää, mutta vaivoin.
Päälavalla seuraavaksi Raveonettes on arvostettu pitkän linjan bändi, mutta tässä yhteydessä tylsähkö 60’s-garage aivan liian lujaa soitettuna ei vaan voita puolelleen. Periaattessa hyvin tehtyä musaa, mutta nyt ei uppoa, vaikka lähteekin. Ehkäpä jossain toisessa yhteydessä olen vastaanottavaisempi. Etenkin kun Tiivistämöllä soittaa kovassa nosteessa oleva Ydinperhe. Mutta mutta, kohtaan matkalla vanhan fonistiystävän vuosien takaa jään niin sanotusti suustani kiinni. Samalla Tiivistämön jono kasvaa niin kohtuuttoman suureksi, että sisään ei ole mitään toivoa päästä. Käymme vilkaisemassa French Filmsin soundcheckiä, josta päätellen bändin comeback-keikasta tulee varmasti vaikuttava.
Itse päädyn kuitenkin takaisin Jytälavalle, jossa aloittaa legendaarinen keikkajyrä Flaming Sideburns. Rumpali Jarkko Jokelaisen komppi kulkee mukavasti ja sen mukana muutkin. Yleisöä tulee hiljalleen lisää. Katurockin elävät kuninkaat saavat homman juonesta nopeasti kiinni ja maineikas bändisoitto on täydessä iskussa viimeistään kolmosbiisi ”Up In Flamesin” kohdalla. Tyyli on vähän pehmentynyt vuosien myötä, mutta vanhat biisit toimivat edelleen parhaiten. ”Street Survior”! Eduardo Martinezin vimma kasvaa ja kaataa keikan edetessä. I didn’t read The Bible! ”Save Rock And Roll” nousee illan parhaaksi biisiksi eeppisen Suksi – Jutila -loppupaisutuksen myötä. Rolling Stonesin kehittämä, ikiaikainen kahden kitaran kudontatekniikka toimii aina vaan.
”Loose My Soul” tuottaa täyttymyksen, mutta ”La Bruta”jatkaa jynkytystä senkin jälkeen. Klassikoita kuten ”Ramblin Rose” ja ”Gloria” vielä loppuun ja valmista on! Tää on vaan omalla tavallaan maailman paras rokkibändi, joka räjäyttää pankin joka ikinen kerta. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla uutta tuotantoa, onhan edellisestä levystä aikaa jo se viitisen vuotta.
Päälavalla tulitukseen vastaa Ursus Factory, joka tarjoaa kovan stadionluokan show’n ja lunastaa paikkansa ensimmäisen illan pääesiintyjänä. Mutta itse huomaan tässä kohdassa iltaa kaipaavani jotain muuta. Sitä tarjotkoon tällä kertaa sisäänpääsyn tarjoava Tiivistämö ja Hypnomen, jonka maukkaan letkeä groove Pekka Laineen kitaroinnin johdolla on juuri oiva päätös hienolle festaripäivälle.
Lauantain kakkospäivän aloittaa Lyyti. Yleisesti en välitä etuniminaisten lauluntekijäinvaasiosta, mutta Lyyti on jotain erilaista. Taiteellista kunnianhimoa ja omalaatuista ilmaisua. Ehkä biiseissä on havaittavissa jotain virkistävän vanhanaikaista monipolvisuutta? Ei nyt aivan Love Progen tasoisia 70-luvun progekikkoja, mutta kuitenkin jotain samaa henkeä. Viimeksi kesäkuun Kesärauha-festivaaleilla laulajatar tuntui kärsivän ääniongelmista mutta nyt niistä ei ole jälkeäkään.
Toisella lavalla paiskoo melodista punkrokkiaan Puhelinseksi. Tämäkin toimii mukavasti. ”Haista Helena vittu” ja ”Me ei kai nähdä enää koskaan” lopettavat kiihkeän setin.
Tuore post punk -bändi Hauntees on sisäistänyt vanhan The Curen ja vastaavien estetiikan täydellisesti. Bändin yhteissoitto ja rumpalin groove on ehkä vielä vähän kypsymisvaiheessa, mutta hyvä tunnelma ja pyrkimys tarttuviin melodioihin tekee tästä monia muita kaltaisiaan kiinnostavamman. Jatkakaa!
Päälavan Arppa toimii aurinkoisessa iltapäivässä luotettavasti ja uudempien levyjen ideallinen tyhjäkäynti ei vaivaa, ainakaan silloin, kun bändi ei innostu ylivenytettämään biisiensä jamiosuuksia. Bändissä on enemmän soittotaitoa kuin puolessa muista festarin bändeistä, sitä paitsi kukaan ei soita näin hiljaa. Kahden ekan levyn biisit, kuten ”Laila” tai ”Kartta väärinpäin” uppoavat edelleen yleisöön parhaiten.
Seuraavaksi mm. Turun Romantiikasta ja sittemmin myös Flaming Sideburnsista tuttu Rami Helin esittelee sooloyhtyeensä Rami Helin Presents puitteissa Euroopan synkkää historiaa. Tää on jotain erilaista. Keikka lähtee siitä kun mustiin pukeutunut bändi astelee heikosti verenpunaisella valaistulle lavalle ja jonkinlaista gootticowboyta muistuttava Helin aloittaa yksinlaululla pienen mantrabiisin nimeltä ”Tollin’ Bells”, joka kasvaa taustalauluilla ja suureellisilla patarummun iskuilla eeppisiin mittoihin. Kakkosbiisi on niin ikään amerikkalaisella tavalla kansanlaulumainen, mutta tykittelee taas ihan eri tavalla. Tuleeko tästä mieleen enemmän Nick Cave, Johnny Cashin loppuajat vai jokin ihan muu? Kolmantena biisinä heitetään levyn ”hitti” ”City Of Seven Hills”, joka menee Morricone-lönkkäritunnelmissa. Tää on hypnoottista kamaa. Kansa katsoo haltioituneena. Ajatonta musaa, jolle soisi laajaakin suosiota.
Valitettavasti leikki on pakko jättää kesken, sillä ulkolavalla on jo aloittanut Wasted, pakko nähdä tämäkin! 30-vuotias englanninkielisen suomipunkin klassikko on tykissä iskussa. Kiukkunen meininki ja hyvällä, tää on sitä parempaa vasemmistolaista väkivaltaa! Rumpali Miikka Järvinen spiikkaa: ”30 vuotta sitten piti potkia natsit pois Joensuusta. Nyt pitää potkia natsit pois hallituksesta. Tää on ”Hate Crime”!”. Meininki on erittäin virkeää ja tiukkaa.
Myös punkkarit on pakko jättää omaan arvoonsa, sillä kolmas samaan aikaan esiintyvä merkittävä suomalaistaiteilija on Samuli Putro. Miksi kaikki kiinnostava tungetaan samoihin esiintyjäslotteihin? ”Mitäpä jos” Putro on muuttunut vanhemmiten Juice-tukkaiseksi Olavi Uusivirraksi? Hän on muuttunut sitten Zen Cafe -aikojen – siitä taitaa olla pari vuotta aikaa – vähän hömelön näköiseksi, mutta mistään välittämättömäksi ja välittömäksi poptähdeksi. Tämäkin toimii! Bändikin rokkaa. Luulin Putroa hiljaa tunnelmoivaksi folkkariksi, mutta väärässä olin. Kannattaa pysytellä avoimena. Vaikka vaihdan normaalisti Ellinoora-duetto ”Osuman” kohdalla kanavaa, tulee tästäkin osuva festarianthem. Elämä on juhla pysyy silti hartaana. ”Olet puolisoni nyt” -livesovitus osoittaa, miten akkarirenkutuksetkin voi saada uudenlaista syvyyttä osaavan bändin käsissä. Yleisön ilmeistä ja hoilauksesta päätellen tämä on sitä todellista nykyhetken kansanmusaa.
Päälavalla vuoden ainoan keikkansa tekevä Plutonium 74 on kaverin mukaan maailman peruuttanein bändi, jonka hän on yrittänyt nähnyt nähdä jo parinkymmenen vuoden ajan keikalla, mutta tuloksetta. Nyt kun yhtye kuitenkin ilmestyy lavalla sovitusti, vetää indie-psykedelia imuunsa ja jengiäkin piisaa. Tätä paluuta on odotettu! Lopussa bändi heittää punkkivaihteen silmään ”Pasilasta” -biisin kautta. ”On syynä väärä väri, fasistimaa! /Rauhassa saa rasisti kadulla hymyillen tallustaa” ja taustalla esitellään ehkä vähemmän yllättäen määrättyjen suomalaisten poliitikkojen kuvia.
Ruotsalaisen laajakangas-indien airut Hans Hurula yhtyeineen eli Hurula potkii mustissa puvuissaan vimmatusti. Toka biisi ”Ny drog” plagioi niin hävyttömästi Stonesin ”Under My Thumpia”, että on jopa siistiä. Håkan Hellström on samanlainen hurmaava varas, ja The Arkin Ola Salo! Onko tää joku ruotsalaisten erityisoikeus? Musasta tulee yleisemmin mieleen ikisuosikkini Broder Daniel – kiihkeää, melodista ja synkkää. Ei voi valittaa! Tää menee heittämällä viikonlopun kovimpien joukkoon. ”Stockholm brinner” saa jopa Helsingin uteliaasti tarkkailevan yleisön tuleen.
Päälavalla jatkaa Pohjois-Irlannin maineikas Therapy? Meluisaa ysärigrungepunkmetallia on paiskittu pitkään ja se kuuluu. ”Teethgrinderin” ääniefektit ovat vanhentuneita mutta itse musa toimii kyllä. ”Dianne” saa kunnon käsimeren aikaan. Jylhää musiikkia triomuodostelmassa! ”Breaking The Law” muuttuu nopeasti ”Nowhereksi” ja näiden ykkösnyrkki ”Screamager” sytyttää yleisön eri tavalla kuin mikään muu yksittäinen biisi festareilla tähän mennessä. Meininki on katossa, eikä vähintään rumpali Neil Cooperin syntymäpäivän vuoksi: ”Neil, Neil Drum like a motherfucker!”
Viime vuonna keikkansa peruuttaneen ruotsalaisen The Coffinshakersin kauhukantri on vastatuulessa tänäkin vuonna. Eleetön basisti Joe Undertaker on myös kuulumaton, onneksi laulaja Rob Coffinshaker vetelee akkaribiisin, kun tekniikka kehittää jostain bassomikin ja alakerta jyrää taas. ”Walburgis Night” on uhkaava. Joku huutelee nokkelana yleisöstä, että ”mikä vitun Ghost”? Ja totta, tää on yhtä uhkaavaa ja paljon pienemmillä eleillä. Valkeat maskit ja synkkä musiikki voidaan toteuttaa näinkin. ”Dracula – prince of darkness, that’s my name”!
Ja taas tulee tunnelmaan totaalinen suunnanmuutos, kun Suomen power pop -parhaimmisto Lemonator tekee paluun! Yleisö on edellisiä keikkoja hillitympää mutta silti vahvasti kiinnostunutta. I Don’t Wanna Live Forever alkaa, keltaisiin puketuneet indietytöt ovat nykyään keltaisia indietätejä. Tavallaan erittäin herttaista. Musiikki elää pidempään kuin ihmissuhteet, pitkä delay tai usko elämään! Lasse Kurki on elementissään pitkästä aikaa. On se vaan kiva nähdä, että raaimmatkin levy-yhtiömogulit ovat pohjimmiltaan vain hellyyttäviä indienörttejä. Lemonator on yleisesti ottaen hienoa, vähän outoa popmusiikkia. Kun keikan päättää vielä loistava kaksikko California – Superb, ei kellään jää mitään lisättävää. Erityispisteet itse kudottuihin Lemonator -villapaitoihin pukeutuneelle pariskunnalle!
Koska loistavan Us-yhtyeen keikka jää tällä kertaa aikataulusyistä todistamatta, lopettaa nämä kinkerit allekirjoittaneelle Ismo Alanko. Tuoreella irtosinkulla ”Taru on totta” käyntiin lähtenyttä settiä voisi kuvailla shamanistisen stadionrockin huipentumaksi – onko sellaista olemassa? Alanko on eittämättä Suomen vastine David Bowie, vastaavan tason monipuolista, uutta ja vanhaa eri tyyleillä yhdistelevää settiä ei moni näillä lakeuksilla pystyisi heittämään. Yleisöltä lähtee jalat alta viimeistään ”Rakkaus on ruma sana” -klassikolla. Kaikki toimii. ”Mulle kerrottiin lavan takana, että täällä on helvetin vanha yleisö. Tää on teille!” Tottahan se on. Ja sitten uusi biisi ”Loppuaikana”! Ja Sielun Veljien ”Peltirumpu”, hitit seuraa toisiaan kuin yleisölle heitettävät luut uusien biisien välissä. Lopussa Alanko tarttuu pianoon ja liittyy metsän hiljaisiin uuden ”Hylkään” -biisin myötä.
Erään pöydän päässä istuskelevan suuren ajattelijan mukaan ”Me onnistumaan kohtaamaan toisemme. Eri sukupolvet kohtaavat toisensa ennakkoluulottomasti. Taiteilijaelämää!” Näinhän se ehkä on. Lopussa Alanko päästää ihmiset pahasta, olemaan ”Rappiolla” ja saattaa näin festarit osuvasti päätökseen. Kiitos Jytäkesä Go-Go, näemme jälleen! Jo nyt somepalstojen uumenissa väitellään seuravan vuoden pääesiintyjästä: Kehen tuo rokkilätsä Jytäkesä-ampiaisen päässä viittaa?
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Sini Metso
