Swallow the Sun: Kusemista tielle liikkuvan bussin ovesta – näin Juha Raivio kesti kännisekoilua

Kaaoszine julkaisee kirjan julkaisseen Swallow the Sunin erikoishaastattelun kahdessa osassa. Tämä on niistä ensimmäinen, Obscura.

Swallow the Sun on noussut Suolahden kylmästä keskisuomalaisesta nevasta varjostamaan metallimusiikkimaailman taivasta. Alakuloinen aurinko on tehnyt laskuaan pian neljännesvuosisadan ajan. Matka on ollut pitkä.

Death doom -bändin perustaja, kitaristi ja sielu Juha Raivio ei ole koskaan tehnyt iloista musiikkia. Kappaleiden synkeys sai aivan uuden ulottuvuuden, kun Raivion puoliso ja elämän rakkaus Aleah Stanbridge menehtyi vuonna 2016.

Surussa riutunut Raivio vetäytyi omiin oloihinsa, eikä käytännössä antanut vuosiin haastatteluja. Musiikki puhui – mies ei. Ennen kuin nyt. Infernon päätoimittaja, kirjailija ja bändille ennestään tuttu Matti Riekki on koonnut Swallow the Sunin tarinan yhtyeen nimeä kantavaan kirjaan (Like 2024).

Mustahumoristinen teos on samaan aikaan ironisesti yksi kotimaisen metallimusiikin liikuttavimmista ja pysähdyttävimmistä teoksista. Elämän ja kuoleman kysymykset ovat sen verran syvällisiä, että kirja on lukemisen arvoinen muutenkin kuin bändihistoriikkina.

Kaaoszine kävi läpi Swallow the Sunin taivalta, kirjaa sekä sen tekoon liittyviä haikeuksia ja haavoja pitkässä haastattelussa Riekin, Raivion sekä vokalisti Mikko Kotamäen kanssa.

Kuten itse kirja, erikoishaastattelu on jaettu poikkeuksellisesti kahteen osaan. Tämä on niistä ensimmäinen, Obscura.

Suomen juopoin bändi

”Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö”

Kumpikaan ei ollut ajatellut kirjan tekemistä. Ei Riekki eikä bändi – varsinkaan Raivio. Kotamäki paljastaa, että Stam1nan laulajakitaristi Antti Hyyrynen soitti hänelle muutama vuosi sitten. Like olisi kiinnostunut. Raivio tyrmäsi ajatuksen heti.

Raivio: ”Olin että ei helvetti, tästä tulee niin musta teos monessa suhteessa. Kirja olisi niin vaikea tehdä, että haluanko edes tehdä sen?”

Sentenced-kirjan ”Täältä Pohjoiseen” (Like 2014) kirjoittanut Riekkikin oli ajatellut jättävänsä bändikirjat taakseen. Kun kyseessä oli Swallow the Sun, mieli muuttui. Yhtyekin alkoi kallistua projektin kannalle. Riekki vaati, että kirja tehdään raadollisen rehellisesti tai ei ollenkaan.

Pitkän pohdinnan jälkeen Raiviokin suostui. Vaikka hän tiesi, millainen tarinasta tulisi, hän ei halunnut kieltää sitä muilta jäseniltä. Teos alkaa luonnollisesti bändin perustamisesta ja muodostumisesta.

Vaikka energia oli aluksi hyvä, tekemisen into kova ja bändin sisäinen vittuilukin rakkautta, päihteistä tuli nopeasti iso osa toimintaa – paitsi Raiviolle, joka on raitis. Mies kuvailee kirjassa yhtyeensä olleen takavuosinaan ”Suomen juopoin bändi”. Melkoinen saavutus.

Valoon alkoi sekoittua pimeyttä.

Kirjassa on muun muassa kohta, kun yksi bändin jäsen kusee 100 kilometrin tuntivauhdilla liikkuvan keikkabussin ovesta, kun toinen pitää vyöstä kiinni.

Kotamäki: ”Niinhän se useimmiten tuppaa menemään, että nuoremmilla ihmisillä on paljon vähemmän huolia ja murheita elämässä kuin mitä sitten vanhempina.”

Riekki: ”Mikko on sanonut aikanaan hienosti kuolemaa koskettavista teksteistä, että silloin on vielä huoletonta laulaa, kun asia ei ole vielä koskettanut omaa elämää.”

Vittuileva veljeys

”Se hiipii ovesta sisään. Ja hyppää kaapin taa”

Vaikka bändi nautti kiertueista, rock-elämä ei ollut aina pelkästään hohdokasta. Raivio sanoo, että yhtye otti melkeinpä kaikki keikat vastaan. Swallow the Sun kiersi Pohjois-Amerikkaa Insomniumin kanssa pienessä jääkylmässä pakettiautossa.

Raivio: ”Vaikka ilmoitettiin, että saatte nukkua lattialla, kuseskella pulloon ja penniäkään ei jää. Tai ehkä vähän miinusta. Kaikkeen sanottiin kyllä. Sanoinkin monta kertaa pojille, että haluatteko lähteä luokkaretkelle? Tyttöystävien ja vaimojen luota? Menemmekö musiikki edellä? Bändi on aina mennyt musiikki edellä.”

Viina helpotti – tavallaan. Se toi mukanaan myös tapaturmia ja sekoilua. Yhdelle jäsenistä kävi isomman hädän suhteen vahinko, jonka jälkeen housut oli hylättävä. Häntä kutsutaan teoksessa ”Kaleviksi”. Myös tämä tarina kerrotaan kirjassa kaunistelematta.

Kotamäki: ”Niin ankaraa kuin se hauskanpito olikin, kyllähän kun sen vie noin ääripäätyyn asti, sillä on hintansa myös. Tarpeeksi monta vuotta kun painaa menemään, kyllä siitä aika paha olo tulee jossain vaiheessa.”

Raivio: ”Jos se olisi mennyt semmoiseksi, että keikat olisi kustu, en olisi pystynyt sitä katselemaan. Kyllähän se oli todella rankkaa varsinkin alkuaikoina. Jengi bailaa aamuviiteen niin, että viimeinenkin sammuu. Olen aina miettinyt, että musiikki on minulle niin tärkeä asia, että olen valmis uhraamaan itsestäni sen puolesta mitä vain. Kunhan se toimii lavalla ja levyllä.”

Bändin huumori oli mustaa – joidenkin mielestä ehkä julmaakin. Kirja kertoo, kuinka kosketinsoittaja Aleksi Munterin tyyriit italialaiset kengät ripustettiin niin korkealle takahuoneessa, ettei hän ylettänyt niihin. Samaan aikaan Kotamäki liimasi Munterin läppärin kannen kiinni superliimalla. Tämä ei ollut edes pahimmasta päästä.

Raivio: ”Moni ulkopuolinen on sanonut, että ’tehän vihaatte toisianne. Miten voitte sanoa noin kaverille?’  Ei se niin ole. Toivottavasti se käy kirjassakin selväksi, että se on niin sanottua veljeyttä. Rakkautta ja ystävyyttä on bändin sisällä paljon.”

”Toivottavasti se käy kirjassakin selväksi, että se on niin sanottua veljeyttä. Rakkautta ja ystävyyttä on bändin sisällä paljon.”

Juha Raivio

Tissiposken leima hempeilystä

”Ja sillä on uninen lakki ja sininen uninen vyö”

Kirja kertoo syvällisesti, miten esimerkiksi jäsenten vanhempien kuolemat, raastavat sydänsurut tai kohtuuttomat työtaakat ovat bändin jäseniin vaikuttaneet Swallow the Sun -toiminnan ohessa.

Kotamäki: ”Kun sitä kaikkea lähti muistelemaan noinkin pitkältä ajalta, mitä kenellekin on tapahtunut, ei se tunnu minkäänlaiselta ajalta. Tuo oli niin intensiivistä elämää. Sitä ollaan tehty aika reippaalla kädellä ja täysillä”.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Meno yltyi Raivion mukaan välillä jopa tappeluiksi ja huudoksi. Hempeilystä sai äkkiä ”tissiposken” leiman. Rumpali Kai Hahto yritti ensimmäisellä keikallaan takahuoneessa ”bändihalia”. Ei yrittänyt uudestaan. ”Älä jumalauta tuu iholle!” Kirjan rivien välistä on luettavissa, että bändi ei puhunut asioista keskenään. Etenkään syvällisistä asioista.

Kotamäki: ”No ei helvetissä!”

Raivio: ”Ei todellakaan. Meidän tyyli on ikävällä tavalla hyvin suomalainen. Asiat pidetään sisällä niin kauan, kunnes se räjähtää koko tilanne. Korkki aukeaa iisimmin, kun on vituttanut. Sitten ihmetellään. Varsinkin, kun bändissä on ollut alusta asti aika isoja egoja.”

Kirja maalaa kaikista Swallow the Sunin jäsenistä selkeän kuvan. Henkilökemiat ovat vahvasti esillä. Erityisesti Raivion ja Munterin väliset kiistat.

Kotamäki: ”Tuossa on vuosien varrella ollut aikamoisia hahmoja. Ei tarina voisi keskittyä pelkästään musiikilliseen puoleen. Siinä on niin helvetisti kaikkea muutakin. Oikeastaan enemmänkin.”

”Ei tarina voisi keskittyä pelkästään musiikilliseen puoleen. Siinä on niin helvetisti kaikkea muutakin. Oikeastaan enemmänkin.”

Mikko Kotamäki

Raivio on alusta asti pohtinut, että miksi hän ei voinut saada bändiinsä perus-urpoja tavallisia metallijätkiä, jotka vähän juovat kaljaa. Jokaisella on omat mielipiteensä ja säätönsä jokaiseen asiaan. Hän on myös sanonut sen usein ääneen. Se on tehnyt asioista kuitenkin mielenkiintoisia.

Raivio: ”Olen sanonut, että ’vittu olkaa hiljaa, soittakaa saatana ja vetäkää sitä kaljanpaskaa, niin tämä hoituu paljon iisimmin tämä homma’. Mutta se, että tässä on ollut hahmoja, on tuonut paljon enemmän kuin se, että olisi ollut vain joojoo-miehiä, joille pelkkä kaljan litkuttaminen riittää.”

Tiukasta viinasta ja sen vaikutuksista puhutaan kirjassa paljon. Muista aineista vähemmän. Raivion mukaan vaikka perusperiaate oli täysi avoimuus, he joutuivat osan tapahtumista suodattamaan. Hän sanoo, että muuten olisi ”canceloitu” koko bändi ja joka ukko. Tarkoitus ei ollut tehdä uutta Mötley Crüen Dirtiä.

Kotamäki: ”Onhan siellä paljon hävettävääkin juttua. Ehkä se on ihan terveellistä, että tällä iällä niitä asioita jopa osaa hävetä, mitä ei niihin aikoihin pystynyt.”

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Kiertue alkoi suihkuitkulla

”Surrur, surrur ja lähtee unen sinistä maata päin”

Raivio sanoo kuitenkin saaneensa nauraa monelle asialle. Hän ei ole nauranut elämässään millekään niin paljon kuin bändin toilailuille maailmalla. Ainakin jälkikäteen. Tarinoita piisaa, vaikka loppuelämän aikana ei tapahtuisi enää mitään.

Raivio: ”Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa. Ehkä ihan hitusen vähemmälläkin viinan vetämisellä olisi voinut pikkuisen helpompaa olla. Olisiko bändin urakin ollut ehkä iisimpi rakentaa? Mutta mutta…”

”Tuntui kuin mun sydän olisi pysähtynyt, ihan kuin olisin saapunut kotiin tuhannen vuoden jälkeen. Se oli niin merkittävä hetki, että mulla on vieläkin ylhäällä sen tarkka tapahtuma-aika: 1. toukokuuta 2008 kello 3.02”, Raivio muistelee kirjassa hetkeä, kun kuuli Aleah Stanbridgen ääntä ensimmäistä kertaa.

Raivio oli etsinyt naislaulajaa Swallow the Sunin tulevalle New Moon -levylle. Lopputuloksena syntyi kappale Lights on the Lake. Ja rakastuminen, parisuhde sekä yhteinen projekti Trees of Eternity. Raivio huomasi käytännössä asuvansa Aleahin luona Ruotsissa.

Aleah osallistui myös Swallow the Sunin keikoille Suomessa. Hän huomasi nopeasti, miten pahaksi yhtyeen päihdesekoilu oli mennyt. Kun pariskunta oli palannut kotiin, hän otti asian suoraan puheeksi Raivion kanssa, vaikka ei puolisoaan mihinkään pakottanutkaan.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Raivio: ”Hän sanoi, ’hetkinen. Ymmärrätkö, että teillä on noin älyttömän hieno bändi ja upeaa musiikkia. Tällä menolla jengi tappaa itsensä. Keikat voisivat olla paljon parempia. Kaikki olisi voitu järjestää paljon paremmin’. Hän oli todella huolissaan monesta tyypistä bändissä ja sanoi, että tämä ei tule loppumaan hyvin.”

Kitaristi itse oli sietänyt muiden ryyppäämistä, rellestämistä, putkareissuja, katoamisia ja muuta törttöilyä. Kyseessä oli vielä hyvin järjestetty Suomen-kiertue. Mitä pidemmät reissut Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa sitten olisivat? Raivio alkoi asettaa sääntöjä tiukan viinan ja ”muiden aineiden” suhteen. Kaljoittelu meni kyllä.

Raivio: ”Se jotenkin avasi silmiä. En sano, että kukaan olisi ollut täysi pultsari tai alkoholisti, mutta hyvin pitkälle se oli menossa siihen suuntaan. Rupesin miettimään itsekin, että tässä ei tule käymään hyvin, jos tämä tästä pahenee ja jatkuu. Itse menen niin hyvässä iskussa kuin pystyn studioon tai keikoille. Olin itsekin huolissani monesta ihmisestä bändissä.”

”En sano, että kukaan olisi ollut täysi pultsari tai alkoholisti, mutta hyvin pitkälle se oli menossa siihen suuntaan.”

Juha Raivio

Riekki: ”Se on yksi kirjan kulminaatiopisteistä, että Munter kertoo, että hän on aamuviideltä suihkussa itkemässä, kun pitäisi lähteä bändin kanssa kiertämään. Mutta ei voi pettää kavereita. Kun on sitoutunut asiaan ja palo on kova. Kaikesta huolimatta, vaikka on ihan burnouteissa viimeistä sielun ripettä myöten. Se oli todella väkevä mielikuva.”

Kirjan ensimmäisen osan loppupuolella valo alkaa kaikota kohti pimeyttä. Bändin sisäisiä välejä kiristävät taiteelliset näkemyserot, raskas päihteidenkäyttö, henkilökemiat, huolet yksityiselämässä. Ja se, että puhuminen oli vaikeaa.

Raivio toteaa kirjan takakannessa, että ”valo ja pimeys on mulle pitkälti sama asia. Pimeyttä on vain paljon vaikeampi hallita”. Bändin jäsenet eivät voineet kuvitellakaan, miten hallitsemattomaksi kaikki vielä menisi.

Haastattelun toinen osa käsittelee synkimpiä hetkiä, jolloin yhtye oli hajoamisen partaalla.

Väliotsikoiden alta löytyvät kursivoidut kohdat ovat P. Mustapään runosta Laulu Nukkumatista, joka on tullut suomalaisille tunnetuksi Tapio Rautavaaran säveltämästä kappaleesta Sininen uni.