Universumia syleilevä virstanpylväs – Synttäriarviossa Nightwishin Endless Forms Most Beautiful

Vuoden 2015 Nightwish-albumi ”Endless Forms Most Beautiful” on sarjassaan kahdeksas, mutta monella muulla mittarilla ensimmäinen. Se on ensimmäinen studioalbumi, jolla kuullaan laulaja Floor Jansenia ja rumpali Kai Hahtoa. Lisäksi se on ensimmäinen pitkäsoitto, jolla multi-instrumentalisti Troy Donockley musisoi yhtyeen virallisena vakijäsenenä. Esiintyypä sillä myös ensimmäinen basisti-laulaja Marko Hietalan osittain sanoittama Nightwish-kappale.

Bändi oli kaikkinensa monen uuden alun äärellä, ja tuo tunnelma myös välittyy levyn soundissa. Omassa kuuntelussani ”Endless Forms Most Beautiful” onkin aina ollut kevätlevy. Edellisten julkaisujen synkeämielisemmästä fantasiakuvastosta siirryttiin temaattisesti maailmankaikkeuden, luonnonihmeiden ja elämän ainutlaatuisuuden ylistämiseen. Niinpä monet levyn kappaleet, kuten ”Élan”, ”Alpenglow”, ”Edema Ruh” ja ”My Walden” soivat poikkeuksellisen kirkkain sävelin.

Vaan kyllä levylle rujompaakin tavaraa mahtuu. Kuullaanhan ”Yours Is An Empty Hope” -biisissä jopa monipuolisuudestaan tunnetun Jansenin Nightwish-kontekstissa harvinaisempaa murinalaulua. Kevyestä päästä eivät ole myöskään uskontokriittinen ”Weak Fantasy” tai kosmokseen kurkottava ”Shudder Before The Beautiful”, joita monet pitävät albumin parhaina tuokioina.

”Endless Forms Most Beautifulin” itseoikeutettuna pääteoksena kuullaan 24-minuuttinen universumin syntyä, evoluution moninaisia käänteitä ja ihmiskunnan itsetuhoisuuttakin käsittelevä järkälemäinen ”The Greatest Show On Earth”. Yhtyeen säveltäjämaestro Tuomas Holopainen on useassa yhteydessä nimennyt sen Nightwishin merkittävimmäksi kappaleeksi, ja syyt valintaan on helppo ymmärtää. Sen verran kolossaalisesta palasesta suomalaista ja ihan kansainvälisenkin metallimusiikin historiaa on kyse.

Kaikesta megalomaanisuudestaan – ominaisuus, josta Nightwishin kohdalla pääsääntöisesti pidän – huolimatta ”Endless Forms Most Beautiful” ei nouse omien suosikkilevyjeni joukkoon kyseiseltä yhtyeeltä. Biisimateriaaliltaan se jää edeltäjänsä, mielikuvitusmaailmojen halki liitelevän ”Imaginaerumin” (2011) varjoon ja tavassaan kertoa fantasian sijaan tosimaailman ilmiöistä ammentavia tarinoita se kalpenee seuraajilleen ”Human Naturelle” (2020) ja ”Yesterwyndelle” (2024).

Bändin uudet jäsenvahvistuksetkin tuntuvat jäävän kappaleiden sovituksissa vähän piippuun. En tarkoita, ettäkö Jansenin pitäisi aina vetää korkealta ja kovaa tai Hahdon tykitellä blast beatia joka väliin – se kun ei olisi Nightwishia. Mutta vakuuttavampia suorituksia kummaltakin on kuultu – niin kahdella seuraavalla albumilla kuin liveolosuhteissakin.

Tiedän kuitenkin edustavani mielipiteineni vähemmistöä, moni kun tuntuu nettikeskustelujen perusteella nostavan ”Endless Forms Most Beautifulin” bändin merkittävimpien julkaisujen, kuten ”Oceanbornin” (1998), ”Oncen” (2004) ja ”Dark Passion Playn” (2007) joukkoon.

Olihan levy myös melkoinen kaupallinen menestys. Suosiosta kertonee se, että albumin julkaisun jälkeen käynnistynyt ja sen nimeä kantanut maailmankiertue laittoi uusiksi monia suomalaisen musiikin virstanpylväitä – vieden yhtyeen Rock In Rion ja Lontoon Wembley-areenan kaltaisille lavoille loppuunmyytyjen yleisöjen eteen.

Riippumatta siitä, miten kukakin kyseistä pitkäsoittoa omassa Nightwish-kaanonissaan arvottaa, on sen merkitystä faneille ja bändille itselleen vaikea sivuuttaa. ”Endless Forms Most Beautiful” on näin kymmenennen ikävuotensa kohdalla kestänyt hyvin aikaa ja sen raidoilta löytyy yhä monia, sittemmin Nightwish-klassikoiksi muodostuneita kappaleita. Kaipa sen voi – joistain kauneusvirheistään huolimatta – katsoa olevan hyvän levyn merkki.