Uuden suomipunkin kirkkain – klassikkoarviossa 10-vuotias ”Pää Kii”
Kymmenen vuotta sitten Kalliosta räjähti ja riemukkaasti. Sairaaksi tekevän hykerryttävillä mutta samalla ihailtavan rehellisillä teksteillä varustettu rokkiräjähdys näki päivänvalon marraskuussa 2012. Sittemmin ikävämpien tapahtumien ja asiakäänteiden tultua julki punkstoo-liikkeen ilmiantojen myötä, ainakin toistaiseksi toimintansa lopettanut yhtye ei musiikillisen potentiaalinsa puolesta kyseisenlaista loppua olisi missään nimessä ansainnut. Sen enempää näitä asioita moralisoimatta pureudumme seuraavassa kymmenen vuotta sitten kotimaisen punk rockin asetelmat uusiksi laittaneen yhtyeen ja sen erinomaiseen debyyttialbumin alkuvoimaiseen viehätykseen.
Pää Kii oli alkuperäisessä kokoonpanossaan kouvolalaislähtöisen punkin monitoimihäärän Teemu Bergmanin (Kakka-hätä 77, Nazi Death Camp, Heartburns ja Vaasankatu SS), Anal Thunderin Vekku Vartiainen (basso), Damned Seagullsin Lauri Elorannan (kitara) ja God Given Assin Niilan (rummut) muiden bändien oheen perustettu punk rock -bändi. Lisäksi Sweatmasterista tuttu Mikko Luukko liittyi mukaan albumin kiertueelle täydentämään yhtyeen kitaravallia. Albumin äänitti Eloranta vastaten myös sen tuotannosta muun yhtyeen kanssa.
Vaasankadun baarissa alkuvuodesta 2012 Bergmanin elämän tuolloisesta, kokonaisvaltaisesta pohjakuopasta alkunsa saanut Pää Kii oli alunalkujaan suvereeni ja konkreettinen esimerkki henkilökohtaisten elämän vaikeuksien selätysvoitosta. Yhtyeen superkokoonpanomaisuus välittyy sen debyyttialbumilla ainoastaan sen kirkealaatuisena osaamisena. – Hillittömänä tyylitajuna ja inspiroitumisena loihtia todella lennokkaita sävellyksiä. Ennen kaikkea albumilta välittyi ketään kumartelemattomalla mentaliteetilla, mikä on ylipäätään harvinaista vastaavanlaisten yhtyeiden tuotoksia kuunnellessa.
Mainos päättyy
Jo ilmestymisen aikaan oli selvää, että albumina ”Pää Kii” oli rikki repivän rakkauden, pillerihumaladelirien, katkolla käynnin, sosiaalisten ongelmien, yhteiskunnallisen epätasa-arvon, kokonaisvaltaisen päin vittua menemisen ja sekakäyttöisen haahuilun jälkihöyryistä kohoava, moderni punk-klassikko. Hyvällä omatunnolla pystyy vielä kymmenen vuotta myöhemmin toteamaan, että albumin materiaalin ansiosta yhtye oli todellakin osakseen saamansa suitsutuksen arvoinen. Puolituntinen täyspitkä esikoinen koostuu mm. Bergmanin alunperin vanhalle yhtyeelleen, Kakka-hätä 77:lle kaavailemista kuin myös tuolloin jo hajonneelle sivuprojektilleen, Saatananpalvojille alunperin työstämästään materiaalista.
”Pää Kiin” biisit svengaavat taidokkaasti omassa rosoisuudessaan. Albumia ei ole mietitty liiaksi, ja se hengittää spontaanisti eläväistä arkipäivän kapinaa. Siltä uhkuu edelleen yhtyeen meiningistä vaivatta välittyvä ajaton, poikamainen kohkaus mutta samalla myös terävänäköisyys niin sosioekonomisiin ongelmakohtiin sen ajan ja myös tämän päivän juntti-Suomessa. Henkilökohtaisuudessaan puhutteleva levy oli ilmestymisensä aikaan todella käänteentekevä ja ilmiömäinen punk rock-albumi.
”Apinoiden planeetalla” runnoo raivoavalla duuriroketillaan masennuksen palasina lattialle, Tehosekoittimen ja God Given Assin Otto Grundströmin liidaama, Rainbow’n ”Since You Been Gone” -riffiä räkäisen irvailevasti kierrättävä ”Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas” pistää hymyilyttämään, vaikka salaa kouraisisikin syvältä. Pienen kaupungin kyynistä ilmapiiriä, öyhökonservatiivistä henkeä ja suvaitsemattomuutta älykkään suorasukaisesti ruotiva ”Kylän Pahalla Puolella” on aivan ässämateriaalia. Kari Peitsamolle kumartava ”Keskellä pientä kiinaa” riemastuttaa. Viimeksi edellämainitut biisit riisuvat omaneduntavoitteluun perustuvan ja muita kulttuureita kunnioittamattoman pöljän pojan patriotismin munasilleen.
Oikeistolaiselle tyhjäpäisyydelle ja ylenkatsovalle nössöydelle sitä tarkkaan harkittua ja valikoitua sormea näyttävä ”Kuuden vuoden vitutus” kertoo nimensäkin puolesta sen kaiken olennaisen hyvinkin tehokkaasti. Lyriikkansa puolesta biisi on kuitenkin terävämpi kuin ennalta osasi odottaa. Runsaiden kuuntelukertojen myötä myös ”K-18″ ja ”Alle metron viimeisen” osoittautuivat erinomaisiksi kappaleiksi. Vielä kymmenen vuoden jälkeen on erikseen todettava, että huonoa biisiä albumilta ei löydy.
Vaikka albumin biiseistä kaikki eivät enää tässä ajassa läpäisisikään woke-henkisen sensuurin seulaa, saavat kerrassaan loistavat biisit edelleen hätkähtämään. ”Ees jotain positivist” ja ”Nyt skipataan kahvit” ovat kerrassaan nerokkaita punk rock-biisejä. Pitkin matkaa, mielikuvia yhtyeen soinnista tulee ja menee vanhan liiton hengessä aina The Clashista Dead Kennedysin, Problems?in ja Ratsian kautta Eppu Normaalin ”Aknepop”-aikoihin. Vaikutteiden läpikuultavuudesta huolimatta Pää Kii:lle oli jo alkuvuodesta 2012 ensi-EP:illään muotoutua vahvasti omaleimainen, vahvojen melodioiden voimalla rullaava, rosoinen punk rock soundi. Erityisenä yksityiskohtana esiin on nostettava Vekun fiftari- ja surf-tyyliin falsetissa laulamat taustat ja tuplaukset täydentävät oivallisesti Bergmanin kadun makuisen elämän kyllästämää ulosantia.
Debyytillään Pää Kii nauraa hyväntahtoisesti päin naamaa vakaville asioille. – Oikealle ja vasemmalle, stereotypiselle punk-kulttuurille ja kaikista räkäisimmin henkilökohtaisen elämän mentyä päin helvettiä. Siinä samassa yhtye osaa nauraa terveesti myös omalle itselleen. Kyseessä on ylipäätään harvinainen tekstittäjän taitolaji, minkä ilmaisemisessa Bergman oli ”Pää Kii” -albumille tultaessa kehittynyt aikaisempien yhtyeidensä levyjen materiaaliin verrattuna selkeästi.
Parhaimmillaan Pää Kii oli lajissaan helvetin hyvä ja massasta erottuva, todella piristävä, konstailematon punk-rock-bändi. Debyyttialbuminsa on puolestaan vuosituhannen toistaiseksi paras suomipunk-levy, jonka pohjalta yhtye noteerattiin myös kansainvälisesti. Suomenkieliselle rock-albumille tämä on erityisen harvinaislaatuista. Paitsi että ”Pää Kii” nimettiin useiden kotimaisten musiikkimedioiden rankkauksissa vuoden albumiksi, voitti se kriitikoiden valinta -Emman. Albumin myötä yhtye pääsi soittamaan myös Roskildessa. Tutuksi tuli myös Viron valtakunnallinen TV, ja taisipa yhtyeelle jossain kohtaa Yhdysvallatkin tulla tutuksi. ”Pää Kii” oli myös ehdolla pohjoismaalaisten artistien kesken jaettavan Nordic Music Prize -palkinnon saajaksi. Ilmestymisensä jälkeen albumi pysytteli kotimaan listoilla 22 viikkoa.
Albumin menestystä seurasi sitten jotain aivan muuta. Seuraavina vuosina Bergmanin kiinnostus yhtyeen tekemisiä kohtaan alkoi laantua Pää Kii -hypen sivuoireena. Yhtyeen ilmiömäisyyttä korosti seikka, että ympäri maata alkoi tulvia Pää Kiitä enemmän tai vähemmän apinoivia bändejä, mutta joista yhdestäkään ei ollut musiikillisten ja lyyrisen avujensa myötä päihittämään esikuvaansa leipälajissaan. – Hyvin monesti edes puoliksikaan. Huolimatta pari vuotta sitten Pää Kiitä rajusti hiillostaneen punkstoo -kampanjan myötä koittaneesta hajoamisesta, asiaan osaa ottaa jo tässä vaiheessa perspektiiviä.
On sanomattakin selvää, että ”Pää Kii” oli yksi julkaisuvuotensa (2012) parhaita albumijulkaisuja, ellei paras. Pää Kiin debyyttialbumilta tenho ja vilpittömyys välittyy vielä kymmenen vuoden jälkeenkin erinomaisesti.