Taitavaa, musikaalista ja kompromissitonta – arvostelussa Marko Hietalan ”Pyre of The Black Heart”

Kirjoittanut Jani Lahti - 24.1.2020

Marko Hietalan ”Pyre of The Black Heart” -albumi. Aiemmin suomenkielisenä nimellä ”Mustan sydämen rovio” (2019, SAVONIAN ROOSTER/Supersounds Music Oy) julkaistu pitkäsoitto on nyt viimein valmiina myös ulkomaan kielellä laulettuna.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka levyllä sekoittuu ajoittain hard rockin ja rock-elementtien sekaan paitsi pop- ja folk-juttuja, voi sitä ennen kaikkea pitää raskaan rock-musiikin ja ajoittain vähintäänkin progressiivisena levynä. Tai kuten maestro itse on Instagram-tilillään levyn tyylilajiksi leikkisästi ilmoittanut: hard prog. Marko Hietala soolobändeineen on saatekirjeen tekstin mukaan lähtenyt alun perin tekemään ennalta arvaamatonta, spontaania, seikkailullista ja intiimiä levytystä. Tärkeimpänä ohjenuoranaan toimia ilman suurempia musiikillisia rajoitteita. Nykyaikana mainittu lähtökohta musiikin tekemiselle taitaakin olla mitä parhain, kun lähes kaikki on jo vähintään kertaalleen tehty, mitä ”nuottiviivastolta” voi irti saada. Kuvaillun kaltaiset tausta-ajatukset voi löytää albumilta yhdelläkin kuulemalla helposti, mikäli hoksottimet ovat kohdallaan, mutta mitä albumi pitää tarkemmin sitten sisällään?

Levy alkaa tarttuvan ja voimakkaan kertosäkeen omaavalla ”Stones”-kappaleella. Todettakoon tässä vaiheessa, että levyn kappalejärjestys on täysin sama kuin suomenkielisellä albumiversiolla. Kappaleen suomenkielisessä versiossa on hieman jopa merirosvohenkisyyttä ”hoi!” -huutoineen, mikä nyt englannin kielellä lauletussa ”Stonesissa” ei samaan tapaan välity – ainakaan suomea äidinkielenään puhuvalle. ”Stones” on kevyesti albumin parasta sekä myös ensikuuntelulla mieleen jäävintä antia. Ei sinänsä mikään erityinen ihme, että se on valikoitunut myös levyn ensimmäiseksi musiikkivideoksi. Kosketinsoitinkuviot ovat tarkoin mietittyjä, 12-kielinen akustinen toimittaa virkaansa luoden massiivista ja lempeää sointia säkeistöissä, sekä tietenkin Anssi Nykäsen jämäkkä ja varmaakin varmempi rumpukomppi palvelee sävellystä juuri kuten pitääkin.

”The Voice Of My Father” -kappaleen kertosäkeistön fraasi toimii englanniksi jopa hieman paremmin kappaleen säveleen sointuen, kuin suomenkielinen versio ”Isäni ääni”. Progressiivista sävyä tarjoava seesteinen kappale puolustaa paikkaansa levyn alkupuolella jylhällä soinnillaan. Ensimmäisestä viidestä raidasta peräti neljä voidaan laskea hidastempoisiksi, lukuun ottamatta kolmantena tulevaa ”Star, Sand and Shadow” -kappaletta, joka alkaa hyvin kokeilevalla ja konemaisella kosketinsoitinintrolla, tuoden allekirjoittaneelle mieleen pitkälti 1980-luvun jännityselokuvien soundtrack-musiikit. Kappaleen kertosäkeistön ”evermore”-hokema tuo etäisesti mieleen Hietalan ensimmäisen levyttävän yhtyeen, eli Tarotin ratkaisut joissain kertosäkeistöissä – painottaen lähes yhtä sanaa ja sillä hyvä. ”Star, Sand and Shadow:n” voisi hyvin kuvitella toimivan hyvänä Euroopan-kiertueen keikkojen avauskappaleena ja livebiisinä yleensäkin. Ei ollenkaan huono kappale, mutta ei välttämättä myöskään kymmenen kappaleen levyn parhaimmistoa. Raskas ja rempseä kuitenkin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn läpikuuntelusta useampaan kertaan haastavampaa allekirjoittaneelle tekee se fakta, että suurin osa kappaleista on hidastempoisia. Tässä kohtaa kuitenkin todettakoon, että hitaampitempoisuus ei tee kappaleista yksittäisinä sävellyksinä silti olenkaan huonoja. ”Dead God´s Sonin” kertosäkeistössä Hietala revittelee äänensä ylärekisteriä, kuten aina aiemminkin on totuttu kuulemaan – virheettömästi, mutta persoonallisen miehekkäästi. ”Dead God´s Sonin” voisi kuvitella kolisevan niin Tarot– kuin Nightwish-fanienkin melodiatajuun. Sen verran kappaleessa ”lainaillaan” molemmilta yhtyeiltä. Kappale on tällä albumilla niitä, jotka vain paranevat ainakin allekirjoittaneen mielestä joka kuuntelulla.

”For You” tarjoilee mystisen leijuvaa kosketinsoundivoittoista tunnelmaa konemaisella rumpukompilla. Selkeimpiä osoituksia levyn kokeilevuudesta ja siitä, että albumia on haluttu työstää ilman mainittuja musiikillisia rajoitteita. ”For Youssa” on edellistäkin hitaampi ja seesteisempi poljento, joka hieman yllättää, mutta paranee kappaleen edetessä jopa nerokkaalla tavalla. Pikantin lisän levyn pisimpään kappaleeseen tuo delay-voittoinen bluestyylinen kitarointi. Kappaleen loppua kohden kitarasoolo kilvoittelee viimeisissä osissa harmonisenkin lauluteeman kanssa niin, että viimeistään tässä vaiheessa levyä Hietalan vokalisointia täytyy alkaa kutsua todelliseksi instrumentiksi muiden joukossa.

Suomenkielisen albumiversion kappaleen nimen ”Minä olen tie” suora käännös ”I Am The Way” jatkaa edellisen linjaa temponsa suhteen, silti tarjoten hieman raskaampaa äänimaisemaa. Kuullaanpa kappaleessa hieno, aavistuksen Black Sabbath -henkinen kitarariffikin kaiken laulamisen taustalla. ”I Am The Way” sisältää idearikkaita melodioita, minkä vuoksi se selkeästi puolustaa levyllä paikkaansa. Kappaleen englanninkielinen lyriikka toimii sointiin aivan yhtä hienosti, tai jopa paremmin, kuin suomenkielinen vastineensa, mikä ei silti ole täysin itsestäänselvää tämän albumin kohdalla. Verraten albumin aiemmin julkaistuun suomenkieliseen versioon, on yllättävän monissa kohdin kuultavissa suoriakin käännöksiä englannin kielelle.

Harvassa ovat ne raskasta musiikkia sisältävät albumit, joilla kappalemateriaalin parhaimmisto sijoittuu näin selkeästi loppupäähän. Sellainen musiikkiteos Marko Hietalan ”Pyre Of The Black Heart” kuitenkin mielestäni on. ”Runner Of The Railways” on hyvä esimerkki yksinkertaisesti hyvästä biisistä. Samalla kun sen suomenkielinen versio ”Juoksen rautateitä” tarjosi ”Mustan sydämen rovio” -levyllä lähes äkkiväärää ja takavasemmalta päin naamaa tulevaa lyriikkaa suomenkielisine kirosanoineen, on todettava, että englanninkielisessä versiossaan lyyriset yllätysmomentit loistavat hieman poissaolollaan. ”Runner Of The Railwaysin” tehokeino perustuu tyylikkääseen irkkuhenkiseen iloitteluriffiin, josta ei nimensä mukaisestikaan siis vauhtia puutu. Kappaleen iloittelu saa minut joka kuuntelulla lähes nauramaan ääneen, milloin mistäkin syystä. Oli se sitten ”Meksikon pikajuna” –melodian lainaaminen keskellä kappaletta tai selvä Jon Lord (Deep Purple) -henkinen Hammond-sooloilu heti perään. Jos päivä on jo pilalla, saattaa ”Runner Of the Railways” hyvinkin piristää sitä yhdenkin kuuntelun jälkeen. Mutta mikä tärkeintä, ainakin se piristää koko ”Pyre Of The Black Heart -albumia sellaisella sykkeellä, että ilman kyseistä kappaletta olisi levy saattanut jäädä liiankin yksioikoiseksi läpikuunneltavaksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Death March for Freedom” jatkaa albumin todellisten ässä-biisien voittokulkua. Biisi, joka laittaa kuulijan parhaassa tapauksessa puimaan nyrkkiä ilmaan tyytyväinen virne kasvoilla. Kappaleen englanninkielinen lyriikka tuntuu jälleen toimivan vähintään yhtä hyvin kuin suomenkielisessä versiossa ”Vapauden kuolinmarssi”. Kolmannessa säkeistössä Hietalan laulun tulkinta saa jopa hieman murhaaviakin sävyjä, joita on aiemmin totuttu kuulemaan myös eräillä Nightwishin kappaleilla.

”I Dream” on jälleen huomattavan paljon seesteisempi kappale verrattuna kahteen edeltävään, hieman jopa Black Sabbathin ”Planet Caravanin” henkeä alkuun. Bassokitaralinjat kuljettavat ”I Dreamia” eteenpäin todella vaivattomasti, Hietalan laulaessa puhdastakin puhtaamalla laulusoundillaan, josta ei nyansseja puutu. Muun yhtyeen tullessa mukaan noin kolmen minuutin kohdalla on selvää, että kyseessä on jälleen yksi levyn kohokohta. Sävelpuolta täydentää ovela ja loppuun asti hiottu yksinkertainen, kosketinsoittimilla tuotettu melodia. Se tuo hieman mieleen joitain Swallow The Sunin vähemmän raskaita tunnelmia. Painokas ja selkeästi artikuloitu laulaminen kruunaa kokonaisuuden.

Albumin päättävä ”Truth Shall Set You Free” ei tuo elementeillään musiikkitaivaalle paljoakaan uutta, mutta yhtä kaikki, se on kaunis folk-henkinen kappale taustalla kuuluvine jousisovituksineen. Kappale kasvaakin loppua kohden, kuin mikä tahansa niin sanotusti oikeaoppisesti sovitettu populaarimusiikkituotos. Nightwishinkin balladit mieleen tuovaa ”Truth Shall Set You Freetä” on vaikeaa sijoittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen muiden kappaleiden kanssa, sillä kuten niin moni muukin albumin kappaleista, se toimii todella hyvin itsenäisenä teoksena, ja ennen kaikkea itseoikeutettuna päätösraitana.

Täysin mestarillinen taidonnäyte ei Marko Hietalan ensimmäinen soololevytys ole, mutta taidonnäyte yhtä kaikki. Albumin parhaimmisto, johon kuuluvat selkeimmin kappaleet ”Stones”, ”Runner Of The Railways”, ”Death March for Freedom” ja ”I Dream”, ovat selkeästi erotettavissa muista hyvistä tai vain mukiin menevistä kappaleista. Toisia kappaleita englanninkieliset lyriikat palvelevat paremmin kuin toisia, mutta levy jää onneksi voiton puolelle siinäkin mielessä. Ehkä kokonaisuus olisi kaivannut vielä yhtä reippaampaa rallia ollakseen vähemmän pitkästyttävä kerralla läpi kuunneltuna. Albumissa on silti ainesta jopa suomalaisen raskaan rockin klassikoksi asti. Vain aika näyttää miten hyvin se otetaan vastaan myös maailmalla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen