Arvostelija istahtaa koneelle kirjoittamaan arviota, myöhässä niin kuin aina. Tekstinkäsittelyohjelman puhtaan valkoinen kirkkaus sokaisee silmät, kunnes hänen silmiinsä osuu otsikko, ”Textures – Dualism”, ja kuin salama kirkkaita nauttineen enon veneeseen, osuu fläsäri hänen otsaansa ja armoton muistelu alkaa. Paikka oli surullisen kuuluisa Frostbite-festivaali, ja jossain siellä jalkapallokentän kokoisen, kolkon messuhallin uumenissa meluaa joku kumma hollantilainen metelimusiikkiorkesteri. Yhtye on veikeän ja arvaamattoman kuuloinen. Musiikki vetoaa tanssijalkaan ja niskaan, mutta vaihtaakin alati suuntaa niin nopiaan, ettei perässä pysy eikä siitä ei saa mitään otetta. Homma katoaa käsistä kuin märkä rukkanen kotiin päästyä. Märkä pipo tosin unohtuu päähän kun ulkona oli bajamajat. Ei kun tässä arvostelussa mun piti olla!

Aluksi pistin yhtyeen lokerikkoon ”kevytversiot Meshuggahista”, mutta helpoiten heitä vertaileekin Cyniciin. Yhtyeen soitanta tuntuu perustuvan komppikitaran, basson ja basarin yhdenaikaiseen rytmittelyyn. Tämän ympärille maalaillaan lennokkaita ja ilmavia kitaramelodioita sekä puhtaasta karjuntaan muuttuvaa laulantaa. Vaikka yhtye äkkivääränä mekastaa, niin tarttumapintaa ja koukkuja on tarjolla riittävästi. Ensimmäisellä kuuntelukerralla tekee mieli läiskiä yhtyettä hereille. Mutta kuuntelukertojen lisääntyessä se pieksee takaisin, saaden posket punaisiksi, korvat kukkakaalille, jonka jälkeen pitelee hyvänä. Tämmöinen Hurja van Adonis –tyylinen vetoaa siis naisiin? Eli siis kaunista rujoutta ja rujoa kauneutta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Yhtye on kokenut sitten viime levyn laulajavaihdoksen; Eric Kalsbeekin saappaat ovatkin nyt Daniël de Jonghin (ex-Cilice) jaloissa. Miehet ovat loppupeleissä hyvin samankuuloisia, joten mitään sen suurempaa ja merkittävää eroa ei bändin sointiin sitä kautta ole tullut. Tämä levy tosin on suoristanut kappaleensa verrattuna vanhempaan tuotantoon. Edelleen mutkia on matkassa ja monenlaisia vaaroja radioystävällisyyden esteenä, mutta helpommin sulateltavaa tämä meininki tällä kertaa on. Enkä silti tohdi valittaa, vaikkakin yleensä suoristelu ahdistaa. Riimi.

Vaikka sitä luulisi tykkäävän eniten levyn raaimmista paloista, niin huomaakin palaavansa aina niille herkimmille hetkille. Kohokohdiksi nouseekin popahtava ”Reaching Home” ja loppua kohden voimistuva ”Consonant Hemispheres”. Myös levyn päättävä kaksikko ”Foreclosure” ja ”Sketches From A Motionless Statue” miellyttää ja antaa tiukan sinetin albumille. Huonoa kappaletta ei levyltä löydykään, tosin turhaksi musiikkinumeroksi jäänee ”Burning The Midnight Oil”, joka on kuin kappale ilman laulua. Instrumentaalikappaleeksi sitä tosiaan voisi sanoa, mutta laulun jäädessä, niin pitäisi keksiä jotain muuta jännitystä sen tilalle. Loput kappaleetkin tuottavat mielihyvää, mutta eivät oikein saa sitä terävää leikkauspintaa aina esille, vaan väliajoin unohtuvat tylsiksi. Vertauskuvana nyt vaikka lapsuusajan kesällä, oksasta veistetty terävä keihäs, jonka jätti rantaveteen odottamaan ensilumia – tai jotain.

”Dualism” on hieno jatkumo Texturesin tarinalle. Se on leppoisampi ja helpommin lähestyttävämpi kuin kolme edeltäjäänsä, mutta ei silti jättäne yhtyettä alkutaipaleista seurannutta fania kylmäksi, eikä mitenkään epäselväksi salaisuudeksi, vaan sanoo kaiken sanottavansa. Se jää kumminkin kiskareissun verran täydellisyydestä, mutta luulenpa yhtyeen olevan siihen vasta rakentumassa, kuten kaikki hyvät reissut ja tarinat. Annan sille mielelläni aikaa ja sen ajan käytän tätä(kin) levyä kuunnellen. Kappas, hyvä mieli jäi, perhana.

8/10

Kappalelista:
01. Arms of the Sea
02. Black Horses Stampede
03. Reaching Home
04. Sanguine Draws the Oath
05. Consonant Hemispheres
06. Burning The Midnight Oil
07. Singularity
08. Minor Earth, Major Skies
09. Stoic Resignation
10. Foreclosure
11. Sketches from a Motionless Statue

http://www.texturesband.com

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy