The Crimson Idol – 25 vuotta W.A.S.P.:in rockoopperasta


W.A.S.P. räjäytti tiensä tajuntaani vuonna 1984 luokkakaverin isoveljeltä nauhoitetun kasetin myötä. Monella nimellä kutsuttu ensialbumi oli täynnä osuvia iskusävelmiä ja yhtyeestä luotiin kuvaa perverssinä ryhmänä, joka oli täynnä sairaita yksilöitä. Huhuja liikkui kitaristi Chris Holmesin äidin Sandyn jäsenyydestä Helvetin Enkeleissä ja rumpali Tony Richardsin jörnimisistä koulun opettajan kanssa. Yhtyeestä ahkerasti kirjoittanutta Suosikkia luettiin silmät suurina ihastuksesta ja kauhusta sekaisin. Suosikin ohessa julkaistu bändistä kertova Mini-Suosikki oli kuin heviin langenneen Raamattu, joka kulki usein koulussa mukana, ja on muuten tallella vieläkin. Äkkiä oli saatava selkälippu farkkurotsiin ja huudeltava biiseistä tuttuja fraaseja, vaikka ei nuorella iällä edes tiennyt mitä ne tarkoittavat. Pääasia, että Keski-Pohjanmaan uskonnollisessa ilmapiirissä vertajuova bändin keulahahmo ja vokalisti Blackie Lawless sirkkelinterä munissaan aiheutti suurta närää. W.A.S.P. oli kaikessa järkyttävyydessään kuitenkin selkeästi kaupallisempi kuin esimerkiksi Venom, ja siksi sen luoma maailma oli helpompi saattaa vanhempienkin tietoon. Soundia en silloin vielä onneksi lukenut, sillä lehden suhtautuminen oli huomattavasti kriittisempi kuin Suosikin. Pienen miehen maailma olisi voinut murtua kirjoituksista, jossa jäsenillä väitettiin olevan esimerkiksi peruukit. Ensimmäisen levyn kannen näkeminen saa vieläkin aikaan erityisen kylmät väreet.

Toinen levy ”The Last Command” myi myös kultaa Suomessa (yhtye sai aikanaan kaikkien aikojen ensimmäisen kultalevynsä Härmästä), mutta kolmannen ”Inside The Electric Circus”-levyn jälkeen fanirivit alkoivat harveta. Totta on, että kolmas albumi ei ole yhtä iskevä kuin edelliset, vaikka itselleni rakas levy onkin. Blackie itse on kuvaillut teosta sanoilla ”väsyneen yhtyeen tekemä väsynyt levy”. Vuonna 1987 Monsters Of Rock-festivaaleilla Blackie jylisi vielä, että rockista on tullut liian turvallista ja hän palaa pahempana kuin koskaan. Suunta kääntyi kuitenkin odotetusta ja vuonna 1989 ilmestynyt ”The Headless Children” esitti aivan eri tavalla vaarallisen bändin, joka panemisen sekä kiduttamisen sijaan lauloi jengisotien ja huumeiden vaikutuksesta. Levy-yhtiö piti levyn julkaisua ensin virheenä, mutta maailma näki Blackien vakavoituneen olemuksen eri tavalla, ja levystä nousi yhtyeen menestynein siihen asti.

Lita Fordin kanssa avioitunut Chris Holmes jäi kesken ”The Headless Children”-kiertueen yhtyeestä pois, eikä jättäytyminen tapahtunut mitenkään ystävällisissä merkeissä. Kriittisiä arvioita ja syitä annettiin puolin ja toisin. Kiertue keskeytettiin ja samalla basisti Johnny Rod lähti odotteluun kyllästyneenä omille teilleen Geronimo-yhtyeensä kanssa. Blackie ilmoitti, että yhtyeen nimi tulisi tästä lähtien olevan Blackie Lawless & W.A.S.P.. Seuraava levy tulisi hänen mukaansa olemaan luonnollinen jatkumo ”The Headless Childrenille”, joka oli kuulemma jo myös kuin Blackien soololevy. ”Luppoaikana” Blackie rakensi oman Fort Apache-studion, jossa voisi rokata kelloon katsomatta.

Syksyllä 1990 Blackie ilmoitti, että tekeillä on rockooppera, joka on jo osittain äänitetty. Hän olisi kuulemma halunnut tehdä sellaisen jo ennen edellistä levyä, mutta hyppäys olisi ollut yleisön näkökulmasta liian suuri. Sinällään uutinen ei ollut yllätys tietäen Blackien rakkauden The Who-yhtyeeseen, joka oli myös omat oopperansa tehnyt. Rytmikitarat olivat äänitetty hänen toimestaan, mutta soolojen soittaja oli vielä hakusessa. Hän lupaili musiikillisesti entistä monipuolisempaa levyä ilman tuplabasareiden jytinää, mutta raskaudesta tinkimättä. Tarinasta hän ei halunnut avata enempää ennen levyn julkaisua, mutta paljasti päätöskappaleen olevan kaksitoista minuuttia pitkä ja ajatuksissa tehdä tupla-albumi.

Toukokuussa 1992 ilmestyi maistiaisena ”Chainsaw Charlie (Murders In The New Morgue)” , kaverinaan kaksi levyllä julkaisematonta biisiä ”Phantoms In The Mirror” ja ”The Story Of Jonathan (Prologue To The )”. Huolimatta siitä, että upea nimikappale oli osa isompaa kokonaisuutta, niin hienosti se toimi yksittäisenkin kipaleena. Levyn konseptikin oli jo avattu ihmisten tietoisuuteen ja näin ollen biisin lyyristä sisältöä pystyi hahmottamaan tarkemmin. ”Phantoms In The Mirror” oli nopea kappale ja vaikka teksti selvästi kuului tarinaan, niin varsinaiselta levyltä pois jättämisen syyn pystyi aistimaan hyvin. Joskus kaikki palaset eivät vain istu kokonaisuuteen. ”The Story Of Jonathan” oli pitkä, Blackien lukema levyn tarinaa syvemmin avaava esitys.

Lyhyesti levyn konsepti oli tarina Jonathan Aaron Steelin elämästä. Hän syntyi perheen toiseksi lapseksi, mutta kärsi vanhempien rakkauden puutteesta toisin kuin hänen isoveljensä, joka ei isän mielestä voinut tehdä mitään väärin. Veli kannusti Jonathania ja ymmärsi hänen erilaisuutensa, mutta vanhemmille hän oli kuin näkymätön poika. Jonathanin täyttäessä neljäntoista, isoveli Michael kuoli rattijuopon kanssa kolaroidessaan. Oman sankarin ja kannustajan kuolema syöksi Jonathanin kierteeseen, jossa on hän löysi tuskaa helpottavia substansseja. Helvetissä nimeltä koti kaikki muuttui entistä enemmän merkityksettömäksi ja kerran kaupungilla hengaillessaan hän näki ikkunassa punaisen kitaran, josta tulisi hänen intohimojen ja pakkomielteiden tulkki. Musiikki aukaisi hänen neljä tuhon/kohtalon ovea, jotka olivat masennus (vihollinen), pelko (ystävä), viha (rakastaja) ja kiukku (eteenpäin ajava voima). Koska laulut tuntuivat itse kirjoittavan itsensä, niin hän nappasi kitaran kainaloon ja suuntasi suureen maailmaan välttyäkseen vanhempiensa kohtalolta. Aikansa taisteltuaan mielihyvän areenalla hän tapasi viimeisen päälle ketkun entisen juristin ja yhden suurimman levy-yhtiön pomon Charlien, joka oli tajunnut pystyvänsä kusettamaan ihmisiä enemmän levybisneksessä kuin lakisaleissa. Charlielle mikään ei ollut pyhää ja hän kuvaili työtään leppoisilla termeillä kuten moottorisaha ja ruumishuone. Jälkimmäinen oli paikka, jossa jokainen artisti uhraisi itsensä kaupallisuuden alttarilla. Charlie esitteli Jonathanin Alex Rodmanille, josta tuli hänen managerinsa. Yhdessä he alkoivat valloittamaan maailmaa, mutta eräänä iltana ennen ensialbumin julkaisua Jonathan tapasi romaninaisen, joka ennusti hänelle korteista tarkasti menneisyyden sekä kovin koruttoman tulevaisuuden. Ennustaja käski Jonathanin olemaan varuillaan toiveiden kanssa, sillä ne saattavat käydä toteen. Mitä enemmän Jonathan menestyi, niin sitä syvemmin hän painui tuhoavan dekadenssin ja hedonismin maailmaan. Hänen tavattuaan Doctor Rockterin hänelle avautuivat viimeisetkin portit päihteiden maailmaan. Hänestä oli tullut suuri tähti, The Great Crimson Idol. Yksi asia elämästä kuitenkin puuttui ja se oli vanhempien rakkaus. Eräänä voimia vieneenä iltana Jonathan soitti vanhemmilleen toivoen ajan parantaneen haavoja ja menestyksen tuoneen hyväksyntää, mutta toisin kävi. Alle viisikymmentä sanaa vaihdettiin ja viimeiset neljä olivat ”meillä ei ole poikaa”. Suuren pettymyksen vallassa hän tarjoaa yleisölle grande finalen, konsertin, jossa hän hirttäytyy omiin kitarankieliin. Hän ei enää halunnut olla Crimson Idol.

Blackie on kieltänyt varsinaisen yhtäläisyyden Jonathanin tarinasta omaan elämäänsä, mutta myöntänyt siellä olevan jotain kokemiaan asioita sekä juttuja, joita on nähnyt muille tapahtuvan. Totta kuulemma on, että hän oli tavannut ennustajan pian New York Dollsista erottuaan. Ennustaja oli melko tarkkaan kertonut hänen elämänsä kulun. Hieman etäämmälle katsoessa tarinassa saattaa huomata jopa Shakespeareen viittaavia osia kaatuvan sankarin ja häntä vainoavien haamujen myötä. Sinällään tarinan juoni saattaa kuulostaa jopa kliseiseltä, mutta lopputulos on paljon kliseiden yläpuolella. Blackie itse on sanonut, että jokainen sana on harkittu tarkkaan ja kaikilla lauseilla voi olla enemmän kuin yksi tarkoitus. Myöhemmissä haastattaluissa Blackie on sanonut ajan muuttavan tarinan luonnetta ja merkitystä, jopa hänelle itselleen. Hän on myöhemmin nostanut esille tarinan monimuotoisuuden sijaan yksinkertaisuuden, ja sanonut levyn kertovan rakkaudesta.

Albumi ilmestyi lopulta pelkällä yhtyeen nimellä ja on ollut spekulaatioita, että se olisi tapahtunut levy-yhtiön painostuksesta. Aiemmin Blackie mainitsi pitävänsä yhtyeen nimeä mukana, sillä kaikki alalla eivät tiedä kuka hän on, mutta tietävät bändin nimen.

Levyn kannessa ilmeisimmin Jonathan Aaron Steel roikkuu tai makaa symbolisesti ristillä uhrauduttuaan maineen ja yksinäisyyden alttarilla. Takakannessa on herralle rakennettu pyhättö ja esillä tarinaan liittyviä tavaroita aina hänen elämänsä päättäneitä kitarankieliä myöden. Tarinassa merkittävässä roolissa olevassa peilissä on Blackien kuva tekstillä ”Jonathan lives here”. Mustavalkoisuudessaan vaikuttava kuva ja tänä kesänä näin Tuskassa naisen, jolla oli hienosti tatuoitu etukansi käteen. Kiitoslistassa huomiota saa muiden muassa Lemmy, Kississä nykyään soittava Tommy Thayer sekä Blackien läheiset. Yleisö saa myös kiitokset annettuaan artistille mahdollisuuden toteuttaa itseään. Blackie kertoo ”Pandoran boksin” avaamisen alkaneen syyskuussa 1989 ja ensimmäisten treenien alkaneen huhtikuussa 1990. Valmiina äänitykset olivat helmikuussa 1992, joten aikaa syövä projekti on ollut kyseessä. Siitä huolimatta varmasti kaiken sen arvoinen. Levy on omistettu Blackien isälle Williamille.

Musiikillisesti Blackie mainitsee levyn kantavan teeman olevan akustinen kuvio, joka on peräisin hänen edelliseltä yhtyeeltä Sisteriltä. Hän mainitsee olevansa säveltäessään taloudellinen ja hyödyntävän usein vanhoja osia, jotka eivät ole aikanaan toimineet tai sopineet kokonaisuuteen. Kyllähän Blackie aika paljon kierrättää itseään ja onhan ensimmäistenkin levyjen biisejä löytynyt netistä Sister-versioina. Toisaalta saahan sitä itseään kierrättää, varsinkin kun on loistavaa materiaalia, jolla tehdä sitä.

Levy alkaa mahtipontisella ”The Titanic Overture”-biisillä. Lyhyttä tekstiä ei ole painettu kansiin, mutta biisi tempaa heti mukaansa. Taitaapa ne puuttuvaksi ilmoitetut tuplabasaritkin soida. Koskettimet maalaa hienoa kuviota tehokkaan kitarariffin alle ja akustinen kitara soi kauniin haikeana. Biisissä Jonathan mainitsee iäkseen seitsemäntoista vuotta. Perään tuutataan suoraan ”The Invisible Boy”, jossa Jonathan pohtii omaa paikkaansa vanhempiensa maailmassa, ja käy samalla keskustelua isänsä kanssa. Lopussa Jonathan käy keskustelua myös peilin kanssa, joka on raadollinen vastauksissaan. Musiikillisesti biisi on moniosainen, ja erityistä huomiota kiinnittäisin mielettömään rumpujensoittoon. Levyllä rumpujen takana ovat sekä Frankie Banali että Stet Howland. Valitettavasti soitettuja biisejä ei ole eritelty, mutta veikkaisin tyylin kuuluvan Howlandille. Blackien raspi soi niin eroottisena ja kutsuvana kuin Blackien ääni vain voi soida. Biisi päättyy akustisella kuviolla ja tekstissä kierrätetään teemaa, joka toistuu läpi levyn (where’s the love to shelter me?)

Seuraavana alkava ”Arena Of Pleasure” on nopeatempoinen hirviö, joka ei anna armoa. Biisissä Jonathan matkaa kohti unelmiaan ja täytyy myöntää, että nuorena angstisena teininä pidin lausetta ”I was sixteen going nowhere, will I see seventeen alive” yhtenä elämäni sloganina. Biisissä on tarttuva kertosäe, ja varsinkin kuulokkeilla biisiin keskittyessä taustalla kuulee monenlaista jännää pientä juttua esimerkiksi Blackien soittamissa bassokuvioissa. Kappale feidautuu hurjan kitarasoolon myötä. Pidän tätä yhtenä levyn avainbiiseistä.

Jälleen tulee akustinen ja puhuttu väliosa, joka johdattaa moottorisahan ääneen. Säpinää on tälläkin kertaa luvassa, ja ”Chainsaw Charlie (Murders In The New Morgue)” mykistää minut joka kerta loistavalla tekstillä, monisyisellä sävellyksellä ja loistavalla soittosuorituksella. Kädet hakeutuu tahtomattamaan ilmakitaraan ja suu huutaa ”will they whore my image on?”. Tässä biisissä ei ole mitään mitä haluaisin muuttaa. Levy-yhtiön pomo Charlie antaa Jonathanille faktoja latoessaan itsestään niin kylmän kuvan, että Blackie on nykyään muuttanut sanoja hiemaan omaan arvomaailmaansa sopivammaksi. Mikään ei silti muuta sitä, että Charlie on mulkunluontoinen käärme, joita ilman maailma pärjäisi oikein hyvin. Charlien saha soi ja yleisö hurraa. Bändin koko uran ehdottomia helmiä ja liki kahdeksan minuuttia kuluu huomaamatta. Akustisen kitaran dominoiva ”The Gypsy Meets The Boy” saattaa Jonathanin ennustajan puheille, joka varoittaa toiveiden toteutumisesta. Hienot kitarakuviot johdattelevat biisiä ja Blackien ääni väräjää juuri oikealla tavalla. Blackie vähän lainaa omaa ”For Whom The Bell Tolls”-biisiään kertosäkeessä, mutta so not. Jonathan sanoo ennustajalle olevansa eksynyt poika, joka haluaa vain olla miljoonan silmäparin idoli. Hieno ja täyteläinen biisi kaikkinensa, vaikka saattaa ensin vaikuttaaa välipalan omaiselta.

Tempo nousee jälleen, kun ”Doctor Rockter” saapuu bileisiin nostamaan fiilistä korkeuksiin. Rummut ovat hyvin samanoloiset kuin ”Chainsaw Charliessa”, ja uskoisin jälleen Howlandin upeaan suoritukseen. ”I Am One”-biisissä Jonathan kiertää jo suosittuna maailmaa, ja valitettavasti Suomi ei tainnut kuulua kiertueeseen. Tukholma mainitaan kyllä. Biisissä Jonathan uhoaa täysi-ikäisyyden varmuudella äidilleen, että katso mitä minusta on tullut. Jälleen biisissä on väliosana ”where’s the love”-osa. Hieno biisi, vaikka kieltämättä tässä vaiheessa kappaleiden samankaltaiset osiot alkoivat ensikuuntelulla sotkea konseptia omassa päässä. Uskollisuus levylle palkittiin kuitenkin ja ote kokonaisuudesta muodostui kaiken arvoiseksi.

”The Idol” alkaa manageri Alex Rodmanin meuhkaamisella, että Jonathanin pitäisi olla studiossa bailaamisen sijaan. Kaikkeen väsynyt Jonathan valitsee kohtalokkaan numeron ja soittaa kotiin. Matka kohti loppua on alkanut. Upeassa balladissa ”where’s the love”-osuus on vihdoin oikea kertosäe. Hieno kitarasoolo kruunaa biisin, joka on mielestäni W.A.S.P.:in balladien aatelia. Huomattavaa on, että biisin videossa Johnny Rod soittaa jälleen bassoa. Howland on rummuissa, mutta huolimatta huomattavista kitarasooloista kitaristin kasvoista ei juuri saa selvää. Videossa Jonathan on pääosassa ja taustalla pyörii filmi hänen elämästä. Hitaiden osuus jatkuu ja seuraavana on vuorossa ”Hold On To My Heart”, josta tuli yhtyeen ensimmäinen radiohitti Yhdysvalloissa. Sikäli hassua, että levy-yhtiön panostamattomuus hitin kynnyksellä sai Blackien päättämään pitkäaikaisen yhteistyön. Jostain kumman syystä levy myös julkaistiin Amerikassa vuoden myöhemmin kuin Euroopassa. Biisi on kaunis, vaikka balladien maailmassa varsin perinteisen oloinen. Laulun videokin on ihan tunteellisen säväyttävä. Luulisin laulun olevan varma valinta treffimusaksi. Kokemusta ei tosin ole.

Levyn päättää ja kiteyttää järkälemäinen ”The Great Misconceptions Of Me”. Jonathan toivottaa yleisön tervetulleeksi todistajina suureen loppunäytökseen. Samaan hengenvetoon hän käy keskustelua äitinsä kanssa ja sanoo olevansa yksinäisyyden riivaama. Toisin kun ennustajalle puhuessaan, nyt hän laulaa yleisölle, että ei halua olla miljoonien idoli. Monikerroksinen sävellys kokoaa koko aikaisemman levyn yhteen ja tekstissä Jonathan paljastaa yleisölle koko kurjuutensa. Pettymys vanhempien hyväksynnän puutteeseen oli suurempi kuin se voima, joka hänet alun perin ajoi janoamaan idolin titteliä. Näin kitarankielet saivat soittaa hänen kaulallaan viimeiset sävelet. Huikea ja pysäyttävä loppu levylle.

Albumi on mielestäni erityisesti soitannollisesti huikea näytös ja maestron lisäksi suuret pisteet saavat rumpali Stet Howland ja upeita sooloja vingutellut Bob Kulick. Niin no, eihän siellä levyllä juuri muita soitellutkaan. Huomaa, että tekstien lisäksi tarkan läpikäynnin ovat saaneet sävellykset, soitot ja sovitukset.

W.A.S.P.:in faneja jakautuu moneen leiriin, mutta yleisesti ottaen ”The Crimson Idol”-levyä pidetään klassikkona ja se on valittu Metal Hammer-lehdessä kahdenkymmenen kaikkien aikojen vaikuttavimman konseptilevyn joukkoon.

Kiertueet eivät yhtyeellä vielä pitkään aikaan ulottuneet Suomeen, mutta esimerkiksi Doningtonin Monsters Of Rockissa yhtye soitti niin sanotun korkean profiilin keikan. Albumista on julkaistu myös 2-cd, jossa tuon Monsters Of Rockin biisejä on saatavilla. Levyn oheen oli tehty elokuva, joka sai Suomessa näkyvyyttä vasta yhtyeen myöhemmällä kiertueella, jossa juhlittiin levyn kahtakymmentä ikävuotta. Kiertueet ovat sittemmin usein ylettyneet Suomeen ja keikkoja Härmässä on tehty kaikkiaan liki puolensataa. Syksyllä yhtye saapuu kolmelle keikalle esittämään levyn kokonaisuudessaan ja albumista julkaistaan uudelleen äänitetty versio, jossa tuo 50-minuuttinen elokuvakin on mukana.

Itselleni levy on nostanut arvoaan vuosien mittaan ja rankkaan sen ehdottomasti yhtyeen rakkaimpien levyjen joukkoon. Oma innostus on jatkunut uskollisena läpi bändin laihempienkin vuosien, ja liekki palaa voimakkaana edelleen. Blackien äänessä ja hänen tekemässään musiikissa on vain jotain käsittämätöntä tehoa ja tunnetta, jota en oikein osaa sanoin kuvailla. Minä vain rakastan!

Teksti: Nikki Jääsalmi

 

Kommentoi julkaisua