Threshold – March Of Progress
Nykyään sitä tuntuu pelkästään etsivän jotain elämää mullistavia, vaarallisia, jännittäviä, impulsiivisia ja vailla selkeää tarkoitusperää olevia asioita. Silloin juuri kaikki yksinkertaisuudet, tutut ja turvalliset, selkeät sekä harmittomat asiat muuttuvat kuin myrkyksi kehossa. Sitä sitten räkii kuivaksi syljeksi leukaan roikkumaan, kun taas kaikesta uudesta ja jännästä ei meinaa ikinä saada tarpeekseen, jolloin ennen pitkään mikään uutuus ei tunnu miltään. Mitä vittua mun pitikään tällä hakea… Ainiin!
Jo 80-luvulla pillit pakkauksesta esiin repinyt brittiläinen progemetalliyhtye Threshold on tullut yhdeksänteen albumiinsa, joka kantaa nimeä ”March Of Progress”. Vaikka melko tutulta yhtyeen musiikki kuulostaakin, parempi tarkistaa kumminkin, mihin tämä edistyksen marssi kuljettaa.
Tämähän kuljettaa sinne tuttuun ja turvalliseen progemetallin maailmaan. Uutuuden viehätykset saakin heittää saman tien pois mielestään. Musiikki liikkuu siis kevyemmän Dream Theaterin ja Symphony X:n maailmoihin Vanden Plasin kautta, mitä näitä nyt on. Musiikkiin pääsee oitis sisään, eikä hilse pöllyä päänahasta päänraavinnasta, vaan tukan kieputuksesta. Laulajasta itselleni tuli heti mieleen Dion sekä Monty Pythonista tutun Eric Idlen risteytys, ja kuuluuhan hänen äänestään jotain Freddie Mercuryn vivahdetta, muttei nyt innostuta siellä liikaa kuitenkaan. Urkurointi kuulostaa jopa liian tutulta, mutta kaippa niin moni on tästäkin ottanut mallia. Kitarat soivat melko mureasti, vaikkakin yllättävän kevyesti, kunnes tulee soolovaihde ja alkaa älytön tiluttelu. Niillä myös on saatu kappaleisiin lisää pituutta, kun muuten kappaleet eivät erilaisilla vaiheilla juhli. Siispä suoraa tietä eteenpäin, kunnes jäädään minuutiksi pariksi sooloilemaan, kunnes taas jatketaan normikäyntiä kohti loppua. Kuulostaa edelleenkin liian tutulta. Tutusti soitannollisesti ei siis mitään vikaa, eikä pitäisi ollakaan tämmöisillä pitkän linjan ammattilaisilla.
Kappaleista ei oikein mikään meinaa selkeästi nousta esille. Rankimmissa kohdissa ei yhtye oikein saa kunnon vaihdetta päälle, jolloin parhaimmat hetket se saa kevyemmillä vedoilla -laulajan äänikin helmeilee kivasti noissa slovarimmissa kohdissa. Kappaleet toimisivat lyhyempinä ja ytimekkäimpinä paremmin. Antiinsa nähden albumin miltei 70-minuuttinen pituus käy äkkiä puuduttavaksi. Pakko kyllä kuitenkin myöntää, että mukavia melodiapätkiä kertseissä ja muuallakin biiseissä löytyykin ja ne saa väliajoin pään nytkyttämään kivasti. Eniten kappaleista miellyttää kivasti käyntiin polkaiseva ja muuten kujeilevasti liikkuva ”Staring At The Sun” sekä syksyn märkien lehtien, taakse jääneen kusisen kesän ja kirpeän tuskaisen aamuhenkäyksen mieleen tuova ”That’s Why We Came”. Viihtyyhän tässä vähän väliä kuiteskin tämän levyn parissa, mutta ei silti oikein tarpeeksi sytytä. Fiilis on miltein kuin yrittäisi kusisilla haloilla saada krapulasaunomisen käyntiin.
Mainos päättyy
Omalla kohdallani Thresholdille käy kuten niin monelle yhtyeelle nykyään: se jokin jännä ja yllätys puuttuu. Hajuttomuus, mauttomuus, vaarattomuus ja latteus vaivaa. On niin saatanasti musiikkia ja yhtyeitä kaikkialla, ettei aina näihin keskinkertaisuuksiin jaksaisi sen kummemmin jäädä takertumaan. Uskon kyllä, että yhtyeelle löytyy jo niin paljon faneja ja hyväksyviä nyökkäilyjä sieltä miksauspöydän edestä löytyviltä rokkipoliiseilta, ettei yhtyeen tarvitse mihinkään muuttua, varsinkaan mieleni mukaan. Joten mihinpä te fanipojat tätä arvostelua tarvitsette. Suututte vain, kun ei selvästi rakas yhtyeesi tämmöiselle ikävälle hippirunkkarille uppoa, kun se siitä kumminkaan mitään ymmärrä toisin kuin sinä.
Saatana, kun alkaa tämä kuunteleminen, paikallaan oleminen ja kirjoittaminen ahdistamaan, pirun levoton olo iskee. Jospa sitä lähtisi hakkaamaan halkoja tai touhuamaan jotain muuta… Kappas! Eihän tätä tosiaan voi vaan jäädä miettien kuuntelemaan! Pakko liikkua, touhuta ja askarrella kaikenlaista tämän tahdissa. Helvetti, en ole ikinä noin nopeasti hakannut puita! Tässähän samalla saksisi kirveellä kokonaisen metsän sileäksi keräten samalla sen puhtaaksi sienistä ja marjoista sekä niiden ulkomaalaisista kerääjistä. Perkele, että janottaakin! Olutta ja tissejä tiskille, vittu sentään! No nyt löytyi se tarkoitus tälle levylle! Mene siis lenkille tai jonnekin ulos kodistasi tämä levy korvillasi. Vielä parempi, mene sinne keikalle! Luulis sen liikuttavan sua, beibi!
5/10
Kappalelista:
1. Ashes
2. Return of the Thought Police
3. Staring at the Sun
4. Liberty Complacency Dependency
5. Colophon
6. The Hours
7. That’s Why We Came
8. Don’t Look Down
9. Coda
10. Rubicon
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Ville Syrjälä
