Time to Rock 2025 – Knislingen nelipäiväinen rock- ja metallifestivaali vakuutti jälleen

Time to Rock -festivaali Knislingessä, Ruotsissa, rikkoi tänä vuonna jälleen yleisöennätyksensä. Neljän päivän aikana festivaalilla vieraili joka päivä noin 8 500 ihmistä. Järjestäjät kiittivät yleisöä ja kertoivat, että tunnelma oli upea koko neljän päivän ajan. Paikalla oli sekalainen joukko rock- ja metallimusiikin ystäviä nauttimassa monipuolisesta ohjelmasta. Lavalla nähtiin sekä klassikkobändejä että uudempia nimiä. Festivaalin keskiössä olivat vahvat esiintyjät, joista erityisesti sveitsiläinen Krokus, yhdysvaltalainen Y&T sekä brittiläinen Praying Mantis, joka soiti erityisen vahvan keikan, jättivät yleisölle erittäin hyvän kokemuksen. Myös suomalaiset Battle Beast ja Sonata Arctica tekivät vakuuttavaa jälkeä, ja monet muut legendaariset nimet kuten Michael Schenker, The Quireboys ja Dirkschneider osoittivat, että pitkänkin uran omaavat artistit pystyvät edelleen tarjoamaan kiehtovia live-elämyksiä. Punkin perinteitä kunnioitti brittiläinen UK Subs, kun taas Nashville Pussy toi lavalle räväkkää meininkiä ja rosoista rock’n’rollia. Knislingen Time to Rock tarjosi jälleen kokonaisvaltaisen kattauksen rockin eri tyylisuuntia antaen jokaiselle paikalla olleelle jotain – ja useimmille paljon.

Riot V

Riot, tai nykyisin Riot V, edusti festivaalin raskaampaa osastoa. Ja se teki sen erittäin positiivisella tavalla. Kyseessä on yhtye, joka on kokenut uransa varrella lukemattomia miehistönvaihdoksia ja valtavasti draamaa mukaan lukien useiden avainjäsenten menehtymisiä. Siitä huolimatta Riot V on edelleen vahvassa iskussa. New Yorkilaisbändin setti lähti terävästi liikkeelle sen kenties tunnetuimmalla kappaleella ”Swords & Tequila”, jota seurasi peräti neljä kappaletta klassiselta ”Fire Down Under” -albumilta. Yhtyeessä vuodesta 2013 alkaen vaikuttanut vokalisti Todd Michael Hall on karismaattinen ja teknisesti erittäin vahva laulaja, josta tulee väistämättä mieleen nuori Eric Adams (Manowar). Myös American Idol -ohjelmassa esiintynyt Hall hallitsee hienosti niin bändin alkuaikojen hard rock -materiaalin kuin 80-luvun lopun power metal -vaikutteiset klassikot. Hyvänä esimerkkinä siitä toimii yksi tuotannon ehdottomista helmistä ”Thundersteel”.

Yhtyeen uusin albumi ”Mean Streets” ilmestyi viime vuonna, ja siltä kuultiin nyt kaksi kappaletta ”Feel the Fire’”ja ”Love Beyond the Grave”. Molemmat istuivat luontevasti settiin eivätkä jääneet lainkaan klassikoiden varjoon – pikemminkin päinvastoin. Bändin perustaja ja pääsäveltäjä, valitettavasti vuonna 2012 kuollut Mark Reale, voisi varmasti olla ylpeä siitä, kuinka hienosti hänen musiikillinen perintönsä elää ja kehittyy edelleen. ”Shine on”!

Eclipse

Pitää sanoa heti aluksi, etten ole koskaan seurannut Eclipseä erityisen tarkasti, vaikka olen nähnyt bändin livenä muutamaan otteeseen esimerkiksi Sweden Rock -festivaaleilla sekä Scorpionsin lämmittelijänä Kaarinassa muutama vuosi sitten. Yhtye on jotenkin jäänyt kohdallani muiden saman genren ruotsalaisten bändien kuten Hardcore Superstarin, Crashdïetin ja H.E.A.T.:n varjoon.

Tällä kertaa suurin mielenkiintoni kohdistui kuitenkin bändiin hiljattain liittyneeseen rumpaliin Adde Mooniin, jonka uraa Hardcore Superstarissa olen seurannut jo 90-luvun lopulta lähtien. Eclipse aloitti settinsä sen uudempaan tuotantoon kuuluvalla ”Roses on the Grave” -kappaleella, jota seurasivat myös tuoreemmat ”All I Want” ja ”Run For Cover”. Kuten sanottua en ollut entuudestaan kovin perehtynyt bändin tuotantoon, mutta koko setin kuunneltuani täytyy sanoa, että muutama Eclipse-levy on syytä lisätä omaan kokoelmaan. Eric Mårtensson on erittäin pätevä laulaja, ja bändin musiikki on äärimmäisen melodista ja tarttuvaa hard rockia täynnä isoja kertosäkeitä ja koukkuja – sellaista, josta saa varmasti vielä enemmän irti lisäkuuntelulla.

Adde Moonista täytyy vielä todeta, että hänen soittonsa tunnistaa heti ensimmäisestä basarin polkaisusta. Hänen groove on minusta uniikkia ja vertautuu jopa Mötley Crüen Tommy Leehen, jonka soitosta kuulee myös välittömästi, kuka on rummuissa. Hardcore Superstar koki valtavan menetyksen niin biisinkirjoituksessa kuin soitannollisesti, kun Moon jätti bändin muutama vuosi sitten. Nähtäväksi jää, toipuuko yhtye siitä koskaan ennalleen.

Y&T

Taitaa olla lähemmäs kymmenen vuotta, kun olen viimeksi nähnyt Dave Meniketin ja pojat lavalla. Bändi ei ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 2010 julkaistun loistavan ”Facemelter”-levyn mutta on siitä huolimatta kiertänyt vuosittain lukuun ottamatta vuotta 2022, jolloin Meniketti valitettavasti sairastui syöpään. Hoidot ovat kuitenkin tehonneet, ja taudin kerrotaan olevan nyt remissiossa eli hallinnassa, jolloin elämää voi jatkaa suhteellisen normaalisti.

Usein noin rankat sairaudet ja niiden hoidot jättävät karut jälkensä, mutta Meniketin kohdalla se näkyi nyt ainoastaan harmaantuneena hiuspehkona, ei muussa. Bändi aloitti settinsä ”Hurricanella”-klassikolla, jota seurasivat loistavat ”Lipstick And Leather’” ja ”Don’t Stop Running”. Voin käsi sydämellä sanoa, että Y&T oli nyt aivan huikeassa vedossa. Meniketti lauloi ja esiintyi vahvasti koko keikan ajan, ja koko bändi oli kuin tulessa. Välillä vähän taustalle jäänyt kitaristi John Nymann ja bändiin vuonna 2016 liittynyt basisti Aaron Leigh täyttivät ison lavan mainiosti antaen kuitenkin aina tarvittaessa Meniketille tilaa loistaa.

Meniketin soolot olivat edelleen upeaa kuunneltavaa ja oli hienoa, että bändi soitti nyt myös biisejä usein kokonaan skipatuilta 80-/90-luvun vaihteen ”Ten”- ja ”Contagious” -levyiltä. Jälkimmäisen nimibiisi oli eittämättä yksi keikan kohokohtia yhdessä upeiden kappaleiden ”Midnight In Tokyo” ja ”Rescue Me” kanssa.

Y&T oli heittämällä yksi tämän vuoden Time to Rock -festivaalien Top 3 -bändeistä. Kun ottaa huomioon bändin pitkän historian ja sen, että kolme neljäsosaa alkuperäisjäsenistä on jo siirtynyt taivaan orkesteriin, voi vain toivoa, että Meniketin terveystilanne pysyy vakaana. Yhtye on valmis antamaan vielä paljon – miksei myös uuden musiikin muodossa.

Firewind

Firewind on kreikkalaisen Gus G:n vuonna 2002 perustama yhtye, joka on julkaissut yhteensä kymmenen studioalbumia ja kokenut lukuisia miehistönvaihdoksia. Gus G. tunnetaan parhaiten pestistään Ozzy Osbournen kitaristina vuosina 2009–2017, mutta hän on soittanut myös muun muassa kokoonpanoissa Dream Evil, Kamelot ja Arch Enemy.

En taida nykyään omistaa yhtään Firewindin levyä, ja keikkaa seuratessa palautui nopeasti mieleen, miksi niin on päässyt käymään. Yhtyeen soitto oli toki hyvää ja tarkkaa, ja bändin nykyinen laulaja, Herbie Langhans, joka on tuttu myös Avantasiasta, hoiteli tonttinsa pätevästi. Muistan myös nähneeni Gusin muutamaan otteeseen Osbournen bändissä ja arvostaneeni aina hänen melodista soittotyyliään. Firewindin keikasta ei kuitenkaan jäänyt juuri mitään mieleen. Ja se johtui puhtaasti siitä, että vahvat ja tarttuvat biisit loistivat poissaolollaan. Päällimmäisenä keikasta jäi fiilikseksi mieleen yksi kolmen sanan kuvaus – geneerinen power metal.

Dirkschneider

Entisten Accept-miesten, Udo Dirkschneiderin ja Peter Baltesin, luotsaama Dirkschneider oli lauantai-illan viimeinen esiintyjä. Kyseessä on käytännössä sama bändi kuin U.D.O. mutta eri teemoilla ja settilistoilla kiertävä. Dirkschneider tuli nähtyä tällä kiertueella jo aiemmin, joten odotukset olivat etukäteen selvät. Yhtye julkaisi aiemmin tänä vuonna vähän ristiriitaisesti vastaanotetun albumin ”Balls to the Wall RE-LOADED”, joka sisältää uudelleen äänitetyn version Acceptin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneestä klassikkoalbumista ”Balls to the Wall.”

En ole tuosta ”RE-LOADED”-levystä kaikkine sen vierailijoineen kovin innostunut, joskus jotkin asiat on parempi jättää rauhaan. Biisit toimivat livenä kuitenkin hyvin ja kuten aiemmin alkuvuodesta Helsingissä kuultiin myös nyt albumi kokonaisuudessaan. Setin lopuksi kuultiin ne muutamat ”pakolliset” hitit: ”Princess Of The Dawn”, ”Fast As a Shark” sekä setin päättänyt ”Burning”. Dirkschneider suoritti jälleen tutulla saksalaisella tarkkuudella ja jämäkkyydellä, eikä siihen oikein ole lisättävää.

UK Subs

Brittiläinen punk-scenen kantaisiin lukeutuva UK Subs oli festivaalin ainoa oman genrensä edustaja. Perustajäsenensä, vokalisti Charlie Harperin sekä bändissä pitkään mukana olleen basisti Alvin Gibbsin johdolla yhtye näytti, että vähän vanhemmissakin punkkareissa riittää yhä virtaa. Energiset biisit kuten toisena kuultu ”Kicks’” ja setin päättänyt ”Stranglehold” saivat yleisössä vipinää lahkeisiin. Viimeisen punk rockin viittaa kantoi myös entinen Ramonesin rumpali Marky Ramone. Vastaanoton ollessa hyvä tulee väkisinkin mieleen, että vanhan liiton punk rockin kultaisia aikoja nähtäisiin festivaaleilla jatkossa enemmänkin…

The Quireboys

Brittiläisen pubirockin ylivoimaisesti paras bändi on mielestäni aina ollut karismaattisen laulajan Spiken johtama The Quireboys. Yhtyeen menestyksen huippuvuodet ajoittuvat 80-luvun loppuun ja albumiin ”A Bit of What You Fancy,” joka sisältää yhtyeen suurimmat hitit kuten ”Hey You!” ja ”7 O’Clock”. Thames-joessa on virrannut sittemmin paljon vettä: bändi on hajonnut useaan otteeseen, kokoonpano elänyt ja muutama vuosi sitten se jakautui jopa kahdeksi samannimiseksi ryhmäksi, jotka kiersivät samanaikaisesti ympäriinsä.

Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut. Spike on koonnut ympärilleen alkuperäisestä kokoonpanosta tutut basisti Nigel Moggin ja kosketinsoittaja Chris Johnstonen. Kokoonpanoa täydentävät myös Thunder-yhtyeessä vaikuttavat Luke Morley ja rumpali Harry James, vaikka jälkimmäinen valitettavasti jäi sairaspoissaolon vuoksi pois Time To Rock -festivaaleilta. The Quireboys oli keikallaan juuri niin hyvä kuin odotin. Hyväntuulinen Spike lauloi omintakeisella, karhealla äänellään, ja muu bändi loi lavalle kunnon bilemeiningin koko keikan ajaksi. Muistellessani aiempia näkemisiäni on erityisesti Nigel Moggin paluu tehnyt todella hyvää yhtyeen live-esiintymiselle.

Yhtye esitti odotetusti suurimmat alkuaikojen hittinsä unohtamatta kuitenkaan viime vuonna ilmestynyttä mainiota ”Wardour Street” -albumia. The Quireboys oli eittämättä yksi festivaalin parhaista – ellei jopa paras. Sen livemeiningistä ei juuri paremmaksi enää pääse.

Michael Schenker

Legendaarinen saksalaiskitaristi Michael Schenker ei varmasti kaipaa esittelyjä. Hänen uransa on jatkunut jo yli viisi vuosikymmentä, ja levyjä on julkaistu lähes yhtä monta. Matkalle on mahtunut niin myötä- kuin vastoinkäymisiä, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana skandaaleilta on vältytty, ja Schenker on keskittynyt olennaiseen, musiikkiin.

Tällä kiertueella teemana on soittaa pelkästään Schenkerin 70-luvun UFO-aikakauden materiaalia, mikä on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siksi, että nuo biisit ovat järjestään hyviä – osa jopa erinomaisia – mutta toisaalta Schenkerillä on ollut tapana soittaa samoja kappaleita jokaisella keikalla jo vuosien ajan. Se, mikä tällä kiertueella poikkeaa aiemmista, löytyy mikrofonin takaa. Entinen H.E.A.T– ja Skid Row -laulaja Erik Grönwall on saanut runsaasti positiivista palautetta ja nyt, keikan nähtyäni, voin todeta, että syystä. Jollain ihmeen kaupalla Grönwall onnistui puhaltamaan uutta henkeä osin jo puhkisoitettuihin klassikoihin, ja hänen energinen lavapreesenssinsä sai yleisön hyvin mukaan.

Kaikki kunnia Schenkerin monille aiemmille vokalisteille kuten Robin McAuleylle, Gary Bardenille, Graham Bonnetille ja Mats Sundinille mutta Grönwall veti UFO-materiaalin kanssa pisimmän korren heistä kaikista. Phil Moggia, UFO:n alkuperäistä vokalistia, ei toki korvaa kukaan mutta lähelle päästiin. Bändin kokoonpano oli Grönwallia lukuun ottamatta sama kuin muutamilla aiemmilla rundeilla, ja vanha sanonta ”jos jokin ei ole rikki, älä korjaa sitä” piti taas paikkansa. Kitaristi/kosketinsoittaja Steve Mann, rumpali Bodo Schopf ja basisti Barend Courbois muodostivat tanakan rytmipohjan, jonka päälle maestro Schenker viljeli uniikkia riffittelyä ja maukkaita sooloja.

Hiukan negatiivistakin palautetta voisi antaa siitä, että Schenkerin esiintyminen oli tällä kertaa tavallista vaisumpaa. Silmiin pisti myös lähes olematon kontakti bändin muihin soittajiin, mikä ei tosin ole koskaan ollut hänen vahvin osa-alue. Lavalla lopussa vieraillut ja ”Too Hard to Handle” -kappaleen Grönwallin kanssa yhdessä laulanut Joe Lynn Turnerkaan ei saanut maestrolta paljoa vastakaikua.

Toistan itseäni, mutta vaikka Grönwall oli huikea ja bändin soitto tiukkaa, jäin silti kaipaamaan myös Michael Schenker Groupin omaa tuotantoa. Samoin olisi ollut hienoa kuulla muutamia harvinaisempia UFO-biisejä mukaan lukien bändin 90-luvun aikakausi, jolta löytyy esimerkiksi tuotannon parhaimmistoon kuuluva ”Walk On Water” -albumi. Nyt keikasta jäi sen hyvistä puolista huolimatta vähän coverbändimäinen maku. Nyt ikään kuin suoritettiin vain se mitä piti.

Praying Mantis

Yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista esiintyjistä oli brittiläinen Praying Mantis, jota johtaa nykyään hollantilainen John Cuijpers. Vaikka yhtye ei koskaan saavuttanut samanlaista suosiota kuin esimerkiksi Iron Maiden tai Def Leppard, on veljesten Tino ja Chris Troyn jo 70-luvun puolivälissä perustama bändi yksi NWOBHM-genren keskeisistä nimistä.

Olen nähnyt Praying Mantiksen useita kertoja livenä, mutta nyt näin yhtyeen ensimmäistä kertaa Cuijpersin johdolla. Täytyy sanoa, että nyt on bändissä mies paikallaan. Cujipers on kertakaikkisen upea laulaja, joka toi mieleen etäisesti nuoren David Coverdalen ja Graham Bonnetin sekoituksen. Bändin uudempi tuotanto edustaa omaan makuuni sen parasta aikakautta, erityisesti vuoden 2018 loistava ”Gravity”-albumi ja sen avausbiisi ”Keep It Alive”, joka onneksi kuului settiin. Troyn veljekset olivat yhtä hymyä koko keikan ajan eikä syyttä. Kaikki toimi lavalla kuin täydellisyyttä hioen. Kaiken kaikkiaan Praying Mantiksen keikka oli yksi tämän vuoden Time to Rock -festivaalin parhaista.

Joe Lynn Turner

On varmasti totta, että entinen Rainbow– ja Deep Purple -vokalisti Joe Lynn Turner on viime vuosina ollut otsikoissa lähinnä poliittisten kommenttiensa vuoksi. Turner on asunut jo pitkään Valko-Venäjällä yhdessä vaimonsa ja perheensä kanssa. Mutta vaikka politiikasta voi olla montaa mieltä, ei mikään poista sitä tosiasiaa, että Turner on oman genrensä legenda, joka on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran.

Joe Lynn Turner on tullut vuosien varrella nähtyä lukemattomia kertoja, eikä esityksissä ole juuri ollut moitittavaa yhtä toivetta lukuun ottamatta. Kun takana on noinkin mittava ura, olisi välillä virkistävää kuulla muutakin kuin ne samat iänikuiset Rainbow– ja Purple-rallit, jotka on kuultu lähes jokaisella Turnerin keikalla viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Häneltä on ilmestynyt soololevyjä yhteensä yksitoista, ja niiden lisäksi Turner on tehnyt suuren määrän levytyksiä muun muassa kokoonpanojen Mother’s Army, Sunstorm, Brazen Abbot ja Hughes-Turner Project kanssa. Viimeksi mainittu on erityisen vahva osa hänen tuotantoaan.

Tällä kertaa keikalla nähtiin pitkästä aikaa kitaristina Nikolo Kotzev, joka on tuttu juuri Brazen Abbotista. Tilaisuus olisi ollut erinomainen kaivaa esiin muutama yhteinen biisi tuolta ajalta. Myös Turnerin pari vuotta sitten julkaisema sooloalbumi ”Belly Of The Beast” on vahva teos, jolta olisi mielellään kuullut edes yhden kappaleen. On toki ymmärrettävää, ettei suuri osa yleisöstä tunne harvinaisempia kappaleita, eikä todennäköisesti tule koskaan tuntemaankaan. Suurehko yleisö oli kuitenkin tyytyväinen kuulemaansa, ja se on lopulta se, millä on eniten merkitystä. Jäin kuitenkin pohtimaan, onko Turnerin keikoilla enää mielekästä käydä, jos repertuaari ei uudistu jatkossakaan.

Darren Wharton’s Renegade

Renegade on entisen Thin Lizzy -kosketinsoittajan ja Dare-yhtyeen vokalistin Darren Whartonin johtama projekti, joka toimii käytännössä puhtaana Thin Lizzy -coverbändinä. Yhtye koostuu Whartonin lisäksi muista Dare-yhtyeen muusikoista, joista tunnetuin lienee myös tuottajana menestynyt kitaristi Vinny Burns.

Renegade koottiin vajaa kaksi vuotta sitten. Näin yhtyeen lavalla viimeksi viime vuoden Hard Rock Hell -festivaaleilla Englannissa. Tuolloin kokoonpano ei, luvalla sanoen, täysin vakuuttanut. Meno oli nyt selvästi kehittynyt. Wharton on edelleen hyvä laulaja, ja Thin Lizzyn kappaleista on vaikea tehdä huonoja versioita, vaikka rima onkin tunnetusti korkealla. Bändi olisi kuitenkin huomattavasti kiinnostavampi, jos se keskittyisi enemmän juuri Whartonin aikakauden Thin Lizzy -materiaaliin. Viittaan erityisesti albumeihin ”Chinatown,” ”Renegade” ja ”Thunder And Lightning.” Keikalla kuultiin nytkin toki kappaleita edellä mainituilta levyiltä, mutta niiden suurempi painotus toisi settiin lisää omaleimaisuutta ja syvyyttä. Renegade soitti kaikesta huolimatta viihdyttävän ja perushyvän keikan. Ja onhan se niin, että vanhoista Lizzy-klassikoista kuten ”Cowboy Song” tai ”Jailbreak” on yksinkertaisesti mahdotonta olla pitämättä.

Battle Beast

Suomen oma ylpeys, Battle Beast, on jo pitkään rakentanut määrätietoisesti uraansa ja kehittänyt vahvaa imagoaan. Yhtye on tähän mennessä julkaissut kuusi studioalbumia, ja sen uran seitsemäs levy ”Steelbound” ilmestyy loppuvuodesta.

Bändin hyvin tehty työ on alkanut näkyä yhä selkeämpänä nousujohteisena kehityksenä. Vaikka bändin soittoaika osui festivaalipäivän varhaisempaan vaiheeseen, houkutteli se lavan eteen yhden koko tapahtuman suurimmista yleisömääristä. Karisma on asia, jota joko on tai ei ole. Battle Beastin vokalisti Noora Louhimo kuuluu kiistatta ensin mainittuun ryhmään. Hän on yksi tämän hetken loistavimmista eturivin naispuolisista metallivokalisteista, mutta ennen kaikkea hänellä on poikkeuksellinen kyky ottaa yleisö haltuun. Louhimon lavahabituksessa sarvineen, vahvoine meikkeineen ja näyttävine asuineen on jopa jotain samaa kuin Suomen ainoassa Euroviisuvoittajassa, Mr. Lordissa.

Battle Beast tarjoaa kuitenkin paljon muutakin kuin karismaattisen keulahahmon. Yhtyeen levytysura sisältää nipun vahvoja, tarttuvia biisejä, joista mainittakoon keikan avauksena toiminut ja yleisön mukana laulama ”Straight to the Heart” sekä setin loppupuolella kuullut ”Eden” ja ”King for a Day”. Oli suoraan sanottuna jopa hieman yllättävää, kuinka innostuneesti pääosin ruotsalaisista koostunut yleisö otti bändin vastaan. Lyriikat olivat hallussa, ja nyrkit heiluivat ilmassa koko keikan ajan. Jää nähtäväksi, mitä Battle Beastin uutta albumia seuraa. Jatkuuko ura edelleen vahvassa nousussa?! Sen näyttää aika.

Nashville Pussy

Nashville Pussy on omassa sarjassaan erittäin mielenkiintoinen tapaus. Räväkästä nimestään ja rajuista esiintymisistään tunnettu bändi on levittänyt punkin, psychobillyn ja hard rockin yhdistelmää jo vuodesta 1997 alkaen. Muistan nähneeni yhtyeen sen ensimmäisellä Euroopan-kiertueella Helsingissä jo vuonna 1998. Bändin keskeiset hahmot ovat vokalisti Blaine Cartwright ja hänen lavalla varsin rohkeasti esiintyvä vaimonsa, kitaristi Ruyter Suys. Joku voisi kuvailla heidän esiintymistään kaoottiseksi, mutta minulle se näyttäytyi ennen kaikkea pirun energisenä ja hyväntuulisena meiningin ilotulituksena. Musiikillisesti mieleen nousivat niin alkuaikojen AC/DC, siitä nuorennettu versio Airbourne sekä tietysti Ramones.

Nashville Pussy erottuu mainituista nimistä erityisesti kuitenkin sanoituspuolella, joka on kaikkea muuta kuin tylsä. Esimerkkeinä mainittakoon muun muassa erittäin taiteellisesti nimikoidut kappaleet ”Pussy’s Not a Dirty Word”, ”Struttin’ Cock'” ja ”Piece of Ass”. Kyseessä on kaiken kaikkiaan hyvä ja omintakeinen bändi, jolla on tekemisessään juuri oikealla tavalla kieli poskessa niin musiikillisesti kuin visuaalisesti.

Krokus

Sveitsiläisten oma legenda, Krokus, on aiemmista puheistaan poiketen palannut keikkalavoille ja on edelleen aktiivinen yhtye. Nykyisin bändi soittaa tosin vain muutamia valikoituja keikkoja vuodessa keskittyen erityisesti festivaaleihin ja suuriin tapahtumiin käkikellomaassa. Välillä myrskyisiäkin aikoja kokenut ja pitkään kokonaan poissa kuvioista pysytellyt bändi palasi lähes kokonaan klassiseen kokoonpanoonsa vuonna 2010. Paluun myötä julkaistiin kaksi studioalbumia ”Hoodoo” (2010) ja ”Dirty Dynamite” (2013) sekä ”jäähyväiscoveralbumi” ”Big Rocks” vuonna 2017. Yhtyeen oli tarkoitus päättää uransa tuota levyä seuranneella Adios Amigos -kiertueella vuonna 2019, mutta koronapandemian takia torsoksi jääneen jäähyväiskiertueen ja toisaalta soittamisen ilon myötä Krokus palasi lavoille vuonna 2022. Loppua ei ole näkyvissä ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

Krokus keräsi odotetusti runsaasti yleisöä festivaalin päätöspäivänä. Setti lähti liikkeelle ryminällä, kun lavalla tärähtivät käyntiin yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat ”Headhunter” ja ”Long Stick Goes Boom”. Yleisön vastaanotto oli äänekäs ja innostunut, ja bändi selvästi imi siitä lisäenergiaa. Vokalisti Marc Storace johti joukkojaan rautaisella kokemuksella, ja kitaristikolmikko Mandy Meyer, Fernando von Arb ja Mark Kohler vuorottelivat luontevasti parrasvaloissa. Bändin perustajajäsen ja basisti Chris von Rohr pysytteli enemmän taka-alalla mutta näytti nauttivan olostaan lavalla selvästi hänkin.

Settilista oli odotetusti “best of” -tyyppinen ilotulitus mutta mukaan mahtui myös muutamia ilahduttavia yllätyksiä. Harvemmin soitettu ”Stayed Awake All Night” ja setin päättänyt ”Live for the Action’” toivat keikkaan mukavaa lisäväriä ja oli hienoa kuulla myös uudemman tuotannon kappaleita kuten ”Hellraiser” ja ”Hoodoo Woman”. Varsinaisia turhakkeita setissä oli vain yksi: kun bändillä on niin paljon omaa, laadukasta materiaalia, tuntui hieman turhalta käyttää soittoaikaa puhki kuluneeseen coveriin eli Neil Youngin alkujaan levyttämään ”Rockin’ In The Free Worldiin”.

Bändin lavakunto on edelleen sen verran hyvässä iskussa, että se voi halutessaan jatkaa keikkailua nykymuodossaan vielä useammankin vuoden ajan. Storace julkaisee edelleen uutta musiikkia oman soolobändinsä kanssa, mutta Krokuksella, vähän samaan tapaan kuin aikalaisellaan Y&T:llä, ei ole suunnitelmia julkaista enää uutta albumia. Eikä tarvetta olekaan, sillä 18 albumin diskografialla bändin tuotanto tarjoaa edelleen enemmän kuin riittävästi ammennettavaa. Ja kyllä, menen katsomaan bändiä uudestaankin, jos ja kun sopiva tilaisuus tulee taas kohdalle.

Sonata Arctica

Suomen pohjoisesta ponnistava Sonata Arctica sai kunnian olla tämän vuoden festivaalin vihoviimeinen esiintyjä. Tuo paikka on sinällään vähän kaksijakoinen, koska suurella osalla festariväestä alkaa väkisinkin jo jalat ja silmäluomet painua, kun kysymyksessä on tosiaan jo neljäs päivä. Mutta Tony Kakko ja kumppanit eivät antaneet sen vaikuttaa vaan soittivat energisesti bändin uusimmalta levyltä ”Clear Cold Beyond” biisin ”First In Line”.

Bändin setti nojautui vahvasti sen alkuaikojen tuotantoon, mikä on toki aina ihan fiksu valinta tällaiselle festarivedolle. Esitys oli totutun energinen. Vaikka yleisö alkoikin silminnähden harventua keikan aikana, oli sitä silti paikalla ihan mukavasti ottaen huomioon, että näiden festareiden musiikillinen pääpaino on kuitenkin ihan muualla kuin power metalissa. Bändin parhaan biisin, ”Full Moonin”, kohdalla minäkin luovutin, jotta ehdin mukaan vihoviimeiseen kuljetukseen pois alueelta ja kohti reissun viimeistä hotelliyötä.

Kuten aiemmin tuli todettua heitti Sonata taas kerran hyvän peruskeikan, vaikka se joutuikin samalla toimimaan eräänlaisessa ulosheittäjän roolissa. Suomalaisten bändien vahva esiinmarssi Time to Rockissa sai jälleen kerran hyvää jatkoa ja samalla, Sonatan myötä, tämän vuoden festivaali saavutti kunniakkaan päätöksensä.

… ja on yhteenvedon aika

Time to Rock -festivaali onnistui jälleen kerran tarjoamaan neljän päivän ajan hienot puitteet ja tunnelman, jossa tuoreet tulokkaat ja rockin vanhemmat konkarit kohtasivat yleisönsä täydellä sydämellä. Ruotsin Knislingessä järjestetty tapahtuma osoitti jälleen, miksi se on noussut nopeasti Pohjoismaiden arvostetuimpien rockfestivaalien joukkoon. Tämän vuoden ohjelmisto oli poikkeuksellisen monipuolinen. Lavalla nähtiin energistä hard rockia, tarttuvaa punkia sekä vaikuttavaa heavy- ja power metalia. Moni rockin ja metallin eri genre oli saanut edustajikseen vahvoja, persoonallisia esiintyjiä, ja yllätyksiäkin riitti. Mutta mikä tärkeintä sekaan ei ollut kuitenkaan sotkettu väkisin mukaan mitään modernia metalcorea tai raskaampaa metalliosastoa. Niille bändeille ja genreille löytyy aivan riittävästi festivaaleja tätä nykyä lähes joka paikasta.

Erityistä kiitosta ansaitsevat Krokuksen ja Praying Mantiksen väkevät esitykset samoin kuin Y&T:n lämmin ja tunteikas paluu, joka sai yleisön haltioitumaan. Suomalaisista nimistä edukseen erottui eniten Battle Beast, joka osoitti jälleen olevansa tällä hetkellä yksi suomalaisen musiikin ja metallin kärkinimistä. Festivaalin päätti näyttävästi Sonata Arctica, joka tarjoili yleisölle energisen ja tunteikkaan power metal -pitoisen loppuhuipennuksen. Michael Schenkerin kiertuekokoonpano oli saanut paljon uutta potkua Erik Grönwallin karismaattisesta tulkinnasta, joka toi vanhoihin UFO-klassikoihin raikasta voimaa. The Quireboys puolestaan muistutti, että brittipubirock elää ja hengittää edelleen lämpimänä, sydämellisenä ja aidosti viihdyttävänä. Dirkschneider edusti saksalaista täsmällisyyttä ja tinkimättömyyttä, kun taas UK Subs näytti, ettei punkin alkuperäinen asenne ole kadonnut noilta veteraaneilta vielä minnekään. Power metal -puolelta ylivoimaisesti parhaan esityksen tarjoili legendaarinen jenkkibändi Riot V.

Vaikka monet tapahtuman esiintyjistä nojasivat settilistansa vahvasti ainoastaan klassikkotuotantoonsa, todisti Time to Rock taas kerran, että elävä rockmusiikki voi yhä hyvin. Festivaali on nykyisellään paljon enemmän kuin nostalgiamatka. Se on elävä, hengittävä juhla, jossa rockin monet eri muodot saavat arvoisensa tilan ja arvostuksen.

Jos puhutaan vielä järjestely- ja muusta puolesta, niin ainakaan Suomesta et saa mistään festareilta hyvää oluttuoppia alle kuuden euron. Samansuuntainen hinnoittelupolitiikka oli käytössä myös ruoka- ja merkkaripuolella. Alueelle oli helppo tulla, ja sieltä oli helppo päästä pois. Ei jonoja, ei rähinöitä, ei ongelmia. Suosittelen festivaalia taas kerran lämpimästi. Vuosi 2025 osoitti, että Time to Rock on nyt lopullisesti lunastanut paikkansa kesän festarien kohokohtien joukossa Pohjoismaissa. Ensi vuonna on taas hyvä syy suunnata Knislingeen – paikkaan, jossa rock on todellakin vielä elossa.

WWW.TIMETOROCK.SE