Vanhan liiton festivaali, jossa nähtävää ja kuultavaa riittää: Kaaoszine Time To Rock Festivaaleilla

7-10.7.2023

KNISLINGE, SWEDEN

Time to Rock festivaali ei tällä hetkellä varmastikaan nimenä kerro Suomessa kovinkaan monelle oikein mitään, mutta sanottakoon niin, että kyseessä ei ole ihan uusi festivaali.  Festivaalin taustapiruina toimii useita tahoja, jotka aikoinaan laittoivat alulle nyt jo legendaariseksi luettavan Sweden Rock -festivaalin. Tuon festivaalin alkuaikojen henki ja tekemisen meininki oli erittäin vahvasti läsnä tämän vuoden Time To Rock -festivaaleilla. Jos Sweden Rock on omistajanvaihdoksen myötä muuttunut aika geneeriseksi isojen bändien ja ns. mainstream bändien festivaaliksi, niin Time To Rock edustaa puolestaan vahvasti sitä tyyliä ja linjaa, miten Sweden Rock aikoinaan toimintaansa aloitteli. Täällä festivaaleilla ei nähdä nyt eikä tulevaisuudessakaan mitään Iron Maideneita, Ghosteja tai Guns ’n Roseseja. Sen sijaan Time To Rockin lavoilla nähtiin nippu ns. keskisarjan huippuartisteja, joista erikseen nimettäköön vaikkapa MSG (Michael Schenker Group), legendaarinen Saxon, Tom G. Warrior, Uli Jon Roth, Hardline, Treat, Ross the Boss ja vihdoin lavoille paluuta tekevän entisen Judas Priest kitaristi K.K. Downingin kipparoima KK’s Priest. Piskuisessa Knislingen kylässä Etelä-Ruotsissa järjestettyyn tapahtumaan oli ennakkoon myynnissä sen 5000 lippua per päivä, ja lopputulemana oli, että lippuja meni kaupaksi noin 97 %, eli paikalla nähtiin reilut 4900 kävijää per päivä. Tapahtuman yhdeksi pääjärjestäjiksi ja promoottoriksi tunnustautunut Michael Ivarsson kertoi, että jatkossa festivaalinen on tarkoitus laajentua asteittain siten, että jossain vaiheessa sen kapasiteetti tulisi olemaan noin 10 000. Siitä isommaksi tapahtumaa ei ole kuitenkaan ole tarkoitus laajentaa koska festivaali halutaan jatkossakin pitää omanlaisenaan, intiiminä ja valtavirrasta poikkeavana juttunaan. Festivaalin musiikillinen linja tulee jatkumaan nykyisellä polullaan, ja se on hyvä juttu se, koska tämän kaltaisia festivaaleja, tällaisella musiikillisella kattauksella, ei todellakaan ole jäljellä enää kovin montaa.

Time to Rock festivaaleilla esiintyi yhteensä 45 bändiä, ja olen tähän artikkeliin kerännyt koosteen niistä, jotka ehdin aikataulujen puitteissa katsastamaan. Kuten festivaaleilla yleensä, osa bändeistä jäi näkemättä aikataulujen päällekkäisyyksien takia, mutta suht hyvään ja kattavaan lopputulokseen kuitenkin päästiin. Festivaalien järjestelyistä puhuttaessa noin yleisellä tasolla, niin voidaan sanoa kaiken toimineen kyllä hienosti ja vaivattomasti. Kyyditykset majoituspaikkojen ja festivaalin välillä oli hoidettu esimerkillisen hienosti, jonottaa ei tarvinnut oikeastaan minnekään missään vaiheessa, säät suosivat ja oluen hintakin oli suorastaan maltillinen. 

DIAMOND HEAD

Brittiläinen Diamond Head on yksi niin sanotun NWOBHM genren kulmakivistä. Vuonna 1976 Stourbridgessa perustettu bändi on käynyt läpi lukemattomia miehistönvaihdoksia, ja nykyään myös Saxonissa soittava Brian Tatler on tätä nykyä bändin ainoa alkuperäisjäsen. Diamond Head on siinä mielessä erikoinen bändi, että sen tietyt biisit ovat maailmalla varmasti tunnetumpia kuin bändi itse. Tarkoitan tässä kipaleita ”Am I Evil” ja ”Helpless”, jotka molemmat on uudelleen levyttänyt muuan Metallica niminen yhtye. Metallica on myös nimennyt Diamond Headin yhdeksi tärkeimmäksi vaikuttajakseen. Kivikasvoinen Tatler otti kokemuksellaan lavan varmasti haltuunsa ja Rasmus Andersen osoittautui ihan kelpo vokalistiksi, eikä bändissä muutoinkaan ollut vikaa. Eipä ollut suuri yllätys, että juuri nuo kaksi biisiä saivat Time To Rockissa yleisöltä sen parhaan, jopa vähän riehakkaan vastaanoton, meiningin ollessa muutoin melko rauhallista. Mutta, ihan hyvän peruskeikan bändi kokonaisuutena tarjosi.

MICHAEL SCHENKER GROUP (MSG)

Michael Schenker ei varmasti isommin esittelyjä kaipaa. Yhtenä maailman parhaista kitaristeina tunnettu saksalainen legenda on nähnyt ja kokenut urallaan lähes kaiken, ja nyt meneillään olevalla kiertueella mies juhlistaa jo yli viittä vuosikymmentä kestänyttä hienoa uraansa. Bändin kokoonpanossa tapahtui yksi viimehetken muutos. Bändissä pari edellistä vuotta laulanut Ronnie Romero (ex-Rainbow) jättäytyi pois kiertueelta vain muutama viikko sitten, ja hänen tilallaan nähtiin nyt pikakomennuksella paikalle hälytetty Robin McAuley. Jos totta puhutaan, niin tämä vaihdos oli itselleni erittäin mieluisa, koska McAuleyn ja Schenkerin aikoinaan yhdessä tekemät McAuley-Schenker Group levyt edustavat omissa kirjoissani koko Schenkerin tuotannon kärkipäätä.  Itse asiassa sama vokalistirumba tapahtui myös vuosi sitten. Romerolla oli kalenterissaan tuplabookkauksia, ja silloinkin McAuley paikkasi myös silloin osan kiertueesta, myös Suomen keikan.

Instrumentaali ”Into the Arena” avasi Schenkerin setin, jonka jälkeen McAuley tuli ja otti lavan haltuunsa vanhalla MSG klassikolla ”Cry For The Nations”, ja sitä seuranneella UFO’n ikivihreällä ”Doctor Doctor” hitillä. MSG keräsi lavan eteen selvästi illan suurilukuisimman yleisön, mikä ei tietysti ole mikään ihme. Bändin settilista oli melkoista klassikoiden ja hittien ilotulitusta, mutta sekaan oli kuitenkin ujutettu muutama biisi myös MSG:n kahdelta uusimmilta ”Immortal” ja ”Universal” -albumeilta. Settilista oli kaiken kaikkiaan todella hyvä, mutta koska Schenker on itse sanout, että hän haluaa tällä kiertueella juhlistaa koko viisikymmenvuotista uraansa, niin moni levy ja miehen uran aikakausi jäi silti kokonaan huomioimatta. Ehkä eniten harmitti McAuley-Schenker Groupin biisien puuttuminen listalta kokonaan, varsinkin kun bändin kokoonpano koostui nyt basisti Barend Courboisia lukuun ottamatta täsmälleen samoista kavereista, jotka levyttivät vuoden 1987 loistavan ”Save Yourself” -albumin.

Kokonaan sivuutettiin myös Schenkerin Scorpions -aikakausi, Michael Schenker Fest ja moni MSG albumi mutta klassista UFO’a kuultiin senkin edestä, peräti kahdeksan biisin verran. Eipä siinä, klassikoitahan sellaiset biisit kuten; ”Too Hot To Handle”, ”Rock Bottom” ja ”Lights Out” toki ovat, mutta rehellisesti sanoen vähempikin ”ufoilu” olisi riittänyt. Muutoin keikasta ei löydy mitään moitteen sanaa. McAuley oli odotetun hyvä, ja Schenkerin soittoa on aina yhtä mukava kuunnella ja katsella. Se aina vain jotenkin niin vaivattoman ja helpon oloista, ja mies selvästi nauttii siitä edelleen paljon. Kosketinsoittaja/kitaristi Steve Mann, ja rumpali Bodo Schopf ovat soittaneet yhdessä eri bändeissä ja projekteissa McAuley-Schenker Groupista lähtien yhtäjaksoisesti jo lähes 40 vuotta, ja se näkyi ja kuului miesten kaikessa tekemisessä. Basisti Courbois, joka on tuttu mm. Blind Guardianista, Vengeancesta ja Tankista toi omalta osaltaan lavalle liikettä ja energiaa ja täydensi siten omalta osaltaan bändin erittäin hyvin toimivan kokonaisuuden.

Tämän kiertueen on tarkoitus jatkua tässä muodossaan vuoden loppuun, jonka jälkeen tulevaisuus on taas avoinna. Schenkerillä on ollut usein tapana sekoittaa pakkaa aina muutaman levyn välein, ja näin todennäköisesti käy tälläkin kertaa. Olisikohan nyt se oikea hetki laittaa McAuley-Schenker Group taas pystyyn, ja tehdä seuraava rundi sen materiaalin ja miksei uuden levynkin tiimoilta. Se jää nähtäväksi mutta aina saa toivoa.

TREAT

Ruotsalainen Treat on aina lukeutunut omiin suosikkeihini melodisen hard rockin kategoriassa. Jotenkin on aina tuntunut suurelta vääryydeltä, että bändi ei koskaan saavuttanut sellaista suosiota kuten vaikkapa aikalaisensa ja maanmiehensä Europe, koska ainakaan biiseistä tuo asia ei ole jäänyt kiinni. ”Coup De Grace” -albumin ”Skies of Mongolia” avasi pelin, ja sitä seurasivat vanha klassikko ”Ready For Taking” ja toinen ”Coup De Gracen” biisi ”Papertiger.” Treatin keikka oli alusta loppuun yhtä isojen kertosäkeiden ja melodian riemuvoittoa. Setin päätti bändin ehkä suurin hitti ”World of Promises”. Tuon biisin musiikkivideon muistavat varmasti kaikki 80-luvulla nuoruuteensa eläneet ja musiikkikanavia seuranneet. Sen verran kuumoittava ”kissa” kun pyöri videon pääosassa, että oksat pois. Mutta eipä siitä sen enempää. Vokalisti Robert Enlund on kyllä ihan huikea ukko, eikä setissä ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Toivottavasti bändi nähtäisiin vielä joskus suomessa.

TRIPTYKON PERFORMING CELTIC FROST

Yksi tämän vuoden erikoisuuksia oli Tom G. Warrorin tarjoilema, miehen koko lähes uran kattava trilogia, jossa mies yhtenä iltana soitti setin Hellhammeria, toisena Celtic Frostia, ja kolmantena miehen nykyistä bändiä Triptykonia. Kermana kakun päällä festivaalin välittömässä läheisyydessä järjestettiin vielä kolmipäiväinen taidenäyttely, ”Tom Gabriel Warrior’s Death Mask Exhibition”, jossa esillä oli nimensä mukaisesti miehen itsensä väsäämiä ”kuolemanmaskeja”. Vaikka näyttely ei ollut kovin suuri, oli se silti käymisen arvoinen kokemus, varsinkin kun mies itse oli paikalla esittelemässä teoksiaan. Lauantaina mies sitten soitti festivaalin ensimmäisen keikkansa. Tiedä sitten johtuiko se monista aikataulujen päällekkäisyyksistä, vai mistä, mutta keikalla oli kyllä kovin vähän porukkaa. Ainoastaan muutama sata. No, saattaa se tosin johtua osin siitä, että miehen Triump of Death orkesterin tulkitsema Hellhammer on kyllä näille festivaaleille melkoisen rankkaa materiaalia. Samaan aikaan soittanut ruotsalainen hard rock bändi Treat keräsi monikertaisen yleisömäärän, mikä ei sinällään ollut mikään yllätys.

Sunnuntaina oli vuorossa vanhaa kunnon Celtic Frostia nykyisen Triptykon bändin soittamana. Nyt yleisömäärä näyttikin jo paljon paremmalta ja itsekin innostuin seuraamaan keikkaa melkein loppuun asti. Celtic Frostin ”Morbid Tales” debuutti EP:ltä poimittu kolmikko ” Into the Crypts of Rays” ja ” Dethroned Emperor” ja EP nimikkoraita avasivat synkeän ja ahdistavan setin, ja niinhän sen näiden biisien kanssa kuuluu mennäkin. Sama synkeä meininki jatkui aina keikan päättäneeseen ”Tears in a Prophet’s Dream.” Keikan loputtua havahduin siihen, että loppujen lopuksi bändi ei soittanut biisejä kuin ainoastaan tuolta Morbid Talesilta” ja Celtic Frostin myydyimmältä levyltä ”To Mega Therion”. Se ei toki yllättänyt, että bändin ”hard rock levy” ”Cold Lake” sivutettiin, vaikka se oli tälle yleisölle varmasti uponnutkin. Mutta se, että ”Into The Pandenomium” ja ”Vanity/Nemesis” ja ”Monotheist” sivuutettiin kokonaan, oli yllättävää. Näitä tällaisia keikkoja, kun ei kuitenkaan hirvein usein soitella. Yhtä kaikki näillä mentiin, ja kuten aiemmin totesin, tunnelma oli koko keikan ajan tarkoituksellisen synkkä. Warrior ei isommin välispiikkejä puhellut. Mies antoi enemmänkin musiikin puhua puolestaan ja oli kieltämättä oikein vakuuttava roolissaan kaikin puolin. Taustabändi hoiteli tonttinsa eleettömän vakuuttavasti, eikä heistäkään kukaan erehtynyt hymyilemään kertaakaan keikan aikana. No, ei tämä alkuperäistä Celtic Frostia toki korvaa, mutta tämän lähemmäskään ei enää nykypäivänä ole mahdollista sitä päästä. Hieno nostalgiatrippi kaikkinensa.

TYGERS OF PAN TANG

Diamond Headin ohella festivaaleilla nähtiin myös toinen vähän pienemmän sarjan NWOBHM legenda Tygers of Pan Tang. Vaikka bändin suosio ja maailmanlaajuinen menestys ei koskaan päätynyt samalle tasolle monen muun saman genren bändin kanssa, esim. sellaisten nimien kuten Iron Maiden, Def Leppard tai Saxon, niin Tygers of Pan Tang on kuitenkin saavuttanut vakaan kulttibändin statuksen. Se on myös onnistunut tekemään nipun ihan tasokkaita levyjä joista viimeisin, ”Bloodlines”, näki päivänvalon tässä aiemmin kesällä. Bändin kokoonpano on elänyt voimakkaasti vuosien varrella ja nykyään alkuperäisestä bändistä on jäljellä enää kitaristi/biisintekijä Robb Weir.  Mutta menemättä sen enempää historiaan, niin pitää todeta, että yhtyeen keikka oli oikein pirteä. Bändissä vokalistina jo useamman vuoden toiminut Jacopo Meille osoittautui oikein päteväksi kaveriksi, ja tyylikkäästi harmaantunut Weir esiintyi myös vakuuttavaksi. Keikan huippuhetkiä olivat ennakko-odotusten mukaisesti bändin vanhat hitit kuten ”Gangland”, ja ”Love Don’t Stay”. Yhtyeessä alkuaikoina mukana ollut kitaristi John Sykes osasi kyllä väsätä hienoja biisejä jo kauan ennen tulevia Thin Lizzy ja Whitesnake -vuosiaan. Mutta eipä tuo uudempikaan tuotanko mitään kuraa ollut. Päinvastoin. Keikka oli kokonaisuutena viihdyttävä, eikä suvantokohtia juurikaan ollut. Tästä keikasta jäi hyvä fiilis.

D-A-D

Tanskalainen D-A-D on tullut viime vuosina nähtyä niin moneen kertaan, ettei bändistä hirveästi ole enää uuttaa kerrottavaa. Jesper Binzerin luotsaama yhtye tarjoili Time To Rockissa bändin omintakeisella huumorilla maustetun takuuvarman keikan, joka piti sisällään bändin isoimmat hitit vailla yllätyksiä. Lavalla pyöri kirjaimellisesti karuselli, ja basisti Stig Pedersenin tavaramerkiksi muodostunut toinen toistaan omituisempien näköisten bassokitaroiden kavalkaadi oli näyttävä. Mies on muutoinkin todella hieno esiintyjä. Erityismaininta myös rumpali Laust Sonnelle, jonka pinkki rumpusetti, täydennettynä miehen pinkillä puvulla ja jopa pinkeillä rumpukapuloilla ei varmasti jäänyt keltään huomaamatta. D-A-D on todella viihdyttävä bändi. Se tarjoili yleisölle tanskalaista huumoria parhaimmillaan säestettynä loistavilla rockbiiseillä. Tästä keikasta ei jäänyt kyllä mitään hampaankoloon.

ROSS THE BOSS

Alkuperäinen Manowar kitaristi Ross the Boss oli bändeineen tällä kertaa kiertueella teemalla ”Kings of Metal 35’th Anniversary -tour.” Asioista vähänkin enemmän tietävät osaavat varmasti yhdistää asian Rossin vanhan bändin ”Kings Of Metal” -albumiin, joka tosiaan julkaistiin jo huimat 35 vuotta sitten. Hitto että aika rientää.  Tuo levy on ollut itselläkin ahkerassa kuuntelussa aina ilmestymisestään alkaen, ja se on kestänyt aikaa hyvin ihan näihin päiviin asti. No, Rossin tapauksessa asian tekee erityiseksi se, että vaikka mies oli säveltämässä levyn biisejä ja soitti sillä, niin Joey DiMaio antoi kuitenkin miehelle tylysti monoa juuri ennen levyn kiertueen alkamista. Eli tavallaan Ross the Boss soittaa nyt sen kiertueen, jota ei koskaan Manowarin kanssa saanut soittaa. Näin mies kertoi itse haastattelussa ennen keikkaa. No, asian ollessa näin, tiedossa tulisi olemaan puhtaasti Manowarin vanhempaan materiaalin keskittyvä setti, mikä toki maistuisi. ”Blood of the Kings” avasi keikan komeasti, ja sitä seurasivat ”The Oath” ja ”Sign of the Hammer”. Bändin soitto oli suoraan sanoen aikamoista tykitystä, ja oli kyllä hienoa kuulla noita harvemmin kuultuja ja soitettuja klassikoita. Vokalisti Marc Lopes on huikea laulaja, ja mies ei kyllä laulajana kalpene Eric Adamsille piiruakaan. Nykyään myös Metal Churchissa laulava Lopes omaa komean yli viiden oktaavin äänialan, ja se kyllä kuului. Kun miehen laulutaitoihin lisätään vielä todella energinen esiintymistyyli niin ei voi muuta, kun nostaa hattua ukolle. Yksi keikan yllätyksistä löytyi lavalta basson takaa, koska nelikielistä käskytti nyt Gamma Raysta tuttu Dirk Schlachter. En todellakaan tiedä mistä mies on tähän pestiin päätynyt, mutta hyvin Dirk tonttinsa hoiteli ja hauskaa näytti olevan. Gamma Rayn status on ollut jo pitkään täysi kysymysmerkki, joten tämä pesti on miehelle varmasti tärkeä ja mieluisa. Ross the Boss täytti hiljattain 70-vuotta, mutta vaikka miehen olemus ei enää ole sen Manowar aikakauden pullistelijabodarin kaltainen, niin soitto edelleen sujuu mallikkaasti ja pientä hymynvirnettäkin nähtiin yleisön nyrkkimeren edessä.  Setin päättänyt kolmikko ”Kill with Power”, ”Fighting the World” ja ”Hail and Kill” oli kyllä aikamoista murhaa ja jätti kieltämättä päähän kytemään ajatuksen, että tätä herkkua pitäisi saada joskus vielä lisää.

MASTERPLAN

Entisen Helloween kitaristi Roland Grapowin luotsaama Masterplan oli mukava nähdä taas livenä pitkästä aikaa. Edellinen kertani taisi olla jo lähemmän kymmenen vuotta sitten, kun bändi esiintyi Sweden Rock festivaaleilla, joten pieni päivitys oli nyt enemmän kuin paikallaan. Masterplanin kokoonpano on elänyt melko lailla sitten alkuaikojen, jolloin mukana olivat vielä toinen entinen Helloween -mies rumpali Uli Kusch, ja monissa liemissä heitetty vokalisti Jorn Lande. Mainittakoon, että nykyään laulajan pestiä hoitelee Rick Altzi, ja basson varresta löytyy bändin suomalaisvahvistus, tosin norjassa nykyään asuva, entinen Stratovarius basisti Jari Kainulainen. Masterplanin keikka lähti liikkeelle bändin debyyttilevyn ”Enlighten Me” -kipaleella, jota sitten seurasivat saman levyn ”Spirit Never Die”, ja bändin ”MK.II” albumilta löytyvä ”Lost and Gone”. Masterplan ei ole julkaissut uutta musiikkia sitten vuoden 2013 ”Novum Initium” -levyn, joten setti koostui pelkästään vanhasta materiaalista. Debyyttilevy oli esillä peräti seitsemän biisin verran, ja muusta tuotannosta kuultiin biisi tai pari per levy. Poikkeuksena toki ”Time To Be A King” , joka sivuutettiin nyt jostain syystä kokonaan. Bändin soitto oli teknisesti jämäkän kuuloista, ja yleisökin tuntui pitävän näkemästään. Itselläni keikkakokemusta hieman kyllä laimensi se, että kun nuo vanhat biisit on aikoinaan kuullut livenä Landen laulamina, niin Altzi ei yksinkertaisesti kyennyt saamaan niihin samanlaista tunnetta ja tulkintaa. Toisaalta miehen oman aikakauden ”Keep Your Dream Alive” oli yksi setin huippukohtia, joten ehkäpä on vähän epäreilua arvostella miestä. Masterplan vuonna 2023 on edelleen hyvä ja elinvoimainen bändi, joka tosin vaatii kipeästi sitä uutta levyä, joka toivottavasti näkee päivänvalon vielä loppuvuodesta.

KK’S PRIEST

Festivaalien odotetuin, ja varmasti myös hintalapultaan suurin, bändi oli entisen Judas Priest kitaristi K.K. Downingin tähdittämä KK’s Priest. Downing jättäytyi riitaisesti pois Judas Priestistä kesken kiertueen vuonna 2011, lopetti soittohommat ja keskittyi seuraavat vuodet mm golf -bisnekseen ja kiinteistökauppoihin. Tiedä sitten, miten herran bisnekset lopulta sujuivat, mutta 2019 mies palasi keikkalavoille, ja seuraavan vuoden alussa sai alkunsa KK’s Priest. Bändissä on mukana myös Judas Priestissä vuosina 1996–2001 laulanut Tim ”Ripper” Owens, basisti Tony Newton, kitaristi A.J Mills ja rumpali Sean Elg.

Bändi nauhoitti uuden albuminsa keväällä 2020, mutta kiitos koronapandemian ja sen aiheuttamien viivästysten, KK’s Priestin debyyttialbumi ”Sermons of the Sinner” näki päivänvalon vasta syksyllä 2021. Samoista syistä KK’s Priest ei ollut soittanut keikan keikkaa, ennen kuin nyt, yli kolme vuotta perustamisensa jälkeen. Time to Rockin keikka ei toki ollut se bändin ihka ensimmäinen live esiintyminen, koska vain muutamaa päivää aiemmin yhtye oli esiintynyt Wolverhamptonissa, SteelMillissä, joka on K.K.’n omistama keikkapaikka miehen kotikulmilla.   

KK’s Priestin keikka ei lähtenyt liikkeelle aivan odotetusti. Kuulemma sähköteknisistä ongelmista johtuen keikka alkoi reilusti yli tunnin myöhässä. Loputtoman pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen bändin debyyttilevyn avaava ”Incarnation” intro alkoi soida, ja heti kohta perään KK ilmestyi lavalle, ja ”Hellfire Thunderbolt” lävähti käyntiin massiivisten liekkien ja pommien kera. Syksyllä ilmestyvä ”The Sinners Rides Again” -albumin ensimmäinen singlelohkaisu ”One Shot At Glory” kuultiin toisena, ja ilotulitusmeininki jatkui edelleen vahvana. Heti alusta alkaen oli selvää, että KK’s Priest ei ollut tullut paikalle vain kuittaamaan palkkashekkiään vaan esitykseen oli todellakin satsattu ja paljon. Pommien ja pyrojen lisäksi lavalla oli massiivinen screeni, jossa pyöri erilaisia videoita ja animaatiopätkiä koko keikan ajan. Bändissä oli mietitty tarkkaan myös sen jokaisen jäsenen roolitus. K.K. ja A.J Mills vaihtelivat aika-ajoin paikkoja ja aina tilaisuuden tullen he heiluivat lavalla samaan tapaan kuin KK ja Glenn Tipton aikoinaan. Basisti Newton puolestaan hillui lavalla kuin hullu heinämies, ollen lähes täydellinen vastakohta Priestissä 50 vuotta ”betonisaappaat jalassa” olleelle Ian Hillille.  

Illan päätähti oli itse oikeutteisesti tietenkin K.K., mutta vahvan suorituksen teki myös ”Ripper” Owens, joka sai kolmantena kuullun ”nimikkokappaleensa” aikana raikuvat aplodit. Mies on nyt silmin nähden todella kovassa kunnossa niin fyysisesti kuin laulullisestikin, ja kemiat näyttivät olevan K.K.’n kanssa hyvällä tolalla. Kun muistaa miten karusti mies aikoinaan Priestistä sai Rob Halfordin paluun myötä lähteä niin voi vain kuvitella miltä miehestä nyt tuntuu palata taas vähän niin kuin takaisin vanhoihin kuvioihin. Keikan huippukohta olikin eittämättä Ripperin aikakauden Priest biisi ”Burn in Hell”, joka kirjaimellisesti potki persuuksille. Luonnollisesti biisi tarjoiltiin yleisölle helvetillisten liekkien kera.

KK’s Priestin settilista oli odotetusti sekoitus bändin omaa materiaalia ja Priest -klassikoita. ”Sermons of the Sinner” -levyltä kuultiin neljä biisiä, tulevalta levyltä kuultiin yksi uusi biisi ja Priest klassikoita kuultiin yhteensä kahdeksan kappaletta. Sellaisten itsestäänselvyyksien kuten ”Breaking the Law” ja ”Victim of Changes” vastapainoksi kuultiin myös muutama harvemmin kuultu kipale, kuten esim. ”Night Crawler” ja ”Hell Patrol”. Vähän jäi kuitenkin ihmetyttämään se, että Ripper aikakausi oli edustettuna vain ja ainoastaan tuon maan mainion ”Burn in Hell” verran. 

Pienistä puutteistaan huolimatta, KK’s Priestin keikka täytti kaikki odotukset. K.K, Downing on kirjaimellisesti palannut, ja keikka oli sekä musiikillisesti että visuaalisesti täysosuma. Mielenkiinnolla odotan miten bändi tästä nyt jatkaa eteenpäin. Uusi levy tosiaan ilmestyy syyskuussa, ja loppuvuodesta on tuloillaan Britannian kiertue. Ensi vuodelle bändillä on laajemmaltikin kiertuesuunnitelmia ja toivottavasti bändi silloin saadaan silloin esiintymään myös Suomeen.

MARKY RAMONE’S BLITZKRIEG

New York Cityn punk legenda Marky Ramone vastasi omalta osaltaan Time To Rockin punkin nälkäisten viihdyttämisestä. Valitettavasti en ehtinyt näkemään bändin setistä kokonaan kuin ainoastaan vihoviimeisen kipaleen, joka oli luonnollisesti Ramones klassikko ”Blitzkrieg Bop”. Hyvää ja vauhdikasta oli meno, eikä siinä isommin keskitytty kuin kunnon kaahaamiseen. Vaikka Markylle on kertynyt mittariin jo paljon kilometrejä, niin se ei edelleenkään tuntunut miestä hidastavan. Harmi, että keikka jäi omalta osaltani nyt täysin tyngäksi.

ULI JON ROTH

Uli Jon Roth on paitsi legendaarinen kitaristi, myös eräänlainen oman tiensä kulkija, joka ei ole koskaan kumarrellut ketään tai mitään. Aikoinaan mies lähti Scorpionsista juuri suuren läpimurron kynnyksellä, koska bändin musiikki alkoi Rothin mielestä olla liian kaupallista. Sittemmin mies on kieltäytynyt liittymästä mihinkään bändiin vaan on keskittynyt tekemään vain ja ainoastaan omia juttujansa. Levyjä Roth on toki julkaissut ihan kelpo nipun, mutta viime vuosina tahti on ollut kovin verkkaista. Miehen viimeisin varsinainen soololevy ”Under A Dark Sky (A Sky Of Avalon)” taisi ilmestyä reilut viisitoista vuotta sitten, mutta se siitä, ja nyt illan keikan pariin.

Rothin keikan alkaessa ei kuultu mitään introja eikä lavan taustalla nähty mitään taustakankaita tai muuta tilpehööriä, joten keikka pääsi alkamaan vähän niin kuin varoittamatta ja puun takaa. Bändi vai käveli lavalle ja polkaisi homman käyntiin Scorpionsin ”Tokyo Tapes” -livelevynkin avaavalla ”All Night Long” biisillä. Yleisö alkoi valua paikalle, ja kun toinen Scorpions biisi ”Sun In My Hand” raikasi, niin kentällä alkoi olla jo ihan mukavasti porukkaa. Kuten oli vähän odotettavissa, niin Rothin setti koostui pääosin vanhoista miehen oman aikakauden Scorpions biiseistä. Mutta se, että koko setti oli Scorpionsia, pois lukien Ulin edesmenneen Zeno Roth veljen Zeno bändin lainaa ”Don’t Tell The Wind”, oli hieman yllättävää.  Väkisinkin tuli mieleen ajatus, että mitäpä sitä sitten uusia soololevyjä enää tekee, jos niitä biisejä ei kuitenkaan tulla livenä soittamaan.

No, asiasta voi olla montaa mieltä, mutta olihan se kieltämättä hienoa kuulla livenä näitä vanhoja Scorpions -biisejä, koska niihin ei bändin nykyversio ole paria poikkeusta lukuun ottamatta juurikaan koskenut enää vuosikymmeniin. ”Pictured Life”, ”In Trance”, ”The Sails of Charon” soivat komeasti, ja Ulin hyvin omaperäistä soitantaa ja komeita sooloja oli hienoa seurata. Miehen ulkoinen habitus tuo vahvasti mieleen 60-luvun hippiaatteen, ja käsittääkseni sellainen mies edelleen onkin. Pesunkestävä hippi siis. Rumpujen takana nähtiin myös mielenkiintoinen kaveri, eli muun muassa Yngwie Malmsteen’s Rising Force, Hammerfall ja Manowar bändeistä tuttu Anders Johansson. Viimeisenä kuullun ”The Dark Lady” -aikana, lavalle koskettimien taakse kapusi myös hänen veljensä, samaisesta Rising Forcesta ja sittemmin Stratovariuksesta tuttu Jens Johansson.  En ihan äkkiä muista koska veljekset on nähty lavalla viimeksi yhdessä, mutta kovin usein ei tuo ole tapahtunut sitten kultaisen 80-luvun. Kymmenen biisin mittainen keikka soljui läpi nopeasti ja se oli kaiken kaikkiaan todella viihdyttävä. Faktaahan on se, että kyseessä oli puhdas nostalgiatrippi, mutta kyllä niitäkin aina aika ajoin on kiva kokea.

SAXON

Festivaalien vihoviimeinen esiintyjä, samalla yksi pääesiintyjistä oli itseoikeutetusti brittilegenda Saxon. Vaikka bändi ei ole ikinä suosiossa Maidenin tai Priestin tasolle ole yltänytkään, niin maailmanlaajuisesti yli 18 miljoona levyä myynyt orkesteri edustaa sitä hyvin menestynyttä NWOBHM-bändien osastoa, ollen samalla yksi genren tärkeimmistä bändeistä. Maaliskuussa Saxon fanit saivat huonoja uutisia, sillä bändissä alusta asti mukana ollut kitaristi Paul Quinn ilmoitti tuolloin lopettavansa kiertämisen, ja keskittyvänsä jatkossa ainoastaan soittamaan pikkukeikkoja oman bluesbändinsä The Cardsin kanssa. Miehen Saxon ura kuitenkin saa jatkoa tulevaisuudessakin, sillä mies aikoo osallistua bändin levyjen tekoon jatkossakin entiseen tapaan. No, aika näyttää miten tuo sitten käytännössä tulee toteutumaan, mutta nyt Saxonissa on uutta verta Diamond Head kitaristi Brian Tatlerin muodossa. Saxonin setti lähti liikkeelle uusimman ”Carpe Diem” -levyn nimikkokipaleella, jota seurasi vanha klassikko ”Motorcycle Man”. Edes valloillaan ollut pieni sade ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa, koska bändi kuulosti nyt erittäin terävältä ja nälkäiseltä. Massiivinen Saxon taustakangas näytti illan pimetessä hienolta, ja Biff Byford piiskasi joukkoihinsa vauhtia kiihtyvällä tahdilla. Parhaiten huutoon vastasi totuttuun tapaansa basisti Nibbs Carter, joka heilui lavalla kuin heikkopäinen sähköjänis, siis sellaisella hyvällä tavalla. Brian Tatlerista voisi sanoa sen, että mies sopi bändiin enemmän kuin hyvin. Soitto sujui vaivattoman näköisesti, ja biisit sooloineen oli opeteltu nuotilleen alkuperäisiä versioita kunnioittaen. Mies toi myös omalta osaltaan aiempaa enemmän lisää liikettä lavalla, se kun ei ollut koskaan niitä Quinnin vahvimpia osa-alueita.

Settilista piti sisällään kolme ”Carpe Diem” biisiä, sekä nipun tuttuja klassikoita bändin alkuajoilta. Oikeastaan ainoa vähän harvinaisempi kipale setissä oli vuoden 1999 ”Metalhead” levyn nimibiisi, joka erosi muusta setistä edukseen erilaisuutensa vuoksi. Tuo levyhän on heittämällä Saxonin raskain albumi, mutta samalla se on erittäin hyvä sellainen. Tatlerin mukaantulon myötä olisi toki toivonut vähän enemmänkin tuuletusta settilistaan, koska tällä bändillä olisi vaikka kuinka paljon biisejä mistä valita, mutta ymmärrän toki sen, että tällaisilla festivaalikeikoilla pelataan helposti ns. ”varman päälle”.

Mainittava on myös se, että jos settilista olikin vähän yllätyksetön, niin lavalla nähtiin parin biisin kuitenkin harvinainen vieras. Enpä muista onko tämä tapahtunut koskaan aiemmin, mutta nyt lavalla nähtiin parin biisin verran myös Uli Jon Roth. Miehen omintakeisella kitaransoitolla maustettu ”Denim and Leather” oli kyllä mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa. Kun bändi lopetti reilun puolentoista tunnin settinsä kaksikolla ”747 (Strangers in the Night)” ja ”Princess of the Night”, niin yleisö alkoi poistua alueelta varmasti tyytyväisenä näkemäänsä. Olen vuosien saatossa nähnyt Saxonin livenä varmasti yli 20 kertaa, ja tämä keikka oli kyllä heittämällä yksi pirteimmistä mitä olen heiltä nähnyt. Vaikka Byford on jo 73-vuotias, niin virtaa ja energiaa miehellä piisasi montaa aiempaa kertaa enemmän. Tatler oli piristysruiske, ja oikeastaan kaikki muu oli bändissä ennallaan. Saxon julkaisee tammikuussa uuden studioalbumin, ja vuonna 2025 se täyttää kunnioitettavat 50 vuotta. Joten eiköhän tämä bändi tule vielä nähtyä muutamaan kertaan ennen kuin sillä on edessään ansaittu eläköityminen.

YHTEENVETO

Time To Rock on festivaali, jota voin lämpimästi suositella kaikille klassisen hard rockin ja metallin diggareille. Kuten aiemmin totesin, kaikki järjestelyt toimivat esimerkillisen hienosti ja meininki oli kaikin puolin erittäin rentoa ja positiivista. Suomesta festivaaleille on helppoa saapua vaikkapa lentämällä Kööpenhaminan kautta, josta perille pääsee junalla parissa tunnissa. Majoitusvaihtoehtoja on myös tarjolla runsaasti, lähtien lähikaupunkien hotelleista aina teltta-alueisiin ja erilaisiin hostel -majoituksiin. Tässä siis samalla pieni ilmainen vinkki Suomessa operoiville festivaalimatkojen järjestäjille, vaikkapa Elmulle. 

WWW.TIMETOROCK.SE