Tuotanto ruodinnassa: 20 vuotta täyttänyt Mastodon

Mastodon

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide.

Vuonna 2020 Mastodon-yhtye on ehtinyt jo 20 vuoden ikään. Ensi kertaa kuulin ja ymmärsin Mastodonin omaperäisen olemassaolon 2005 Hartwall Areenalla Helsingissä, kun se toimi Iron Maidenin kiertueen lämmittelijänä. Lähes eturivistä oli helppo ihmetellä Atlantan ”ihmeen” edesottamuksia. Muistan kuulleeni Mastodonia tuolloin siis ensimmäistä kertaa ilman mitään ennakkotietoja tai käsityksiä siitä, mitä tuleman pitäisi, tai siitä, mikä on Mastodonin kaltaisen yhtyeen funktio silloisessa metalliskenessä. Iron Maideniahan sinne oltiin tultu kokemaan, mutta täysin vierasta ei siltikään ollut astetta rähjäisempi tai teknisempi metallimusiikki, jonkalaista Mastodon yhä edelleen tietyltä osin edustaa. Alkuaikojen vahvat sludge-, hardcore- ja jopa grindcore-vaikutteet Mastodonin musiikista on sittemmin hieman hälvenneet – kaksi laulajaa yhtyeessä on lisääntynyt kolmeen, tai peräti neljään (jos toisen kitaristin Bill Kelliherin taustalaulut lasketaan mukaan). Mastodonia voisi siis pienin varauksin kutsua metallimusiikin Abbaksi, ollen silti nykyajassa jo lähempänä esimerkiksi Pink Floydin progressivisuutta. Alun alkujaan yhtyeessä vaikutti erillinen laulaja nimeltä Eric Saner, mutta ydinkokoonpano Kelliher, basisti/laulaja Troy Sanders, kitaristi/laulaja Brent Hinds sekä laulavana rumpali Brann Dailor on ollut kasassa ensilevytyksestä (2001) lähtien.

Mastodonin kohdalla miettiessä albumijärjestystä ei voi kuin olla haasteen edessä. Toisaalta jokainen albumi toimii omana elementtinään juuri niin hyvin kuin pitääkin. Ja toisaalta Mastodonin uran edetessä on yhtye lisännyt rohkeitakin uusia vaikutteita musiikkiinsa, mikä hankaloittaa tietyiltä osin mitään paremmusjärjestykseen asettamista. Sekin on mainittava, että jos jokainen albumi kerran toimii omana ”elementtinään” Mastodonin uralla, on neljälle ensimmäiselle albumille jopa ennalta määrätyt elementteihin (”Remission” tuli, ”Leviathan” vesi, ”Blood Mountain” maa sekä ”Crack the Skye” ilma) viittaavat teemat. Se, minkälaisia elementtejä, niin musiikillisesti kuin teemallisesti loputkin Mastodon-albumit sisältävät, ei auta kuin ruotia. Tästä artikkelista on rajattu pois muun muassa yksittäiset singlet, live-äänitteet ja kokoelmat, sen keskittyessä pelkästään Mastodonin studioalbumeihin sekä lyhytjulkaisuihin.

X. ”Jonah Hex: Revenge gets Ugly E.P. – Music from the motion picture” (2010)

Menköön tämä äänite ruodinnassa epävirallisena julkaisuna, vaikka musiikki vahvasti Mastodonia itseään onkin. Yhtye on kunnostautunut siis myös elokuvan soundtrackin säveltäneenä yhtyeenä. Taattua, ehkä jopa aavistuksen kevyempää Mastodon musiikkia kautta linjan sisältävällä ”Jonah Hex” -elokuvan soundtrackillä Mastodon ei ole hyvissäkään riffeissä säästellyt. Varsinkin ”Indian Theme” on laadukkaimpia ja mielenkiintoisimpia Mastodon-sävellyksiä yhtyeen koko uralla. Muuten soundtrackillä on pääasiassa keskitytty pitkälti tunnelman luomiseen. Kaikki kuusi raitaa ovat instrumentaaleja. Kylläkin varsin hyviä ja mieleen jääviä sellaisia.

9. ”Lifesblood” (2001)

Relapse Recordsin julkaisema Mastodonin debyytti-EP on vain pintaraapaisu siitä, mitä myöhemmin tuleman piti. Hardcore-vaikutteet ovat kiivaimmillaan, mistä kertovat myös useat vain hieman yli kaksi minuuttia kestävät kappaleet. Aloituskappale ”Shadows that Move” osoittaa Mastodonissa olevan potentiaalia alusta alkaen ja edustaa lyhytsoiton parhaimmistoa kiehtovilla riffeillään. Albumin läpikuuntelu seestyy vasta viidennessä ja viimeisessä kappaleessa ”Battle at Sea”, mutta vain hieman – ollen jälleen loppua kohden tiukka rypistys matalavireisyyttä ja musiikillista riehuntaa. ”Lifesblood” on jälkeenpäin katsottuna silti vain kelpo startti jo pitkän uran tehneelle yhtyeelle.

8. ”Cold Dark Place” (2017)

Osittain ”Emperor of Sand” -albumin sessioiden yhteydessä äänitetty EP, joka hieman muusta Mastodon-materiaalista poiketen sisältää jopa seesteisempiä kappalekokonaisuuksia. Neljän biisin tekele on tunnelmallinen pala erilaista Mastodonia. ”Cold Dark Placella” Mastodon on keskittynyt pelkästään puhtaamman laulun tuottamiseen, soittopuolen kumartaessa progen ja lähes folk rockin suuntaan. Vain laulajien äänet ja särökitaran soundi saa ”Cold Dark Placella” kuulijan oikeastaan vakuuttumaan, että kyseessä todella on Mastodon. Toki Mastodon on vastaavaa harmonista puoltaan väläytellyt tätä aiemmillakin julkaisuilla, mutta nyt harmonisen kaltainen musikaalisuus kukoistaa kirkkaimmillaan. Ei huono levytys mutta ei yllä myöskään Mastodonin albumeiden kärkikahinoihin. ”Cold Dark Placen” voi todennäköisesti nähdä ”välityönä” tai kokeiluna, riippuen siitä, mitä tuleman pitää myöhemmin tältä Atlantan nelikolta.

 7. Emperor of Sand” (2017)

Albumi on kelpoa suorittamista. Niinkin kelpoa, että sen avauskappaleelle ”Sultan’s Curse” myönnettiin Grammy-palkinto vuonna 2018 parhaasta metalliesityksestä. ”Sultan’s Curse” onkin levyn parhaimmistoa. Samaten on albumin kakkoskappale ”Show Yourself”, jota voisi kutsua jo hyvällä omallatunnolla peräti pop-rockiksi. Melodisena albumina ”Emperor of Sand” kuulostaa perusvarmalta Mastodonilta kitarointien kiemuroineen sekä rumpali Brann Dailorin ”tavaramerkki”-filleineen – jotka muuten juontavat juurensa pitkälti edesmenneeltä Neil Peartilta. Kokonaisuutena ”Emperor of Sand” ei silti yllä Mastodonin parhaimmistoon, siitäkään huolimatta, että se kylläkin paranee joka kuuntelukerralla ja sisältää mahtaviakin kappaleita, kuten vaikkapa rauhallisen ”Clandestinen” ja vaihtelevuudessaan eeppisen ”Jaguar Godin” mainitakseni. Tutun taattua uudempaa Mastodonia se on tuotannoltaankin mutta lopulta kuitenkin liian perusvarman oloisena, yltääkseen edes Top 5:seen. Yhtye on tunnettu myös hieman kieli poskessa tehdyistä mutta tarinankerronnaltaan poikkeuksellisen vahvoista musiikkivideoistaan, joihin myös alta nähtävä ”Show Yourself” lukeutuu.

6. ”Remission” (2002)

Mastodon on yhtye, jonka jokaisella levyllä on mitä todennäköisimmin omat faninsa. Sitten on niitä, jotka pitävät enemmän yleisesti vanhemmasta kamasta; toiset enemmän uudemmasta. Joku ehkä kaikista? ”Remission”” on Mastodonin uran varsinainen virallinen debyytti. Onhan se sentään pitkäsoitto toisin, kuin aiemmin esitelty ”Lifesblood”-EP. Kappaleiden taso on jo huomattavan paljon väkevämpi ”Remissionilla”. Näistä kappaleista iso osa on amerikkalaisen metallin klassikoita! Jo siitäkin syystä, että Mastodon oli esikoisalbumillaan kaikkiin muihin aikalaisiinsa nähden sopivan erilainen. Aika ei ole kuin kullannut näiden kappaleiden omaperäistä ja progressiivistakin otetta. Esiin on nostettava etenkin albumin starttaavat ”Crusher Destroyer” sekä ”March of the Fire Ants”, jotka pitkästä aikaa kuunneltuna palauttavat mieleen etäisesti myös Hartwall Areenan keikan tunnelman vuonna 2005. Levy on samaan aikaan tyly, murskaava, tekninen, seikkailullinen ja omaperäinen. Kaiken jo mainitun keskelle sekoittuu hyppysellinen doom metalia ja seesteistä melodiaa. Kokonaisuudessa se jää silti monen muun Mastodon-albumin varjoon.

 5. ”Leviathan” (2004)

Tästä ei voi kuin tykätä! Edeltäjäänsä ”Remissionia” melodisempi, mietitympi sekä selkeämmillä soundeilla varustettu. Jos ”Remissionilla” on klassikoita, niin ”Leviathanin” parhaat kappaleet ovat niitä jo potenssiin kaksi. Tällaisia levyn helmiä on esimerkiksi tietenkin ”Blood and Thunder”, joka osalle musiikkidiggareista saattaa olla tuttu myös myöhemmin markkinoille tulleesta ”Rocksmith”-konsolipelistä. Synkäksi mutta hauskaksi videoksi taiottu ”Seabeast” on ehdottomasti niitä levyn helmiä, joiden vuoksi muistaa, miksi levyn pariin on palattava tasaisin väliajoin vuodesta toiseen. Teknistä taituruuttakin osoittavat ”Iron Tusk”, ”Naked Burn” ja ”Megalodon” albumin puolessavälissä ovat myöskin klassikkostatuksensa ansainneet – ja ehdottomasti rikastuttavat ”Leviathan”-albumia läsnäolollaan. Sellainen stoner-riffien katkuinen ”once in a lifetime” -biisi kuin ”Iron Tusk” onkin, oli se Mastodon tuotannossa lopulta vasta suuntaa osoittava ja draivia lisäävä pieni palanen. Kaiken kaikkiaan albumia on edelleen ilo kuunnella.

 4. ”The Hunter” (2011)

Mitä tapahtuikaan, kun tältä levyltä tarjoiltiin ensimmäiset kappalemaistiaiset? Tämän arvion kirjoittaja oli ainakin täysin myyty! Se, miten ja millä intohimolla jokin yhtye pystyy usean hyvän levyn jälkeen uudistumaan ilman, että laadukkuus kärsii tippaakaan, on hyvin harvinaista, ja ennen kaikkea sitä on pakko kunnioittaa. Albumin avaavat ”Black Tongue” sekä ”Curl Of The Burl” olivat yksiä koko vuoden 2011 musiikillisia kohokohtia. Innostusta ei hävittänyt muukaan pitkäsoitto, ja tulipa yhtye nähtyä jälleen kerran myös livenä. Albumi tarjosi tuoreeltan niin paljon pureskeltavaa ja maisteltavaa, että sen parissa kului ilmestymisvuotenaan useita tunteja – ja siltikin se jätti aina aukon, joka janosi ihmettelemään sitä uudelleen. Jälkikäteen arvioituna albumi kärsii eniten ehkä siitä, että peräkkäisiä niin sanottuja ”mahtikappaleiden” jonoja on levyllä vähemmän, ja silti tavaraa riittää kuunneltavaksi. Tällaisia ”mahtikappaleita” ovat tällä levyllä ehdottomasti ainakin ”Dry Bone Valley” ja ”Bedazzled Fingernails”. Albumi sisältää myös ”Cold Dark Place” -EP:n kaltaisia tunnelmia esimerkiksi ”The Sparrow’n” muodossa. ”The Hunter” yrittää ehkä jollain tavalla olla edeltäjänsä ”Crack the Skye” paineen alla tehty jatkumo, mutta aivan sen tasolle se ei kuitenkaan yllä. Eikä tarvitsekaan. ”The Hunter” on nimittäin siltikin taattua Mastodonia entistäkin groovemmalla otteellaan.

 3. ”Crack the Skye” (2009)

Monen mielestä Mastodonin paras albumi. Se oli ensimmäinen, joka sisälsi selkeitä vaikutteita 1970-luvun proge rockista – etenkin Pink Floydilta. Yltiöeeppinen kokonaisuus avaruudellisista tunnelmista aina ärhäkkämpään Mastodon-ilmaisuun. Vain seitsemän raitaa sisältävä konseptialbumi ujuttaa teemallaan yhteen muun muassa Venäjän muinaista historiaa sekä astraalimaailmoja, toimien samalla kunnianosoituksena rumpali Brann Dailorin edesmenneelle siskolle, johon myös albumin nimellä viitataan. ”Crack the Skye” on kuin ylistys musiikille. Vuosikymmenen loppu sisälsi varsinkin raskaan musiikin tason osalta paljon ailahtelevuutta muiden alan tekijöiden albumeilla – vähintäänkin siis, mikäli ”Crack the Skye” -albumiin haluaa verrata. Albumi on lopulta varmasti vaihtelevin, psykedeelisin ja musikaalisin Mastodon-kokonaisuus, jolla ei todellisia heikkoja hetkiä ole ollenkaan. Erikoisemmat laulumelodiakokeilut ja teatraalisuuskin osuvat suhteellisen nappiin muiden musiikillisten kokeilujen ohella. Tästä voi vain nauttia – ja kannattaakin.

2. ”Once More ’Round the Sun” (2014)

Kaikkia edeltäviä äänitteitä huomattavasti raikkaampi kokonaisuus, mikä tekeekin ”Once More ’Round the Sun” -albumista todisteen siitä, miten Mastodon osaa uudistua juuri sopivasti aina seuraavalle albumille. Etenkin ”Crack the Skyen” ja ”The Hunterin” aikoinaan alkaessa jo hieman kyllästyttää kuulijaansa useiden (liian monien) toistojen jälkeen nousi esiin kysymys, onko Mastodonilla tarjottavana enää mitään uutta. Ja kyllä oli! Nimittäin albumikokonaisuus, jonka jokainen biisi oli alkuun erikseen uusi oma suosikki, joka kuuntelun jälkeen. Paikoin jopa pop-tyyliset laulumelodiat ja fraasit sekä entistäkin selkeämpiä kitarasoundeja esittelevät riffit olivat yllättäviä valintoja ja vielä suhteellisen uusia Mastodon-levyllä kuultuna ”Once More ’Round the Sunin” ilmestyttyä. Tärkeintä oli kuitenkin huomata, että muutos kuulijaystävällisempään yleissoundiin ja ilmaisuun oli ollut havaittavasti varsin luonnollinen. Rumpali Brann Dailorin päälauluosuuksien selvä lisääntyminen levy levyltä on ehkä suurin tekijä ilmaisun ja melodioiden raikkaudessa, joka ”Once More ’round the Sun” -albumilla on huipussaan. Miehellähän on lauluääni lähes kuin enkelillä – eikä laulava rumpali, saatika kolmen päälaulajan yhdistelmä muutenkaan metalliyhtyeessä mitenkään eksoottisuutta vähennä. Kokonaisuus huomioon ottaen kolmen päälaulajan yhdistelmä on Mastodonin kohdalla saumaton. Albumin päättävä ”Diamond in the Witch House” muodostuu useiden kuunteluiden jälkeen albumin kirkkaaksi helmeksi. Oon ollut ilo huomata, että kappale on alkanut yhä useammin päätyä myös Mastodonin live-settiin. Kappaleen painostava ja mystinen tunnelma on omiaan tasapainottamaan alun popimpia sävyjä, joita esimerkiksi ”High Road” ja ”The Motherload” tarjoilevat. Tai psykedeeliyttä, joka on läsnä esimerkiksi ”Asleep in the Deep”- ja ”Halloween”-kappaleissa.

1. ”Blood Mountain” (2006)

Ilmestyessään Mastodonin kolmas täyspitkä albumi oli jumalainen tapaus. Ylistystä ja lisää mainetta yhtyeelle tuovana kokonaisuutena ”Blood Mountain” on lopulta ylivertainen sekoitus kaikkea siihenastista ja ensimmäisen kerran yhä enemmän yhtyeen musiikissa esiin tulevia progressiivisen rockin ja metallin vaikutteita, kaikkine rohkeine kokeiluineen. Kaikki se hardcoren, sludgen ja stonerin soppa, joka ”Blood Mountainilla” myös kuuluu ja joka siihen asti jalostui yhtyeen käsittelyssä omanlaisekseen, luo tällä albumilla saumattoman progressiivisuuden liiton ja muodostaa yhdistelmäsn, jollaista kukaan ei ollut siihen asti valtavirtamusiikissa tehnyt – eikä varmasti sen jälkeenkään. ”Blood Mountainin” aikoihin yhtye alkoi myös nousta niin sanottuun ”headliner”-sarjaan yhä selkeämmin, ja isommatkin festivaalijärjestäjät alkoivat yhä laajemmin haluta yhtyettä tapahtumiinsa. Albumilta yhä kuultava hurja kohkaaminen on ehkä eniten ytimessään heti alkuun ”The Wolf is Loose” -avausraidalla. Tunnelma seestyy vasta kolmannessa ”Sleeping Giant” -kappaleessa, ja seikkailu voi alkaa. Tai oikeastaan kuulija on jo sen ytimessä, eikä ote hellitä millään muotoa, ainakaan ennen kymmenentenä levyllä kuultavaa ”This Mortal Soil” -progetunnelmointia. Riffit, melodiat, ilmaisu, toteutus ja kaikki ovat omaperäisimmillään – ja albumi onkin usein parhaimmillaan juurikin alusta loppuun läpi kuunneltuna. Yllätyksellisyyttä on luotu ehkä enemmän kuin millään Mastodon-albumilla, progressiivisilla ja alkuun yllättävilläkin rytmivaihdoksilla useassa kappaleessa. Usean kuuntelun jälkeen nuo rytminvaihdokset ovat vain maukkaita juonenkäänteitä tumman ja mystisen seikkailun keskellä, johon voi alitajunnassaan vain todeta hymyssä suin joka kerta ”näinhän sen pitääkin mennä”. ”Blood Mountain” on albumi, jolta on kuultavissa tuolloin vielä nuoren yhtyeen laittaneen sille kaikkensa, jokaista hikipisaraa, luovuuden siementä ja taidonnäytettä myöten.

Mastodonin musiikki ja etenkin sanoitukset saavat parhaimmillaan allekirjoittaneen joka kerralla heidän musiikkiaan kuullessaan uskomaan siihen, että maailmassa on olemassa edelleen toivoa ja oikeudenmukaisuutta. Näillä ajatuksilla mammuttimaisesti onnea 20-vuotiaalle Mastodon-yhtyeelle! Toivottavasti edessä on vielä ainakin toiset 20 vuotta tätä progen, rockin, metallin, popin, stonerin, hardcoren ja ties vielä minkä yhdistelmää sekä sen mukanaan tuomaa yllätyksellisyyttä, jonkalaisen tekemisen Mastodon on useasti todistanut osaavansa tehdä. Mastodon-leiristä kerrottiin vuoden 2019 lopulla yhtyeen alkavan käydä läpi aihioitaan seuraavaa albumia varten, joka mahdollisesti ilmestyy jo vuoden 2020 aikana.

Mikäli yhtyeen historiasta haluaa saada artikkelin lisäksi lisää irti, on suositeltavaa katsoa esimerkiksi useita YouTubesta löytyviä ”making of” -dokumentteja Mastodonin albumeiden teosta. Alla viimeisimpään ”Emperor Of Sand” -albumin (2017) tekoon keskittyvä kattava dokumentti:

Kommentoi julkaisua