Tuotanto ruodinnassa: Brian Johnsonin AC/DC, osa 2
Tarkastelen tässä kaksiosaisessa artikkelissa Brian Johnsonin AC/DC:n kanssa äänittämiä studioalbumeja ja niiden merkitystä yhtyeen pitkällä uralla. Keskityn artikkelissa enemmän itse yhtyeeseen, koska Brian Johnsonin varsinainen panos kappaleiden kirjoituksessa on todellisuudessa pienempi kuin moni lukija osaisi ehkä odottaa – mies on sanoittanut vain 30 uransa aikana julkaistuista 132:sta AC/DC-kappaleesta eikä osallistu kappaleiden sävellykseen millään tavalla. Listaus ei ole absoluuttinen totuus siitä, mikä Brian Johnsonin albumeista on paras tai huonoin, vaan minun mielipiteeni asiasta elinikäisenä AC/DC-fanina.
Artikkelin ensimmäinen osa on luettavissa täällä.
Mainos päättyy
6. POWER UP (2020)
”Rock Or Bustia” seuranneiden miehistömuutosten ja basisti Cliff Williamsin eläköitymisen jälkeen Brian Johnson ilmoitti huononevan kuulonsa olleen syynä keikkalavoilta syrjään siirtymiselle ja etsivänsä ongelmaan ratkaisua. Minkäänlaista virallista tiedotetta Axl Rosen statuksesta AC/DC:n laulajana ei ollut julkaistu. Jos jotain, niin Rose mainitsi fanien kauhuksi ”Rock Or Bust” -kiertueen aikana haluavansa jatkaa yhtyeen kanssa. Muistan todenneeni Malcolm Youngin siirryttyä ajasta ikuisuuteen marraskuussa 2017, että se oli siinä – seitsemättätoista albumia ei enää tule.
Mainos päättyy
Sitten eräänä elokuun iltana vuonna 2018 Vancouverin Warehouse-studioiden parvekkella tupakkaa polttelevista farkkumiehistä alkoi vuotaa amatöörivalokuvia – ensin Stevie ja Angus, pari päivää myöhemmin kotiarestinsa kärsinyt Phil Rudd ja kukas muukaan kuin Brian Johnson itse. Viikon kuluttua studion edestä tavattiin myös eläköitymistään jo kertaalleen julistanut Cliff Williams. Kaikki samalla studiolla, jossa AC/DC oli äänittänyt kolme viimeisintä albumiaan – tunnelma oli kuvia tarkastellessa aika surrealistinen. Kun virallisia teasereita alkoi aiemmin tänä vuonna tippumaan ja ”Rock Or Bust”-kokoonpanon paluu vahvistettiin, aloin toden teolla toivoa, ettei AC/DC:n hyvin todennäköisesti viimeinen albumi kuulostaisi vanhalta ja laiskalta. Perjantaina 13. marraskuuta toiveisiini vastattiin. Tai ainakin melkein.
Jos albumin sisältöä punnitaan sen lähtökohdan kanssa, ettei koko albumia pitänyt suurinpiirtein edes olla olemassa, on ”Power Up” mielestäni paras tällä vuosituhannella julkaistu AC/DC-albumi.
”Shot In The Dark” on singlenä koottu hyvin samankaltaisista elementeistä kuin ”Stiff Upper Lip”, mutta kärkisinglen ympärillä on tällä kertaa irvistellen keimailevan blues-humpan sijasta ihan oikea rock-albumi. ”Power Upin” avausraita ”Realize” on energinen, ”Flick Of The Switchin” ja ”Fly On The Wallin” välimaastoon kumartava rehellinen rock-kappale, jossa kertosäe on taattua Brendan O’Brienin AC/DC:tä. Albumin päättävä hidastempoinen ja massiivinen ”Code Red” taas ammentaa vaikutteensa ”For Those About To Rockilta”. Myös ”Black Icen” melodisuutta ja harmoniaa on saatu tallennettua raidoille ”Through The Mists Of Time” ja ”Witch’s Spell”.
Albumi on kokoonpanon edellisiä teoksia ymmärrettävästi vakavasävyisempi, eikä tutuksi tullut rock-sana ilmaannu yhdenkään kappaleen nimessä ensimmäistä kertaa 35 vuoteen. Paikoitellen ”Power Up” ottaa kuitenkin itsensä niin vakavasti, että sen heikot lenkit paljastuvat; ”Wild Reputation” ja ”No Man’s Land” tekevät yhdessä ”Money Shotin” kanssa albumin loppupuoliskosta puuduttavaa kuultavaa. Kokonaisuutena ”Power Up” on kuitenkin Stevie Youngin aikaisista AC/DC-albumeista eniten kasassa – komea hatunnosto yhtyeen edesmenneelle johtajalle Malcolm Youngille, jonka kuolemasta 18.11.2017 tulee tätä arvostelua kirjoittaessa kuluneeksi kolme vuotta.
Mainos päättyy
5. BALLBREAKER (1995)
Vuonna 1993 AC/DC oli urallaan mukavassa paikassa. Kolme vuotta aiemmin julkaistu menestysalbumi ”The Razor’s Edge” oli yhdessä albumin promokiertueella äänitetyn livetuplan kanssa nostanut yhtyeen uusiin korkeuksiin, ja oli aika koota matkan varrelle kadonneet palaset takaisin yhteen. Vuonna 1983 yhtyeestä juopottelun ja erimielisyyksien vuoksi ulos potkittu rumpali Phil Rudd oli jo ”The Razor’s Edge” -kiertueen aikana kisutellut Youngin veljeksiä ottamaan tämän takaisin yhtyeeseen. Päätös Ruddin paluusta tehtiin pian ”Big Gun” -singlen äänitysten jälkeen, ja Chris Sladen harmiksi AC/DC:n klassinen ”Back In Black” -kokoonpano palasi yhteen työstämään uutta musiikkia, tällä kertaa Rick Rubinin kanssa.
Yhteistyön tuloksena vuonna 1995 syntynyt ”Ballbreaker” oli tervetullut tuulahdus jotain uutta AC/DC-katalogissa. Äänimaailma oli aiempia tuotoksia puhtaampi ja kappaleet dynaamisempia. ”Hard As A Rock”, ”Hail Caesar”, ”Boogie Man” ja ”Ballbreaker” olivat kuin luotu live-vetonauloiksi. Huomaan vielä tänäkin päivänä ”Ballbreakerin” tuotannon kestäneen ajan hammasta; en osaa nimetä muita rock-albumeja, jotka kuulostaisivat ihan siltä, miltä ”Ballbreaker” kuulostaa. Taustalla voi olla Rubinin kompulsiivinen omistautuminen albumin äänimaailman ruuvaukselle, sillä albumia äänitettiin AC/DC:lle epätavallisen pitkät viisi kuukautta.
”Ballbreakerilla” on tietysti huonot hetkensä, kuten ”The Honey Roll”, ”Love Bomb” ja ”Whiskey On The Rocks”, mutta minulle isoin osa albumin viehätystä on sen sointi. Puhtaampi kitarasoundi salli Youngin veljesten luoda osien välille dynamiikkaa, jollaista ei oltu aiemmin kuultu AC/DC-albumilla.
4. FLICK OF THE SWITCH (1983)
Kaupallinen katastrofi ja mielestäni Brian Johnsonin aikaisen AC/DC-katalogin aliarvostetuin albumi. ”Flick Of The Switch” ei tuonut pöytään yhtäkään klassista AC/DC-radiohittiä, myi tuskallisen huonosti ja jäi Yhdysvalloissa Billboard-listan 15. sijalle, kun edeltävä ”For Those About To Rock” puolestaan killui listan kärjessä kolme viikkoa putkeen.
Mainos päättyy
Jutun juju on tässä: Brian Johnsonin ”Flick Of The Switch” on kuin Bon Scottin ”Powerage”. Kiillottamaton tuotanto täynnä mielettömän hyviä kappaleita, jotka jäivät ennen pitkää edeltäjiensä varjoon. Samalla lailla, kun ”Sin City” ja ”Riff Raff” jäivät suuren yleisön silmissä ”Let There Be Rockin” ja ”Whole Lotta Rosien” jalkoihin, jää ”Guns For Hire” kakkoseksi ”For Those About To Rockin” edessä – puhumattakaan vain kolme vuotta aiemmin julkaistusta ”Back In Blackista”. ”Flick Of The Switch” oli tuomittu epäonnistumaan kaupallisesti synnystään Bahaman Compass Point -studiolla lähtien, jossa Youngin veljekset tuottivat ensimmäistä kertaa urallaan AC/DC-albumin itse. Toki albumin tuotanto on karhea ja jokseenkin kuivan kuuloinen, mutta materiaalissa on särmää – ”Flick Of The Switch”, ”Guns For Hire” ja ”Bedlam In Belgium” edustavat raa’inta Brian Johnsonin koskaan äänittämää AC/DC:tä.
Osa yhtyeen jäsenistä oli vuoteen 1983 mennessä ajautunut riitoihin, ja ”Flick Of The Switchin” äänitys oli työlästä. Albumisyklin aikana Youngin veljekset antoivat käytännössä kaikille ”Back In Blackilla” ja ”For Those About To Rockilla” yhtyeen kanssa yhteistyötä tehneille kenkää: rumpali Phil Ruddille, manageri Peter Menschille, kiertuemanageri Ian Jeffreylle ja tuottaja Mutt Langelle, jolla oli kriittinen rooli edeltävien albumien menestyksessä. Jopa AC/DC:n luottovalokuvaaja Robert Elliskin sai lähteä. ”Flick Of The Switch” kuvastaakin ennen kaikkea Youngin veljesten periksiantamattomuutta oman visionsa suhteen ja on ehdottomasti toinen AC/DC-historian hiomattomista timanteista Bon Scottin ”Poweragen” ohella.
3. THE RAZOR’S EDGE (1990)
Simon Wright jätti AC/DC:n ”Blow Up Your Video” -kiertueen jälkeen vuonna 1989, ja ”The Razor’s Edgella” rummuissa debytoi Mannfred Mann’s Earth Bandin perustajajäsen ja rockin uskottavin kaljupää Chris Slade. Sladen lähes konemainen groove ja edeltäviin AC/DC-rumpaleihin verrattuna varsin moderni lähestyminen rumpujen soittoon osoittautuivat valtavaksi osaksi ”The Razor’s Edgen” äänimaailmaa.
Mike Fraserin kädenjälki ”The Razor’s Edgella” on AC/DC:n 80-luvun lopun tekeleisiin verrattuna kristallinkirkas: kitaroiden sointi on terävä ja Brian Johnsonin laulusta on karsittu enimmät huonekaiut pois. Soittimet ovat kuulokuvassa lähempänä, eikä ”The Razor’s Edge” kuulosta edeltäjiensä lailla lentokonehangaarissa äänitetyltä. Albumi pitää sisällään kourallisen AC/DC:n kärkipään materiaalia – singlet ”Thunderstruck”, ”Moneytalks” ja ”Are You Ready” räjäyttivät potin kerta toisensa perään.
En tosiaan tiedä, voiko ”The Razor’s Edgesta” edes puhua mainitsematta ”Thunderstruckia”. Kappale kiteyttää kaiken, mitä AC/DC ajoi ”The Razor’s Edgella” takaa – se on valtava, nimeään myöten sähköinen rock-anthem, joka ei ota itseään liian vakavasti. Kappaleen avaava ikoninen kitarariffikin kuulostaa johdinta pitkin tanssivalta sähkövaraukselta ja assosioituu täydellisesti niin AC/DC:n nimen kuin ikonografiankin kanssa. ”The Razor’s Edge” oli kaikin puolin valtava käännekohta yhtyeen uralla niin tuotannollisesti kuin kaupallisestikin ja nosti yhtyeen takaisin takavuosien koskemattomaan statukseen maailman suurimpana rock-yhtyeenä.
2. FOR THOSE ABOUT TO ROCK (WE SALUTE YOU) (1981)
Oli kulunut vain vuosi AC/DC:n lopullisen läpimurtoalbumin ”Back In Blackin” julkaisusta, kun yhtye asteli sisään EMI Pathé-Marconi -studioiden ovista Pariisissa äänittääkseen suosion määrässä käsiin räjähtäneelle albumilleen seuraajan. ”Back In Blackin” ylistetystä tuotannosta vastannut Robert ”Mutt” Lange vitkasteli kuitenkin viikkotolkulla etsiessään ratkaisuja puskea ”Back In Blackillä” kuultua rumpusoundia pykälän paremmaksi, vain siirtääkseen rumpunauhoitukset vanhaan varastoon Pariisin esikaupunkialueella myönnettyään ensin, ettei soundia löydy. Albumia työstettiin siihen pisteeseen asti, että koko yhtye Lange mukaan lukien oli lopen kyllästynyt koko prosessiin.
Pitkän ruuvauksen tuloksena ”For Those About To Rock (We Salute You)” oli AC/DC:n ensimmäinen Billboard-listan kärkeen Yhdysvalloissa yltänyt albumi. Ikoniseksi encore-biisiksi AC/DC:n live-repertuaarissa vakiintunut ”For Those About To Rock (We Salute You)” aloittaa albumin siitä, mihin ”Back In Black” jäi, nostaen hattua yhtyeen uuden olomuodon lämpimästi vastaanottaneelle yleisölle. ”I Put The Finger On You”, ”Inject The Venom”, ”Snowballed” ja ”Evil Walks” nousevat joukosta etualalle erityisen vahvoina AC/DC-kappaleina, joissa Brian Johnsonin tulkinta on albumilla parhaassa terässään.
Vaikka materiaali on hyvin pitkälti linjassa ”Back In Blackillä” tehtyjen ratkaisujen kanssa kappalerakenteista lähtien, jäi ”For Those About To Rock (We Salute You)” sen ainoaksi suuren yleisön omaksumaksi kappaleeksi – mutta legendaariseksi siitä huolimatta.
1. BACK IN BLACK (1980)
”Back In Black” on kiistatta yksi rock-musiikin historian kaikkien aikojen tärkeimmistä albumeista. Jokainen AC/DC:n musiikkiin joskus tutustunut tuntee ”Back In Blackin” lähes lännenelokuvamaisen taustatarinan laulajaikoni Bon Scottin ennenaikaisesta kuolemasta ja yhtyeen paluusta kadotuksen reunalta.
Albumi kiteyttää täydellisesti sen, mistä rock-musiikissa on kyse – ”Back In Black” on yhtä röyhkeä kuin se on arvokas. Yhtyeen jäsenet päättivät yhdessä tuumin jättää röyhkeyden perikuvana tunnetun Scottin työstämät sanoitukset pois ”Back In Blackiltä”, koska kukaan heistä ei tahtonut tuntea hyötyvänsä laulajan ennenaikaisesta kuolemasta rahallisesti tai missään muussakaan mielessä. Olemukseltaan ”Back In Black” on yhtä lailla kunnianosoitus Scottille kuin uudelleensyntyneen, nälkäisen rock-yhtyeen toinen tuleminen; ”Hell’s Bellsin” ikimuistoinen intro kirkonkelloineen muistuttaa Scottin lähteneen mutta ”Back In Blackin” monumentaalinen kitarariffi ja röyhkeilevä sanoma taas Brian Johnsonin olevan täällä jäädäkseen. ”Shoot To Thrill”, ”You Shook Me All Night Long” ja ”Rock And Roll Ain’t Noise Pollution” ovat kaikki yhtyeen live-esityksiin vakiinnutettuja takuuvarmoja AC/DC-klassikoita, ja albumilta saa tarkinkin kriitikko etsiä filleriä todella tarkasti, jos sellaista ikinä ”Back In Blackilta” edes löytyy.
Albumilla AC/DC:lle tyypillinen eläväinen ja efektitön äänimaailma on hiottu terävämmäksi kuin koskaan, ja Robert ”Mutt” Lange on vuosien varrella nauttinut jatkuvaa ylistystä ajattomasta työstään ”Back In Blackin” tuottajana. 50 miljoonan albumin myyminen vaatii kuitenkin enemmän kuin hyvän rockbändin, hyvän tuottajan ja hyvän rockalbumin. ”Back In Black” tuli oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, mutta ennen kaikkea se onnistui myymään suurelle yleisölle tarinan albumin mustien kansien takana – tarinan AC/DC:stä.