Tuotanto ruodinnassa – In Flames

Suunnittelimme toimituksessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät ole absoluuttinen totuus siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipide. Tällä kertaa käsittelyyn päätyy In Flames.

Ruotsalainen In Flames on tehnyt pitkän ja maineikkaan uran raskaan musiikin maailmassa. Bändin tuotanto on laaja ja valitettavasti hyvin epätasainen. Bändin levyjä järjestykseen laittaessani vahvistui käsitykseni siitä, että bändillä on muutaman klassikkonsa vastapainoksi monia huomattavasti heikompiakin levytyksiä.

Kitaristi Jesper Strömblad perusti In Flamesin vuonna 1990 Göteborgissa. Bändistä tuli yksi ikonisimmista ruotsalaisen death metalin edustajista At The Gatesin ja Dark Tranquillityn ohella. Aikojen saatossa bändiin liittyivät rumpali Björn Gelotte (myöhemmin kitara) sekä vokalisti Anders Friden. He ovat kolme tärkeintä ja eniten In Flamesiin vaikuttanutta muusikkoa jo sävellysvastuunsa vuoksi.

Bändin tuotannon ruodinta ei ollut helppo tehtävä. Parhaat albumit oli helppo löytää, mutta muuten levyjen järjestykseen laittaminen vaati ahkeraa kuuntelua. Otin ruodintaan mukaan bändin kaikki 13 studioalbumia, eli myös bändin uusi ”I, The Mask” on mukana.

13. Lunar Strain (1994)

In Flamesin debyytti ”Lunar Strain” on hankala tapaus. Bändillä ei ollut vielä vokalistia ja ammattimies Dark Tranquilitysta, Mikael Stanne, hoiteli vokaalit. Soundeiltaan albumi on todella ohut sekä diskanttinen, ja musiikki on blackin ja deathin välimaastossa liikkuvaa metallia. ”Lunar Strain” on kuin heikomman tason Dark Tranquillity -albumi, ja siksi minun on ollut aina vaikea hahmottaa sitä osaksi In Flamesin diskografiaa. Albumilta on kuitenkin jossain määrin kuultavissa se potentiaali, joka bändissä oli. Sitä ei kuitenkaan tule usein kuunneltua, ja sillä on enemmän arvoa kuriositeettina musiikillisen arvon sijaan. Silti lienee niitäkin, joille albumi on avautunut ollen tärkeä osa In Flamesin tuotantoa.

12. Soundtrack to Your Escape (2004)

Ei ollut helppoa In Flames -fanilla vuonna 2004, kun kuunteli ensi kertaa bändin uutta albumia ”Soundtrack To Your Escape”. Ensivaikutelma albumista oli erittäin negatiivinen. Bändi jatkoi saman modernimman tyylin parissa kuin edellisellä albumilla, mutta entistä huonommilla biiseillä. Kaukana olivat In Flamesin kunnian vuodet. Aika ei ole pahemmin muuttanut mielipidettäni albumista. Kyseessä on korkeintaan keskinkertainen levytys. Sinkkuna julkaistu ”The Quiet Place” on ihan mukiinmenevä biisi ja levyn parhaimmistoa. ”My Sweet Shadow” riffittelee mukavasti, ”Evil In A Closet” on tunnelmallinen kappale ja ”In Search For I” tikkaa nopeammalla temmolla. Kokonaisuus ei kuitenkaan vakuuta, ja kyseessä onkin yksi bändin heikoimmista albumeista.

11. A Sense of Purpose (2008)

In Flamesin uusi albumi hienon ”Come Clarityn” jälkeen on vaikea tapaus. Bändi ei pääse ”A Sense Of Purposella” samalle tasolle ”Come Clarityn” kanssa. Sinkuksi valittu ”The Mirror’s Truth” ei luvannut paljoa. Onneksi albumi on kokonaisuudessaan kuitenkin hieman parempi. ”A Sense Of Purpose” on erikoisella tavalla kevyempi kuin bändin aiemmat albumit. Ahkeran kuuntelun myötä sen ansiot tulevat kuitenkin näkyviin. Albumin paras biisi on videonakin julkaistu ”Alias”. Toinen hyvä näyte albumin sisällöstä on yli 8-minuuttinen, melankolinen ja kasvava ”The Chosen Pessimist”. Biisi ei varsinaisesti kuulosta siltä In Flamesilta, mitä olisimme kuulijoina toivoneet, mutta ei se silti kelvoton biisi ole. Sama pätee oikeastaan koko albumiin. Kyseessä on hieman yli keskinkertaisen yltävä albumi, ei enempää eikä vähempää.

10. Sounds of a Playground Fading (2011)

Kolme vuotta ”A Sense Of Purposen” jälkeen julkaistu ”Sounds Of A Playground Fading” on ensimmäinen In Flames albumi ilman kitaristi Jesper Strömbladia. Miehen mukana bändistä lähti iso osa sävellysosaamista. Siihen nähden ensivaikutelma albumin parissa oli jopa yllättävän positiivinen. Etenkin albumin soundit ovat huomattavasti vakuuttavammalla tasolla kuin parilla edellisellä albumilla. Ensimmäinen single ”Deliver Us” toimii oikein mainiosti. Bändi löysi meininkiinsä uutta vakuuttavuutta, vaikka paluuta vanhaan hyvään In Flames -soundiin ei ollutkaan tulossa. Moderni ja popimpi, mutta samalla raskas ilmaisu oli edelleen In Flames soundin ytimessä, kuten oli ollut ”Reroute To Remain” -albumista lähtien. ”Sounds Of A Playground Fading” ei ole ollenkaan hassumpi kokonaisuus. Kiitettävään se ei yllä, mutta keskitason yli päästään.

9. Siren Charms  (2014)

”Rusted Nail” -single yllätti ilmestyessään. Tuttu In Flames -tyyli oli jälleen saanut uusia mausteita. Jopa Kornin tietyissä osissaan mieleen tuova kappale oli osoitus bändin ”emme välitä hittoakaan mielipiteistänne” -asenteesta. In Flames on bändi, joka tekee juuri kuten haluaa, eikä välitä ulkopuolelta tulevista mielipiteistä tai paineesta ollenkaan. Sitä voi pitää kunnioitettavana, oli bändin nykysuunnasta mitä mieltä tahansa. Valitettavasti ”Rusted Nail” ei ole kokeilevuudestaan huolimatta kovin onnistunut biisi. Koko albumi oli sekä hyvässä että pahassa ennakkoluuloton ja kokeileva, eikä In Flames ollut enää minkään genren vankina. Poppia, metallia, nu metalia, asennemetallia, konesoundeja ja stadion-kertosäkeitä löytyy vain joitakin mainitakseni. Esimerkiksi ”Through Oblivion” on oikein mainio popmetallihybridi. Mainita voi myös albumin avaavan ”In Plain View” -biisin, joka toimii äkkivääryydessään hienosti ja jonka lopun soolo-osuudet kruunaavat. ”Siren Charms” on oikeastaan aika hyvä albumi, kunhan sitä ei vain erehdy vertailemaan bändin klassikoihin. Se on 11 biisillään sopivan mittainen, ennakkoluuloton, kokeileva ja ylläpitää kuulijan mielenkiintoa yllä koko kestonsa ajan. In Flames on joskus joutunut jopa epäreilun arvostelun kohteeksi siitä, etteivät he ole yrittäneet toistaa klassikoitaan, vaan pyrkineet menemään koko ajan eteenpäin.

8. I, The Mask  (2019)

In Flames osoittaa taas jääräpäisyytensä julkaisemalla uuden albuminsa ensimmäiseksi sinkuksi kokeilevan ”(This Is Our) House” -pläjäyksen, ja paskamyrsky on valmis. Kummallinen ”popmetalkuorohirvitys” (uusi juuri luomani musiikkitermi) on omiaan aiheuttamaan reaktioita faneissa. Etenkin, kun albumilla on paljon parempiakin biisejä. Albumi on loogista jatkumoa bändin viimeisen vuosikymmenen tekemisille. Albumin soundi on mukavan pehmeä, ja biisit pitävät mielenkiintoa yllä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Genrerajojen välillä hypitään jopa biisien sisällä ja tulee tunne, ettei In Flames rajoita luovuuttaan millään tavalla. Esimerkiksi ”We Will Remember” on melodinen ja menevä biisi, ei tosin enää metallia vaan tarttuvaa, hitikästä pop rockia. Toinen single ”Burn” on levyn raskaampaa antia, mutta ei siltikään kovin raskas biisi. Nimikkobiisi muistuttaa death metal -menneisyydestä, kunnes hypätään melodiseen kertosäkeeseen, ja loppuun saadaan vielä komea soolo. Kokonaisuutena albumi ei ole lähellekään parasta, mitä In Flames on tehnyt. Ei se toisaalta ole huonointakaan, joten albumi voidaan bändin diskografiassa nähdä onnistumisena.

7. Battles  (2016)

”Battles”-albumilla In Flames sortuu taas hieman ylipitkään albumiin. 12 biisiä ja liki 48 minuuttia ovat liikaa, ja kuulijana mielenkiintoni lopahtaakin väkisin. Karsimalla 1-2 biisiä pois ”Battles” olisi vieläkin iskevämpi; albumilla on nimittäin aika mainioitakin biisejä. Jopa Depeche Mode -viboja minussa herättävä ”The Truth” toimii todella hyvin. Biisi ei sinänsä kuulosta Depeche Modelta, mutta jokin siinä vain saa aikaan mielleyhtymän bändistä. Perinteisempi In Flames –raita ”The End” soi myös koukuttavasti. Bändi jatkaa edellisellä albumilla valittua linjaansa, eli se ei ole sitonut itseään mihinkään tiettyyn genreen. ”Battles” on kuitenkin kokonaisuutena hieman linjakkaampi kuin ”Siren Charms”. Loppupuolella ”Here Until Forever” yllättää herkkyydellään ja keveydellään. ”Save Me” viimeistelee albumin iskevästi. Kokonaisuuden kannalta harmillinen on yli 7-minuuttinen ”Wallflowers”, joka ei vain lähde tai ainakaan oikeuta kestoaan.  Bändin diskografian kontekstissa albumi on kuitenkin jopa yllättävän onnistunut.

6. The Jester Race (1996)

16-vuotiaaseen nulikkaan ”The Jester Race” teki aikanaan valtavan vaikutuksen. Jo ensimmäinen kuuntelu teki minusta bändin fanin, joka yhä vuonna 2019 kuuntelee bändin uudet albumit siinä toivossa, että bändi vielä kerran pääsisi tälle tasolle. ”Moonshield” aloittaa tyylikkäästi, raskaasti ja tunnelmallisesti, hieno biisi kerta kaikkiaan. Albumin puolivälissä nimikkobiisi riffittelee ikimuistoisesti. Kokonaisuutena ”The Jester Race” ei ihan yllä bändin parhaiden levyjen joukkoon. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että albumi olisi huono tai edes keskinkertainen. Kyseessä on erinomainen melodinen death metal -albumi, joka on vain hieman jäänyt myöhemmin tulleiden, vielä parempien albumien varjoon. Vuonna 1996 tulevia In Flames -klassikoita ei vielä ollut, ja albumi tarjosikin lähes parasta, mitä genrellä oli tarjota. ”The Jester Race” on myös ensimmäinen In Flames -albumi, jossa vokaaleista vastaa Anders Friden.

6. Reroute to Remain (2002)

Ensimmäinen kuuntelu ”Reroute to Remainin” parissa oli aikoinaan aikamoinen pettymys. In Flames oli muuttanut soundiaan radikaalisti sitten ”Claymanin”. Kyllä musiikin yhä tunnisti In Flamesiksi, mutta uusi, modernimpi ja koneellisempi äänimaailma vaati totuttelua. Albumi oli myös aivan liian pitkä, eikä siitä meinannut saada otetta millään. Ajatukseni albumista oli pitkään tämänsuuntainen. Aika on muuttanut tilannetta, ja arvostankin ”Reroute To Remainin” nykyään melko korkealle bändin tuotannossa. Albumi on jossain määrin epätasainen. Huippubiisien, kuten ”Reroute To Remain”, ”System”, ”Trigger”, ”Cloud Connected”, ”Free Fall”, ”Dismiss The Cynics”, vastapainoksi on myös mitäänsanomattomampia biisejä, kuten ”Transparent” ja ”Economic”. Kokonaisuus on silti plussan puolella, eikä yksikään biiseistä ole mikään rimanalitus. Liian pitkä ”Reroute To Remain” kuitenkin on, eikä sitä siksi tule kuunneltua kovin usein alusta loppuun.

4. Come Clarity (2006)

”Come Clarity” on jatkumoa ”Reroute to Remainille”. Välissä oli heikompi ”Soundtrack to Your Escape”  mutta nyt In Flames palasi tasolleen. ”Reroute to Remain” ja ”Come Clarity” ovat äänimaailmoiltaan samantyyppisiä. Anders Fridenin vaikeroivat puhtaat vokaalit olivat tulleet jäädäkseen. Myös hänen ärinävokaalinsa kuulostivat erilaisilta kuin bändin alkuvuosien albumeilla. ”Take This Life” avaa albumin vakuuttavasti. Yhtään heikommaksi ei jää hienon soolo-osuuden sisältävä ”Leeches”. In Flamesin modernin kauden albumeista pidän ”Come Claritya” onnistuneimpana. Uudemmilla albumeillaan In Flamesin levyillä on ollut vähintään 13 kappaletta. Vanhemmilla albumeilla In Flames ymmärsi lopettaa 11 biisin kohdalla. Tulee fiilis, että albumi on liian pitkä, kun tällaista musiikkia kuuntelee 13-15 biisin verran. Tiivistämällä ”Come Clarity” ja muutkin uudemmat In Flamesin albumit olisivat parempia. ”Come Clarity” on kuitenkin aika tasalaatuinen albumi muutamalla huippukohdalla. Minulle yksi tärkeimmistä In Flames -biiseistä kautta aikojen on albumin nimikkobiisi. Emotionaalinen, balladimainen kappale toimii erittäin hyvin ja siihen tulee palattua aika ajoin, vaikka ei aina jaksaisikaan kuunnella koko albumia läpi.

3. Clayman (2000)

”Clayman” alkaa kahdella erittäin kovalla biisillä. ”Bullet Ride” jyrää melodisena ja raskaana. Kuulija huomaa moshaavansa mukana, halusi sitä tai ei. Yhtään heikommaksi ei jää ”Pinball Map”. Suorastaan herkullisilla melodioilla ladattu biisi on yksi bändin kaikkien aikojen parhaista ja se toimii kuin tauti. ”Only For The Weak” on tempoltaan hitaampi, mutta ihan yhtä tarttuva korvatäky. Albumin taso pysyy korkealla koko kestonsa ajan. Rauhallisempi ”Square Nothing” toimii loistavana rytmittäjänä levyn puolivälin tienoilla. Nimikkobiisi esittelee bändin loistavaa melodiantajua jyräävää raskautta unohtamatta. Albumin loppupuolella ”Suburban Me” yllättää upealla kitarariffillä, ja ”Another Day In Quicksand” viimeistelee albumin tyylillä. ”Clayman” on oman genrensä klassikko, joka on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Se ei ihan nouse bändin parhaaksi albumiksi, mutta on ehdottomasti kiitettävää tasoa.

2. Colony (1999)

Erittäin tarttuvalla kitaramelodialla käyntiin lähtevä ”Embody The Invisible” avaa albumin räjähtävästi. Biisi on hyvä näyte koko albumin sisällöstä: hyvin melodista ja kitaravetoista metallia death metal -vokaaleilla. Albumi iski aikanaan todella voimakkaasti ja viipyi soittimessa pitkään. ”Colony” pääsee oikeuksiinsa varsinkin autossa ja kovalla volyymilla soitettuna. Erinomaista autoilumusiikkia, olen aina ajatellut. Albumi on yhtä hittiä hitin perään. ”Ordinary Story” soi melankolisen melodian saattelemana. Huikean melodinen ”Zombie Inc” ei ole menettänyt tehostaan mitään vuosien myötä. Se kolahtaa ja kovaa. ”Colony” on In Flamesin toiseksi paras albumi ja oppikirjaesimerkki siitä, miten yhdistetään melodisuus ja raskaampi metalli toisiinsa. Oli genre mikä tahansa, maailmassa ei ole montaa albumia, jotka sisältävät niin paljon tarttuvia melodioita ja sooloja kuin ”Colony”. Nippelitietona voisi mainita, että ”Colonylla” kitaristi Glen Ljungström ei enää ollut bändissä, ja bändin rumpali Björn Gelotte siirtyi viimein kokoaikaisesti kitaristiksi. Tällöin rumpuihin otettiin Daniel Svensson.

1. Whoracle (1997)

Kysymykseen In Flamesin parhaasta albumista on vain yksi vastaus: ”Whoracle” on melodisen death metalin hienosti aikaa kestänyt merkkiteos ja In Flamesin paras albumi. Hienoilla kitaramelodioilla kuorrutettu ”Jotun” avaa albumin upeasti. Jesper Strömbladin ja Glenn Ljungströmin kitarointi halki levyn on erittäin maukasta. Myös rumpali Björn Gelotte soittaa osan albumin hienoista kitaraosuuksista. Albumin kitarointi ei ole itsetarkoituksellista kitarakikkailua, vaan biisejä palvelevaa ja melodista. ”Whoracle” loistaa sävellyksissään. Albumi on alusta loppuun huipputasoa ja kokonaisuus viimeistä yksityiskohtaansa myöten mietitty. ”Gyroscope” on uskomattoman hienoilla melodioilla etenevä biisi, jonka kuunteluun ei kyllästy koskaan. Mahtavilla riffeillä hyökkäävä ”The Hive” jyrää vastustamattomasti. Tunnelmallinen ”Jester Script Transfigured” rytmittää albumia juuri oikealla tavalla puolivälin tienoilla. Unohtaa ei sovi albumin kahta hienoa instrumentaalia ”Dialogue With The Stars” sekä albumin outrona toimivaa nimikkobiisiä. Albumin jokaisen biisin voisi mainita, niin hyviä ne ovat. Levy on todellinen melodisen death metalin klassikko.

In Flames Facebookissa

Kommentoi julkaisua