Tuotanto ruodinnassa: Machine Head

Suunnittelimme toimituksen keskuudessa artikkelisarjan, jossa listataan eri yhtyeiden albumit huonoimmasta parhaimpaan. Listaukset eivät vastaa absoluuttista totuutta siitä, mikä albumi on bändin paras, vaan artikkelin kirjoittaneen toimittajan mielipidettä. Tällä viikolla ruodinnassa on uutta levyä ulos puskeva Machine Head – bändi joka jakaa mielipiteitä lähes yhtä raa’asti kuin nokkamiehensä Robb Flynn, jonka monenmoiset sekoilut jätän tässä artikkelissa omaan arvoonsa.

Kyseinen orkesteri on uransa aikana ehtinyt tehdä jos jonkin näköistä. Vuoden 1994 ”Burn My Eyes”:sta on tultu pitkä matka tähän pisteeseen, kun yhtyeen yhdeksäs kokopitkä ”Catharsis” näkee päivänvalon 26.01.2018. Parin räyhäkkäämmän kiekon jälkeen yhtye päätti vuosituhannen vaihteessa, että nyt on hyvä hetki kääntää kelkka ympäri ja hypätä mukaan kuumana käyvään nu metal -junaan. No, se seikkailuhan ei aivan putkeen mennyt, kuten monet lukijat muistanevat. Tai ehkäpä joku pitää juuri tämän aikakauden paria kiekkoa bändin ainoina hyvinä levyinä, mistäpä minä tiedän.

Yksi asia on kuitenkin kiistattoman varma – Machine Headilla on ollut valtava vaikutus nykymetallin muotoutumiseen näille sijoilleen, ja varmasti vielä tänäkin päivänä yhtyeen tuotanto soi monessa treenikämpässä ja studiossa referenssimusiikkina.

Itse tutustuin orkesteriin jo pikkutyttönä debyyttialbumin myötä, ja siitä lähtien olen vähintään toisella korvalla seurannut bändin touhuiluja, välillä naama palmussa, välillä tukka sekaisin ja niskat jumissa. Elämä Machine Headin matkassa on ollut hieman kuin omistaisi LSD:tä popsivan maanis-depressiivisen koiran – välillä sitä saa hävetä silmät päästään, ja välillä mennään niin täysillä, että järki lähtee.

Orkesteri on julkaissut järjettömän määrän materiaalia myös kokopitkien lisäksi, mutta tässä artikkelissa keskitymme näihin kahdeksaan julkaisuun. Joten aikamatkalle käymme siis!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

8. The Burning Red (1999)

Noniiiiiin. Tässä vaiheessa varmaan arvaattekin jo, etten henkilökohtaisesti kuulunut ihmisryhmään, joka pomppi riemusta tasajalkaa, kun Flynn ilmoitti, että nyt mennään parturiin, sanotaan ”Hellraiser, please” ja Machine Headista tulee nu metal -orkesteri. En tuomitse, mutta mitähän helvetin helvettiä? Annetaanko Kornin ja Rage Against the Machinen hoitaa nämä hommat, he kun ovat lähtökohtaisesti aika paljon parempia tässä, jookosta? Ai ei… Ja kerta vedetään perse edellä puuhun, niin raiskataan nyt The Policen ”Message In a Bottle” siinä samalla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

7. Supercharger (2001)

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vuoden 2001 ”Supercharger” oli puolikas askel parempaan suuntaan, sen osoitti jo ”Bulldozer”, joka oli ihan kelpo veto. Muilta osin kiekko jatkoi aika pitkälti samoilla linjoilla kuin edellinen, ”The Burning Red”. Ehkä Jonathan Davisin vaikutus kuului tällä kiekolla vielä selvemmin. Tässä vaiheessa yhtye alkoi kohdallani vaipua unholaan, edellisestä hyvästä julkaisusta kun kuitenkin oli jo vuosia aikaa.

Flynnin räbäillessä menemään, samaan aikaan tekivät nousuaan mm. Lamb of God, Slipknot ja System of a Down, jotka tarjoilivat kevyesti paremman vaihtoehdon silloiselle Machine Headille.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

6. Bloodstone & Diamonds (2014) 

Vuoden 2014 kiekolle odotukset olivat valtavat, olihan bändi julkaissut kaksi erittäin onnistunutta kiekkoa edellisinä julkaisuinaan, ja sinkkubiisi ”Now We Die” (joka muuten on yksi suosikeistani koko yhtyeen tuotannosta upeine jousisovituksineen ja järjettömästi louhivine C-osineen) antoi ymmärtää, että jälleen tullaan ja lujaa. Joten eihän sitä ihmislapsi muuta voinut tehdä, kuin ennakkotilata levyn ja lähestulkoon istua postilaatikolla Patea vastassa julkaisupäivänä.

Harmitus olikin melkoinen, kun levyn oli pyöräyttänyt muutamaan kertaan läpi. Ensimmäiset pari kertaa pistin sen piikkiin, että olen niin daiju, etten ymmärrä levyn hienoutta. ”Kyllä se siitä avautuu”. Noh, ei avautunut. Levyn kuuntelemisesta seurannut nautinto oli verrattavissa märän villasukan imeskelyyn, eli varsin kovat olivat bileet. Onhan siellä ihan kiva riffi siellä, toinen täällä, ja soundit olivat varsin kelvolliset, mutta aiempien kiekkojen mielikuvituksen rajoja koputtelevat sovitukset ja alkukantainen raivo loistivat lähes täysin poissaolollaan.

Suuri pettymys itselleni, mutta siitä huolimatta osa kriitikoista ylisti levyä vuoden parhaaksi metallialbumiksi (esimerkiksi The Guardian arvioi levyn 5/5), ja kiekko menestyikin yhtyeen tähän astisista levyistä parhaiten mm. jenkkilän The Billboard -listalla.

5. The More Things Change… (1997)

Lähes minkä tahansa toisen orkesterin katalogissa tämä kiekko yltäisi korkeammalle, mutta kyseisellä yhtyeellä on niin monta laadukasta julkaisua, ettei tästä tullutkaan niin helppo homma kuin alun perin ajattelin. Jotta nuorimmatkin lukijat saavat kiinni, missä mentiin metallimaailmassa tässä vaiheessa, niin mm. Children of Bodom julkaisi debyyttinsä samana vuonna.

”The More Things Change…” ei varsinaisesti tuonut pöytään mitään uutta, vaan jatkoi vahvasti debyytin jalanjäljissä tarjoillen Panteran viitoittamaa grooven ja modernin thrashin sekamelskaa. Levyltä löytyy muutama yhtyeen kuolemattomista biiseistä, kuten esimerkiksi ”Ten Ton Hammer” ja ”Take My Scars”. Tätä levyä tuli aikanaan pyöritettyä melkoisen paljon, ja kyllähän tämä lautasella edelleen silloin tällöin vierailee. Kyseiselle albumille annetaan ensimmäinen tämän listauksen hyvän levyn leima.

4. Through the Ashes of Empires (2003) 

Kahden melkoisen surkean esityksen (“The Burning Red” ja “Supercharger”) jälkeen olin täysin varma, että olen totaalisen trollaamisen kohteena, koska ihmiset ympärilläni kehuivat uutta MH:n kiekkoa maasta taivaaseen. Lopulta kuitenkin päätin antaa sille mahdollisuuden, oli paskaa tai ei.

Eipä muuten ollut! Leuka kirjaimellisesti kolahti pöydän kanteen ja jotain muuta kolahti pöydän kannen alapuolella ”Imperium”:n lähdettyä intronsa jälkeen rouhimaan. Jumankauta! Kelkka oli kääntynyt täysin ympäri ja käsillä oli suorastaan loistava teos. Levy tarjoili ensimmäistä kertaa lähes valmista, nyt jo tutuksi tullutta Machine Headin tavaramerkkisoundia, sotkemalla mielettömiä riffejä huiluäänitehosteineen ja upeine rumpusovituksineen, Flynnin ärinää ja puhtaita osuuksia, hitaampia aggressionkeräysosia ennen täyttä murjontaa ja niin edelleen.

Levy oli aggressiivisinta ja raskainta Machine Headia sitten debyytin, ”Burn My Eyes”:n, ja ilmestyessään yhtyeen kiekoista kevyesti monipuolisin. Siitä huolimatta edes tämän levyn jälkeen kukaan ei osannut odottaa, mitä tuleman piti.

3. Unto the Locust (2011) 

Yleensä rankaisen välittömästi, jos seitsemän raidan kiekolle mahtuu pari kehnompaa biisiä. Tämän levyn kohdalla teen poikkeuksen, ne loput viisi (saatte keskenänne arvailla mistä biiseistä puhun) jyräävät niin täysillä, että tämä levy kuuluu ehdottomasti bändin diskografian top3 -levyjen joukkoon. Kyseiseltä levyltä löytyy myös pari top10 -suosikkikappalettani yhtyeen tuotannosta.

Levyn avautuminen kokonaisuutena kesti hetken, ei vähiten hieman omalaatuisen singlen ”Locust”:n vuoksi. Mutta parin pyöräytyksen jälkeen sitä taas oltiin sellaisessa mankelissa, että alta pois. ”This Is the End”:n jyrähtäessä livenä ilmoille meno pitissä yltyi aikoinaan sen verran riehakkaaksi, että itselläni kotiin viemisinä oli aivotärähdys ja ystävälläni murtunut sormi. Mutta räpätessä roiskuu, täysin itseämme saamme tästäkin syyttää. Ja kaiken lisäksi – worth it.

”Unto the Locust” on omissa kirjoissani soundillisesti ja sovituksellisesti ehkä kypsintä Machine Headia, harkittu raivokkuus kuuluu kilometrien päähän. Lisäksi Flynn kuulostaa paremmalta kuin ikinä. Paineet uuden levyn teossa vuoden 2007 ”The Blackening”:n jälkeen ovat varmasti olleet valtavat, mutta bändi onnistui epäilijöistä huolimatta tekemään toisen mestariteoksen putkeen.

2. Burn My Eyes (1994) 

Nyt tulee kokemuksen syvällä rintaäänellä: älkää helvetissä antako tällaisia teoksia esipuberteetista kärsivien vieterihiirien käsiin. Juuri, kun kasvatuksestani vastanneet ihmisrauniot olivat toipumassa pikkuhiljaa Panteran ”Cowboys From Hell”- ja ”Vulgar Display Of Power” -kiekkojen aiheuttamasta hermoromahduksesta ja seinät oli saatu kitattua ehjiksi, ilmestyi tämä teos käsiini, ja taas mentiin sellaisella intensiteetillä, että alta pois.

Nostalgiapäissäni nostan tämän kiekon listauksen toiselle sijalle, olihan kyseessä oman aikakautensa monumentaalinen groove/thrash-teos. Olkiluoto 2:n kuukausittainen sähköntuotanto olisi tuskin riittänyt Sony Walkmanini imemiin paristoihin tämän kasetin pyöriessä pesässä, kolahti nimittäin junnuun ja kovaa.

Eikä sen puoleen, kyllähän kiekko toimii vielä tänäkin päivänä. Niskojen venyttely alkaa lihasmuistista ”Davidian”:n intron lähtiessä soimaan ja keho valmistautuu automaattisesti hikijumppaan. Levyllä ei oikeastaan ole yhtään huonoa biisiä ja lähes jokaisessa on toinen toistaan sairaampia riffejä, joita voi synkeiden iltojen ilokseen ilmakitaroida, mielellään mahdollisimman julkisella paikalla luurit päässä.

Jotkut pahakielet ovat julistaneet, että tämä levy tappoi ”sen kunnon thrash metalin”. Itse en näe, miten helvetissä jonkin yhtyeen julkaisu estää muita bändejä tekemästä thrashiaan juuri sellaisena kun he itse parhaaksi näkevät. Ja käsittääkseni vanhemman koulukunnan thrash voi vallan mainiosti.

Kaikesta huolimatta, tämä levy kuuluu yleissivistykseen. Ei muuta kun kiekko soimaan ja päätä seinään, perkele!

1. The Blackening (2007) 

Listan ykkönen tuskin tuli järjettömänä yllätyksenä kellekään. Ihmetys oli melkoinen, kun levyn huomasi alkavan yli kymmenen minuutin raidalla, ” Clenching the Fists of Dissent”:llä. Kappale on tähän päivään mennessäkin yhtyeen katalogin pisin, joten ainakaan itseluottamuksesta ei kiinni jäänyt tässä vaiheessa. Toki välittömästi, kun kappale lähti soimaan kävi selväksi, että nyt ollaan jonkin ennennäkemättömän eeppisen asian kanssa tekemisissä.

Voisin kirjoittaa tästä levystä vaikka artikkelisarjan, mutta pysyttäydytään lyhyessä. Ensinnäkin, soitinten yhteistoiminta (varsinkin kitaroiden osalta) levyllä on aivan uskomattomassa harmoniassa. Kappaleiden sovitukset sekä kappalerakenteet hipovat täydellisyyttä ja soundipuoli jyrää aivan satasella. Flynn vetää aivan järjettömän hienoja suorituksia ja sanoituspuoli on myös kunnossa. Heikot kohdat levyllä ovat todella harvassa.

Ehkä konkreettisin asia, kuinka tämä levy on itseeni vaikuttanut, ovat soolot. En koskaan ollut mikään suuri kitarasoolojen ystävä, mutta Dimebag -tribuutti ”Aesthetics of Hate”:n kahden kitaran tajunnanräjäyttävän soolon myötä opin arvostamaan näitä aivan eri tavalla. Kyseisen kappaleen soolo on edelleen yksi parhaita. Ikinä. Missään.

Lähes aina, kun puhutaan kuluvan vuosituhannen parhaista metallijulkaisuista, on ”The Blackening” mukana keskustelussa. Jotkut tahot ovat jopa rankanneet levyn ykköseksi näissä listauksissa, eikä tämä mielestäni ole välttämättä lainkaan liioiteltu kunnianosoitus. Kuten Pyhässä Kirjassakin todetaan:

”Suuret kuninkaat ottavat sen mikä heille kuuluu” – Sauron

Teksti: Jani Moilanen