Tuska Open Air Festival 27.-29.6.2014 (osa 2/3)
Lauantai: Jos perjantaista jäi hiukan valju maku suuhun, niin lauantai olikin sitten yhtä suurta metallin riemuvoittoa alusta loppuun. Jo etukäteen esiintyjälistaa katsoessa alkoi kuola valua suusta, koska tiedossa oli legendaa toisensa perään: Stone, Metal Church, Anthrax…
Tuska-lauantain avausvuoro osui Michiganista lähtöisin olevalle, metalcoren ilosanomaa välittävälle We Came As Romansille. Parin viimeisimmän vuoden aikana muun muassa uusimman ”Tracing Back Roots” -albuminsa myötä läpimurron tehnyt bändi nähtiin Suomessa viimeksi vuoden 2012 tammikuussa. Vuosien varrella jätkistä on hitsautunut varsin timanttinen kokoonpano, joka on itsevarmasti ja ansaitusti kaivellut tiensä pinnalle. Viimeisimmän albumin nimikkobiisin myötä esitys päästettiinkin valloilleen. Edellisellä keikalla taisin hieman hämmentyä vokalisti Kyle Pavonen äänen surkeasta ja epävireisestä live-kunnosta, mutta ilokseni tällä kertaa sain jopa ääneen ihmetellä miehen kehityskaarta laulajana. Esiintymiskarisma on hallussa bändin toisellakin keulakuvalla, karjunnoista huolen pitävällä David Stephensillä. Itse soittajat sen sijaan tyytyivät lähinnä näyttelemään todennäköisesti jokaisella keikalla yhtenään toistuvia, järjestelmällisiä yhteishyppelyitään. Ensikertalaiselle kokonaisuus varmasti näyttääkin siistiltä, ja viihdyttäminenhän se pääasia tietysti onkin. Vaikka yleisö jäi etenkin keikan ensimmäisen puoliskon aikana varsin pieneksi, oli myöhemmin vuoronsa saavalla, samaa genreä edustavalla Bring Me The Horizonilla varmasti silläkin osaltaan positiivinen vaikutus yleisön määrään. Hetken epäilytti, olisiko Tuska kuitenkaan oikea paikka tämän tyylilajin edustajille, mutta luulot onneksi todistettiin ainakin We Came As Romansin osalta turhiksi. Kaikki toimi moitteettomasti siitä pienestä järjestelmällisyydestäkin huolimatta. Kun tunnelman kasaus on hallinnassa, ei yleisön määrällä ole juurikaan merkitystä. –Vilma Ala-Koukkari
Lauantaipäivän avaajana itselleni toimi turkulainen grind/death metal -yhtye Cannibal Accident, joka remusi Club Stagella. Huolimatta tarkoin laaditusta aikataulustani myöhästyin keikan alusta noin 10 minuuttia, vaan minkäs sille mahtaa, kun tämänkaltaisissa kinkereissä tuppaa kovin useasti törmäämään tuttuihin matkalla eikä pikaisilta kuulumisten vaihdoilta oikein voi välttyä. Turkulaisten riehuessa jo lavalla saavuin paikalle ”Facebook”-kappaleen aikoihin todistamaan show’ta, joka kaikkien kannattaa käydä katsomassa, mikäli haluaa keikalta kunnolla viihdykettä. Vaikkei yhtyeen musiikki ole omiin korviini suurinta herkkua, niin visuaalinen puoli keikalla tarjosi jälleen kerran rahoille vastinetta. Settilistan herkkupaloina toimivat mm. naislaulaja Sadistic Suzien vierailema ”Meat Is Murder (And The Murder Is Good)” sekä Nikki 666:n esittämä ”Isi Nostaa Torson Kattoon”. Kaiken kaikkiaan loistavan raivokas aloitus lauantaille!
Mainos päättyy
Ja kun on vauhtiin päästy, niin antaa mennä vaan, lauloi jo aikoinaan eräs suomalainen artisti. Näin näytti ajattelevan myös seuraavaksi Inferno-lavalle vapautetut jyväskyläläisen thrash metal -orkesteri Lost Societyn jäsenet. Tuttuun tyyliinsä näillä vielä suhteellisen nuorilla muusikoilla näytti olevan lavalla energiaa vaikka pienelle kylälle tarjota. Energia näytti tarttuvan myös yleisöön, siitä esimerkkinä mm. ilmassa lentänyt kenkä, joka toivon mukaan löysi vielä omistajansa. Yhtyeen kitaristi-vokalisti Samy Elbannan riehuessa setin loppupuolella ilman kitaraa jo lähestulkoon yleisön puolella, näytti homma menevän jo vähän liiankin sekoiluksi, mutta siitä viis! Pääasia, että kaikilla oli hauskaa.
Thrashilla jatkettiin myös päälavan puolella, edelleen kotimaisin voimin. Mutta siinä missä edellisen esiintyjän Lost Societyn pojat ovat vielä teini-ikäisiä finninaamoja, on seuraavaksi esiintyneellä yhtyeellä ikää jo liki 30 vuotta. Eräänlainen ”pojat vastaan isät” -rässitaistelu siis nähtiin, kun päälavan otti haltuunsa itse Stone. En sitten tiedä, jäikö iso osa yleisön energiasta Lost Societyn keikalle, sillä Stonen basisti-vokalisti Janne Joutsenniemikin kuvaili keikan tunnelmaa hiukan ”hitaanlaiseksi” ennen yhtyeen slovaria ”White Worms”. Oli miten oli, kyllähän Stoneltakin irtosi takuuvarmasti klassikot, joita varmasti tultiin kuuntelemaan, kuten ”Get Stoned”, ”Back To The Stoneage”, ”Small Tales” sekä encoreina kuullut ”Sweet Dreams” ja ”No Commands”. Stonesta voisikin sanoa oikeastaan samat sanat kuin perjantaina esiintyneestä Children Of Bodomista: perusvarmaa suorittamista. Mitenkään yhtyettä väheksymättä, tällä kertaa pojat vs. isät -taistelun veivät nimiinsä pojat lukemin 6–1.
Vastikään ”Archdimension Now” -albumin julkaissut kankaanpääläinen Mr. Peter Hayden on suomalaisen postrockin kovimpia kärkinimiä. Toisaalta, bändin ahtaminen johonkin tiettyyn genrelokeroon on yhtä vaikeaa kuin Johanna Tukiaisen ahtaminen Paris Hiltonin minimekkoon. Saumat repeilevät törkeästi niin doomin, stonerin kuin sludgenkin lokeroihin. Pari kertaa herrojen live-keikan todistaneena olivat tämänkin esiintymisen odotukset melko korkealla, mutta ilokseni voin kertoa niiden ylittyneen reilusti. Vaikka orkesterin kappaleet ovat pitkiä kuin nälkävuosi, ei aika tuntunut missään vaiheessa pitkältä. Soundimaailmaltaan rönsyilevä musisointi oli alusta loppuun asti hypnotisoivaa. Vähän kuin hunajapurkista olisi puristanut ja keikka olisi ollut yksi pitkä kultainen vana. Yhtyeen lavaesiintyminen on omaa luokkaansa. Vaikka musiikki on raskasta louhintaa, säilyttävät soittajat siinä tietyn keveyden. Iloiset ilmeet, hetkellinen uppoutuminen ja silti asiassa pysyminen toivat yleisölle katselumukavuutta. Mr. Peter Hayden on kuin graafikon kalastusreissu: Vene on viimeisen päälle, kalamiehellä on Jacques Cousteau -pipo, ja taustalla soi kevyt jazz. Kuitenkin veneen perässä on likainen ja aggressiivinen muikkunuotta, joka laahaa synkkiä pohjamutia pyydystäen syvänmerenhirviöitä. Vaikka Tuskan club-lavan soundit meinasivat puuroutua kehnon miksauksen vuoksi, niin keikasta sai silti yllättävän miellyttävän korvatuntuman. Lavan takaosaa koristi erittäin elegantti logoelementti, joka oikeastaan hypnotisoi kuuntelemaan musiikkia jotenkin kaiken ympäröivän ohi. Peukut ylös tälle esiintymiselle. –Jonna Susanna
Mainos päättyy
Jos oli lauantain kattaus festareilla lähinnä thrashia, nostalgiaa ja legendoja täynnä, niin savolainen Turmion Kätilöt tarjoili välipalaksi jotain hiukan muuta. Jos Cannibal Accident oli päivänavaukseksi tarjonnut omalta osaltaan verta ja lihaa, niin nyt sitä saatiin Inferno-lavalla Turmion Kätilöiden kappaleena. Vaikka olenkin todistanut yhtyeen livenä useampaan otteeseen, niin aina se jaksaa viihdyttää. Savolaista huumoria tarjoiltiin jälleen kerran etenkin yhtyeen laulajien Mc Raaka Peen sekä kasvonsa mustaksi maalanneen Spellgothin toimesta, mutta kenties koomisin tapaus lavalla nähtiin basisti Master Batesin toimesta, kun hän oli vähällä kärventää itseään pyrotekniikoihin ”Tirehtööri”-kappaleen aikana. Ei tilanne kenties muuten olisi edes allekirjoittanutta huvittanut niin paljon, jos eivät kappaleen sanat olisi tuohon ”läheltä piti” -tilanteeseen osuneet niin sopivasti. Siinä meinasi nimittäin basistin keikka mennä kirjaimellisesti päin vittua. Yhtyeen settilista koostui luonnollisesti viimeisen ”Technodiktator”-levyn parhaimmistosta, kuten avausraitana toiminut ”Silmät Sumeat” sekä ”Pyhä Maa”, aina debyyttialbumin klassikoihin ”Verta Ja Lihaa” ja ”Teurastaja”. Lyhyehkön soittoajan takia monia odotettuja kappaleita jäi myös soittamatta, mutta kyllähän viimeisenä soitetun ”Vedetäänkö Vai Ei?” -kappaleen jälkeen yhtye oli suosionosoituksensa ansainnut. Yleisö nimittäin näytti keikasta nauttivan; ainakin omasta mielestäni Turmion Kätilöt saivat festareiden tähän asti suurimmat aplodit.
Mutta jos eivät kotimaisten sankareiden kelpo esitykset vielä riittäneet aivan suurimpiin ”hurraa”-huutoihin, niin seuraavana olikin päälavalla vuorossa yksi lauantain isoimmista jytkyistä, kun lavalle asteli ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt heavy metallin legenda Metal Church! Yhtyeen keikan voisikin lyhyesti ja ytimekkäästi tiivistää toimittajakollegani Juha Attolan tokaisuun keikan aikana: ”Jos joku joskus kysyy, mitä on heavy metal, niin tätä on heavy metal.” Ei siihen paljoa lisättävää jää. Herkistyminenkään ei ollut kaukana, kun eräs suomalaismuusikko kertoi odottaneensa tätä keikkaa noin 20 vuotta. Sen sijaan eturivin jo hyvissä ajoin osittain vallanneet Bring Me The Horizon -fanit taisivat vuodattaa kyyneleitä ihan toisesta syystä. Metal Church olikin enemmän jo keski-ikäisille tai kaltaisilleni keski-ikää kovaa vauhtia lähestyville metallidiggareille suunnattu. Joten tässä pieni lohdutuksen sana teille silmin nähden tuskastuneille B.M.T.H.-faneille siinä eturivissä: Kun tämä suosikkiyhtyeenne tekee 30 vuoden päästä comebackin ja esiintyy 47. kertaa järjestettävässä Tuska Open Airissa, on teidän vuoronne vuodattaa kyyneleitä ilosta ja naureskella vieressä mököttäville tietämättömille nuorille. Mutta itse Metal Churchin esiintymisestä ei väkisin yrittämälläkään voi keksiä muuta pahaa sanottavaa kuin sen, että soittoaika oli liian lyhyt ja siksi lukuisia klassikoita jäi kuulematta. Ehkä hiukan yllättävää settilistan osalta oli se, ettei uusimmalta, viime vuonna julkaisulta ”Generation Nothing” -levyltä kuultu kuin levyn nimikappale. Sen sijaan, vaikkei yhtyeessä ole alkuperäisistä jäsenistä jäljellä kuin kitaristi Kurdt Vanderhoof, ilmoille kajahti todellisia klassikkoita aina debyyttialbumilta lähtien. Kappaleet ”Ton Of Bricks”, ”Start The Fire”, ”Gods Of Wrath”, ”Beyond The Black” ja setin päättänyt ”Metal Church” eivät varmasti jättäneet edes tuota 20 vuotta keikkaa odottanutta fania kylmäksi. Ehdottomasti festareiden kovin veto tähän mennessä, ja toivon mukaan yhtye saadaan pian uudestaan Suomeen omalle keikalle, jotta soittoaika olisi pidempi!
Saksalaiselle kaljarässin legendalle Tankardille jäi Inferno-lavalla hiukan epäkiitollinen tehtävä. Maagisen Metal Churchin jälkeen ainakin itselleni oli kovin vaikea innostua yhtyeen keikasta. Onneksi yhtye tuli todistettua jo viime vuoden Jalometallissa, jolloin se oli mielestäni muutenkin paremmassa vedossa kuin tällä kertaa. Muutama kappale, kuten uusimman levyn nimikappale ”R.I.B. (Rest In Beer)” sekä klassikko ”Chemical Invasion”, jaksoi hiukan innostaa, mutta kokonaisuudessaan keikasta ei jäänyt oikeastaan mitään käteen. Mieleenpainuvinta keikassa oli vokalisti Gerren vittuilu Suomen alkoholipolitiikalle sekä miehen vähintään yhtä kokoa liian pieni t-paita ja reilusti vyön alapuolella roikkuva kaljamaha.
Seitsemän aikaan alkuillan auringosta nautiskeleva yleisö pakkaantui todistamaan brittiläisen Bring Me The Horizonin Suomen-visiittiä, nuorempi sukupolvi tosissaan ja vanhemmat luultavasti vain sarkastisesti naureskellen. Vuosi sitten keväällä valmistuneen ”Sempiternal”-albumin julkaisun jälkeen jengi on ehtinyt pyöräyttää maassamme jo muutamankin keikan, eikä tälläkään kerralla juuri vanhoista rutiineista yllätyksellisesti poikettu. Valehtelematta lähinnä nokkamiehensä Oliver Sykesin ansiosta järjettömässä suosiossa rypevä suuruus tarjosi livenä juurikin aikaisempiin listoihin mätsäävän tykityksen, eikä kokonaisuus bändin eleistä päätellen vastannut aivan odotuksia. Heikosti Sykesin yhteislaulupyyntöihin osallistunut yleisö toimi paria kunnon circle pittiä lukuun ottamatta välillä jopa häveliään laiskasti. Positiivista kyllä, laulaja onnistui tavoistaan poiketen pitämään mikrofonin koko 45-minuuttisen poljennan ajan suurimmaksi osaksi itsellään. Räävitön kiroilu ja heikot tunnelmannostatusyritykset eivät kuitenkaan kaikesta päätellen jaksaneet ottaa tuulta alleen, ja bändi poistuikin taka-alalle jättäen encoret sikseen. Liekö johtunut edellisen bändin pitkäksi venähtäneestä setistä vai jostain muusta? Saa nähdä, kauanko aikaa kuluu, kunnes heebot saapuvat jälleen aiheuttamaan pahennusta. –Vilma Ala-Koukkari
Mainos päättyy
Alkuperäisen esiintyjälistan mukaan ei itselleni tänä vuonna pitänyt tulla juurikaan pahoja päällekkäisyyksiä, mutta kun yhdysvaltalainen Devil You Know peruutti tulonsa ja paikkaamaan buukattiin ruotsalainen Shining, oli valinta vaikea, kun samaan aikaan Club Stagen puolella soitti kotimainen speed metal -orkesteri Ranger. Lähes kolikonheitoksi menneen pähkäilyn jälkeen vaakakuppi kallistui kuitenkin kotimaiseen vaihtoehtoon ihan pelkästään siitä syystä, että olen Shiningin jo kertaalleen livenä nähnyt, Rangeria sen sijaan en. En tiedä, osuiko valinta kuitenkaan oikeaan, sillä Club Stagen surkea äänentoisto muistutti jälleen kerran olemassaolostaan. Ulkoisesti lähinnä 80-luvun Scorpionsia muistuttavan yhtyeen puolen tunnin setti oli melko ripeätempoista paahtoa alusta loppuun, joten kattilahallin kaikuvassa sisätilassa oli kovin vaikea yhtyeen musiikillisiin hienouksiin sen enempää keskittyä. Viime vuonna loistavan MLP:n ”Knights Of Darkness” julkaissut yhtye kuitenkin suoriutui esiintymisestään varsin mallikkaasti, ainakaan lavakarismassa/ -esiintymisessä ei mitään puutteita näytä olevan. Yhtye esitti setissään myös yhden uuden kappaleen ”Dead Zone”, mutta kuten sanottua, vaikea sitä on kattilahallin puurosoundeista johtuen lähteä sen enempää arvioimaan. Joka tapauksessa, tästä yhtyeestä kuullaan varmasti vielä tulevaisuudessa. Shiningia ehdin katsastamaan noin kaksi kappaletta setin lopusta, mutta kuulemani mukaan en mitään menettänyt. Yhtyeen vokalisti Niklas Kvarforth olisi halunnut jatkaa keikkaa vielä yhden kappaleen verran, mutta lupaa soittamiseen ei enää annettu. Encore-sekoilun jälkeen korviini jäivät kaikumaan miehen viimeiset sanat lavalta: ”Fuck everything.” Näillä eväillä kohti uusia seikkailuita.
Lauantain pääesiintyjäksi olikin buukattu sitten itselleni yksi festivaalin odotetuimmista orkestereista. Yhdysvaltalainen Anthrax oli yksi lapsuuteni suurimpia suosikkeja ja vuonna 1987 julkaistu ”Among The Living itse asiassa yksi ensimmäisiä omistamiani metallilevyjä. Ikinä en ole kuitenkaan Anthraxia livenä päässyt todistamaan, ja rehellisesti sanottuna en myöskään yhtyeen uudempaan materiaaliin ole juuri perehtynyt. Karkeasti sanottuna minun ja Anthraxin tiet erkanivat siinä vaiheessa, kun minulle yhtyeen ainoa ja oikea vokalisti Joey Belladonna sai aikoinaan lähteä bändistä 90-luvun alkupuolella. Yhtyeen uuden vokalistin John Bushin kanssa vuonna 1993 julkaistu albumi ”Sound Of White Noise” oli itselleni niin saatanan suuri pettymys, että käytännössä hautasin yhtyeen kokonaan omassa mielessäni. Mutta koska Joey on jo jokin aika sitten palannut mikrofonin ääreen, oli minunkin vihdoin noin 20 vuoden katkeruuden jälkeen aika antaa yhtyeelle uusi mahdollisuus. Ja jumalauta! Kun kerran mahdollisuus annetaan, niin millä tavalla Anthrax sen käyttikään hyväkseen! Jo setin alkuvaiheessa kuultavien ”Among The Living” – sekä ”Caught In A Mosh” -kappaleiden aikana teki mieleni kiivetä lavalle ja pyytää anteeksi vuosikymmeniä kestänyt katkeruuteni yhtyettä kohtaan. Ja lista sen kuin jatkui: ”Got The Time”, ”Indians”, ”Efilnikufesin (N.F.L.)” jne. jne. Joey Belladonnan kirmatessa show’n alkuvaiheessa lavalla kuin kolme kertaa nuoremmat Lost Societyn pojat konsanaan ja hauskuuttaessa yleisöä pelleillen konserttia kuvanneen kameramiehen kameran kanssa, olin jo aivan myyty. Show’n loppuessa niin äärettömän kovaan kappalekolmikkoon kuin ”I Am The Law”, ”Be All, End All” sekä ”Antisocial” olin lopulta kirkunut ääneni käheäksi kuin teinityttö Justin Bieberin konsertissa. Vuoden 2014 Tuskan lauantaipäivä jää ikuisiksi ajoiksi muistoihini päivänä, jolloin hyväksyin Anthraxin takaisin elämääni. 28.6.2014 nevö forget.
Lue myös Tuska Open Air Festival 27.-29.6.2014 (osa 1/3) täältä.
Kirjoittanut: Riku Mäkinen, Vilma Ala-Koukkari & Jonna Susanna
Kuvat: Teemu Siikarla
