Tuska Open Air @ Helsinki, Suvilahti, osa 1: perjantai 26.6.2015

Sabaton1 (T.S.)Pohjoismaiden suurimmaksi metallifestivaaliksi itseään mainostava tuli tänä vuonna täysi-ikäiseksi, eli kyseessä oli 18. kerta, kun tapahtumaa jossain muodossa ja jossain päin Helsinkiä järjestetään. Tapahtuman historia ulottuu aina Tavastialla järjestetyistä sisäfestareista nyt viidettä kertaa näyttämönä olleeseen Suvilahteen, ja luonnollisesti kyseessä oli myös 18. kerta, kun eräs toimittajanrenttu oli paikan päällä meininkiä ihmettelemässä.

TuskaPerjantai (28 of 71)Heti kärkeen täytyy myöntää, että etenkin viime vuosina Tuska on hämmentänyt jo uhkaavasti keski-ikää lähestyvän toimittajan mieltä bändivalinnoillaan. Sen lisäksi, että musiikillista antia on selkeästi muutaman vuoden ajan laajennettu vaivihkaa myös metallin ulkopuolelle, ovat myös metallisemman osaston edustajat olleet joiltain osin kenties nuoremmalle polvelle suunnattuja. Tiedä häntä. Joka vuosi sitä on kuitenkin Tuskaan lähdetty, jos ei muuta niin hyvän meiningin vuoksi. Ja onhan sinne toki joka vuosi tullut muutama kiinnostavakin yhtye esiintymään. Silti täytyy todeta, että joka vuosi lähenee se karu väistämätön tosiasia, että joko toimittaja kasvaa ulos Tuskasta tai Tuska kasvaa ulos toimittajasta. En tiedä, tuleeko se tapahtumaan ensi vuonna vai 30 vuoden päästä. Kannattaa nyt ihan kärkeen tätä lukiessaan unohtaa mielipidekysymykset kirjoituksessa esiintyvistä yhtyeistä, sillä kyseessä ovat kuitenkin vain toimittajan omat henkilökohtaiset tunnelmat tapahtumasta. Ja olihan meitä paikalla toki useampikin renttu, jotta saamme näkemyksen joka tapauksessa mahdollisimman kattavaksi.

Turmion Kätilöt (H.O.)Otin varaslähdön Tuskaan muistaakseni ensimmäistä kertaa koko tapahtuman historian aikana, sillä Tavastialla torstaina esiintynyt Turmion Kätilöt tuntui sopivan festarifiiliksen kohottajaksi kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Diskokengät jalkaan ja tanssilattiaa koreaksi, sano. Yhtyeen keikan olen todistanut jo varmasti yli kymmenen kertaa, mutta viimekertaisesta taitaakin olla tasan tarkalleen vuosi aikaa (yhtyehän esiintyi vuoden 2014 Tuskassa), joten oli jälleen aika mennä ihmettelemään, mitä nämä Savon hurjat lavalla tällä kertaa saavat aikaan. Turmion Kätilöt ei pettänyt, mutta enpä ole ikinä huonoa keikkaa yhtyeeltä joutunutkaan todistamaan. Silti täytyy todeta, että ei torstai-illan keikka jäänyt myöskään miksikään mieleenpainuvimmaksi muistoksi yhtyeen esiintymisistä. Uudelta syksyllä julkaistavalta ”Diskovibrator”-levyltä yhtye kajautti ilmoille jo aiemmin singlenä ilmestyneen kappaleensa ”Vastanaineet”, muuten esitys oli jokseenkin perusvarmaa suoritusta, jossa kuultiin ne tyypilliset yhtyeen hitit aina avausraidasta ”Mistä Veri Pakenee” siihen odotettuun ”Vedetäänkö Vai Ei?” -päätösraitaan asti. Tästä oli kuitenkin varsin mukava aloittaa festariviikonloppunsa. (Riku)

Perjantai:

Jalo tarkoitukseni oli ehtiä Suvilahteen ennen varsin epäkiitolliseen aikaan aloittavaa :ta, mutta myöhästyin kuitenkin sen verran, etten kerinnyt katsomaan keikkaa aivan alusta asti. Kuulemani ja näkemäni perusteella voin kuitenkin sanoa, että Death Toll 80k:n death metalin katkuinen grindcore ei jättänyt kylmäksi. Yllättävän runsaslukuinen yleisö taisi olla suosionosoituksista ja encore-vaatimuksista päätellen samaa mieltä kanssani. (Jyri)

Krokodil (T.S.)Vaikka saavuin paikalle heti päälavan korkkaukseen eli brittiyhtye in esiintymiseen, niin juuri perjantain alku todisti sitä yllämainittua seikkaa, että katselin ensimmäisiä esiintyjiä lähinnä epäuskoisen hämmentyneenä yhtyevalintoja pohtien. Krokodilin kohdalla täytyy todeta, että arvostin suuresti laulaja Simon Wrightin kaikkensa antamista lavalla, mutta kun musiikki ei nappaa, niin se ei nappaa. Äitikin opetti jo lapsena, että kaikkea pitää maistaa. Näin toimin Krokodilin lisäksi myös seuraavana päälavalle nousseen in kanssa muutaman kappaleen ajan. Tästäkään esiintymisestä ei itselläni ole siltikään muuta kirjoitettavaa kuin ”kiitos, ei kiitos”.

Ghost Brigade (T.S.)Tähän väliin mahtui toki kotimaista osaamista, kun Inferno Stagen korkkasi jyväskyläläinen . Yhtyeen painostavan depressiivinen synkistely toimi iltapäivän aurinkoisessa säässä jopa yllättävän hyvin. Eritysplussat täytyy antaa laulaja Manne Ikoselle, jonka ulosanti etenkin puhtaimmissa osuuksissa kaikui Helsingin taivaalle todella komean kuuloisesti. Muuten yhtyeen esiintyminen oli eleetön mutta tyylipuhdas suoritus, eikä se oikeastaan muuta kaivannutkaan. (Riku)

Apinasta minulla on hieman kahdenlaisia tuntemuksia. Suurimmalta osin ne tosin ovat positiivisia, sillä musiikillisesti yhtyeessä on paljon potentiaalia. Esimerkiksi Tuskassakin kuultu kappale ”Kohu” on erittäin onnistunut rapin ja groovaavan metallin sekoitus. Erittäin usein rapmetallissa rap-osuudet tuntuvat väkinäisiltä ja pakotetuilta, mutta Apinan kohdalla rap on jo sinällään taidokasta sanoituksista puhumattakaan, mutta rap on myös nivottu sulavasti ja saumattomasti yhteen metallin kanssa. Apinan kaikki kappaleet eivät ole aivan yhtä laadukkaita, mutta bändissä on mahdollisuus. Oikeastaan ainoa närää aiheuttava asia on yhtyeen tyrkyttäminen joka tuutista, varsinkin nyt festarikauden aikaan. Tällaisella pakotuksella ennemminkin ajetaan ihmisiä pois Apinan luota. Toivotaan kuitenkin, että Apina kasvaa vielä potentiaalinsa mukaisiin mittoihin.

Blues Pills (T.S.) keräsi Inferno-lavan edustalle jo melkoisen yleisön. Bändin eloisa blues rock puri metallikansaankin melko voimakkaasti rauhallisesta ”No Hope Left for Mestä” väkevään ja energiseen ”Devil Maniin”, joka lienee Blues Pillsin rakastetuin kappale. Juontajan keskittyessä laulaja Elin Larssonin ulkonäköön, on minun sanottava sananen hänen laulutaidostaan. Larsson on yksi taitavimpia laulajia, joiden laulua olen pitkään aikaan kuullut. Olipa puhe sitten puhtaasta ja rauhallisesta tulkinnasta tai menevän rock-biisin päälle komealla raspilla leijonan lailla karjumisesta, Larssonilta luonnistuvat molemmat ääripäät ja vielä kaikki siltä väliltä uskomattomalla tyylillä ja taidolla.

Blues Pillsin koko jäsenistö hoiti esiintymisen totuttuun tapaan todella vahvasti. Dorian Sorriaux’n kitaransoitto oli jälleen kerran varsin mukaansatempaavaa. Improvisaatio on tärkeä osa Blues Pillsin live-esiintymistä, mikä tekee musiikin kuuntelusta livenä vielä erilaisemman, elävämmän ja kokonaisvaltaisemman kokemuksen kuin levyltä kuultuna. Sorriaux’n sooloilu taas on erittäin tärkeä osa tuota improvisaatiota, ja hänen kitaransoittonsa on ylipäätään koko Blues Pillsin sydän, muuta bändiä yhtään väheksymättä. (Jyri)

TuskaPäivän kovimman yllättäjän tittelin sai seuraavana Club Stagella todistamani ”Tuska Plays Winner” -orkesteri, joka paljastui saksalaiseksi sinfonista black ja death metalia sekoittelevaksi iksi. Ihmettelin vain keikkaa katsellessani, miksi yhtyettä ei voinut nimellä esimerkiksi aikatauluissa mainostaa vaan keikan kohdalla luki tuo yllämainittu ”Tuska Plays Winner”? Kaipa tämä tieto voittajasta oli yleisöstä päätellen jostain kuitenkin ollut jo etukäteenkin saatavissa, mutta itseltäni mennyt täysin ohi, valitettavasti. Musiikkityyliltään yhtye edusti tapahtumassa juurikin sitä puolta metallista, mitä levylautasellani yleensä pyörii, joten olisi ollut mukava tutustua yhtyeen musiikkiin jo hiukan ennen keikkaa. Onneksi satuin kuitenkin paikan päälle todistamaan keikan, joka vakuutti siinä määrin, että kyllähän tähän yhtyeeseen pitää tutustua paremmin. Tosin arkailevasta lavaesiintymisessä näkyi se seikka, ettei yhtye liiemmin ole ilmeisesti ulkomaanlavoja vielä kiertänyt. Yhtyehän esitti ensimmäistä kertaa livenä myös kolme uutta kappaletta tulevalta albumiltaan, mutta itselleni se nyt oli oikeastaan ihan sama, sillä jokainen keikalla kuulemani kappale oli ensimmäistä kertaa kuulemani. Mutta nyt on nimi laitettu mieleen, kippis ja kiitos!

Jostain syystä Club Stagen aikataulut pettivät iltaa kohden, vaikka Tuska on aina ollut tunnettu siitä, että esiintymisaikataulut pitävät. Näin ei tällä kertaa ollut, vaan sillä hetkellä kun ruotsalaisen heavy metal -orkesteri Enforcerin oli tarkoitus aloittaa keikkansa, oli bändillä vielä soundcheck käynnissä. Mitään virallista informaatiota en tästä ole saanut, mutta kuulemani mukaan yhtyeen paikalle pääsy oli syystä tai toisesta viivästynyt ja siksi kamoja viriteltiin vasta viime tipassa ja auttamattomasti myöhässä. Mutta lavalle vihdoin päästyään oli yhtye juuri niin vakuuttava, kuin odotinkin. Tai oikeastaan jopa vakuuttavampi. Omasta mielestäni yhtye kuulostaa levyillä aavistuksen turhan kliiniseltä ja väkinäiseltä retroilulta, mutta keikalla tästä kliinisyydestä ei ollut tietoakaan, vaan yhtyeen keikka oli kuin todellinen aikamatka 80-luvun heavy/speed metalin kulta-ajoille. Enforcerin settilista koostui pääosin yhtyeen kahden viimeisimmän albumin ”Death by Fire” sekä ”From Beyond” kappaleista, ja ilmoille täräytettiin aina avausraidasta ”Destroyer” päätösraitaan ”Take Me Out of This Nightmare” asti niin valtaisan energinen show, että sitä katsellessakin meinasi hikeä pukata otsalohkoista. Ehdottomasti yksi perjantain voittajista! (Riku)

Lamb Of God (T.S.)Lamb Of God oli monelle yksi koko festivaalin odotetuimmista esiintyjistä. Bändin piti esiintyä Tuskassa jo vuonna 2012, mutta sattuneesta syystä tuo peruuntui ja korvaava keikka saatiin vasta nyt kolmen vuoden päästä. Itse en kuitenkaan ole bändistä koskaan innostunut, eikä sen soitto Tuskassakaan herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Sinänsä ihan mukavaa kuunneltavaa, mutta pidemmän päälle melko yksitoikkoista. Yhtyettä katsomaan tullut yleisö taisi kuitenkin saada niin ikimuistoisen keikan, kuin tulivat hakemaankin.

Exodus (T.S.)Vanhan liiton thrash metal Exoduksen tyylin on sen sijaan juuri sitä, mikä iskee minun makuhermooni. Vielä kun yhtyeen paras laulaja Steve Zetro Souza teki viime vuonna paluun Exoduksen riveihin, en voinut muuta kuin olla totaalisen innoissani. Viime vuonna uuden ”Blood In, Blood Out” -albumin julkaissut thrash metal -veteraani oli ilmiliekeissä soittaessaan niin uutta kuin vanhaakin tuotantoaan. Uudet kappaleet kuten ”Blood In, Blood Out” ja ”Body Harvest” soivat erittäin aggressiivisesti ja brutaalisti siinä missä vanhat klassikotkin. Zetron räkäinen lauluääni on edelleen erinomaisessa terässä vailla minkäänlaisia merkkejä tylsistymisestä tai vanhenemisesta. tarjoili yhden koko tapahtuman intensiivisimmistä ja yksinkertaisesti parhaista keikoista. (Jyri)

Seuraavana Club Stagelle astellut ruotsalainen erikoisuus oli edelleen noin 15 minuuttia aikatauluista myöhässä, ja tässä vaiheessa tilanne vitutti ihan huolella. Ei siksi, että olisin ollut jotenkin äärimmäisen kiireinen, mutta kun perjantain ainoa kiinnostavien yhtyeiden päällekkäisyys sattui tähän kohtaan, olisin mieluummin katsonut sen 15 minuutin ajan Inferno Stagella soittaneen Exoduksen Jyrin hehkuttamaa keikkaa kuin Alfahannen soundcheckiä. Kun uutta soittoaikaa ei ole tiedossa, niin mitäpäs muuta teet, kuin odottelet. Nooh, pienen odottelun jälkeen alkoi sitten tapahtua hiukan omituisempia asioita, kun yhtyeen rumpali Niklas Åström tuli lavalle raivoamaan ja leikkimään sytkärin sekä minkä lie aerosolipurkin kanssa. Tämä keikan aloitus oli lähinnä koominen, mitä itse keikka ei todellakaan ollut. Yhtyeen punkin, rockin ja black metalin sekoituksesta tulee lähinnä mieleen aavistuksen raskaampi versio norjalaisesta Turbonegrosta. Keikka kesti ilmeisesti viivästyneiden aikataulujen takia luvatusta kolmesta vartista poiketen vain puolisen tuntia, mutta se oli sekä musiikillisesti että visuaalisesti äärimmäisen vaikuttava show. Joku voisi tosin vinkata yhtyeen vokalisti-kitaristi Pehr Skjoldhammerille, että Suomi on kaksikielinen maa, joten turha niitä ruotsinkielisiä kappaleen nimiä on kääntää englanniksi, koska tokihan me yleisössä ruotsia ymmärrämme. Kaiken kaikkiaan hieno keikka näiltä alfapokalyptisilta rokkareilta ja kuuluu myös perjantain voittajien kastiin. Ormar af Satan!

Sabaton2 (T.S.)Illan viimeistä esiintyjää ia katsoessa minua lähinnä oksetti, hävetti ja vitutti metallimusiikin nykyisyys ja tulevaisuus. Ei siinä mitään, että ruotsalaisyhtye oli tuonut lavalle hienon rekvisiitan tankkeineen kaikkineen ja pommejakin räjäyteltiin ihan riittämiin, mutta kun sota-aiheisen metalliyhtyeen esiintymisestä poistetaan kaikki metallin vaarallisuus ja raivokkuus ja tilalle tarjotaan muovista mitäänsanomatonta metallia sekä huonoa huumoria, on peli yksinkertaisesti menetetty. Yhtye soittikin ainakin alkukeikan aikana niin lujaa, että naapurin mummokin sai varmasti nukkua rauhassa ja anniskelualueen puolella olisi korvatulppien sijaan tarvinnut lähinnä kuulolaitetta kuullakseen esiintymistä. Moshauksen, nyrkin puimisen ja pittien sijaan esimerkiksi yhtyeen kenties tunnetuimman kappaleen ”Primo Victoria” aikana yleisö pomppi ilmaan kuin Robinin keikkaa katsoessaan. Tätäkö todella on metalli nykypäivänä? Meno on kuin Putte Possun nimipäivillä, missä kaikilla oli niin helvetin mukavaa… (Riku)

YL9A7009Jo pelkästään Sabatonin kiinnittäminen perjantain pääesiintyjäksi kirvoitti suuren määrän kommentointia niin puolesta kuin vastaankin. Monet ovat sitä mieltä, että Sabaton vierailee Suomessa aivan liian usein, toisille kelpaisi enemmänkin. Tämän vuoden aikana Sabaton on soittanut Suomessa jo neljä keikkaa käsittäneen loppuunmyydyn klubikiertueen, sitten tämän Tuskan keikan; se palaa vielä joulukuussa Barona Areenalle omien sanojensa mukaan kaikkien aikojen suurimmalle Suomessa nähdylle keikalleen.

Vaikkakin ymmärrän ihmisten turhautumisen, niin kuulun itse siihen kastiin, joka jaksaa Sabatonia vaikka kuinka monta kertaa ilman minkäänlaista kyllästymistä. Tämä Tuska-keikkakin on hyvä esimerkki siitä, miksi: Sabaton on yksi energisimmistä live-esiintyjistä, mitä maa päällään kantaa. Sabatonilla on toinen toistaan vahvempia kappaleita koko levytyshistoria pullollaan, ja näitä kappaleita soitetaan armottomalla intensiteetillä. Siitä olen yhtä mieltä, että Sabaton olisi saanut soittaa kovempaa ja jättää stand-up komedian vähemmälle. Myös settilistaa voisi minun puolestani uudistaa. Minua ei sen sijaan voisi vähempää kiinnostaa, kuinka vaarallista metallimusiikin pitäisi olla tai miten yleisö ottaa live-tilanteessa osaa. Minua kiinnostaa lähinnä vain musiikin ja live-esiitymisen toimivuus, jotka kummatkin ovat Sabatonilla rautaisessa kunnossa sen tarjoaman power metalin ollessa voimakkuudessaan ensiluokkaista ja live-esiintymisen väkivaltaisen räjähtävää. (Jyri)

Illan viimeisenä esiintyjänä itselleni toimi PRKL Clubin jatkoklubilla esiintynyt savolaisen metallin lipunkantaja . Yhtyehän on viettänyt melkoista hiljaiseloa viime kuukausien ajan siinä mielessä, että se on valmistellut omassa rauhassaan syksyllä ilmestyvää uutta albumiaan. Verjnuarmu sai kunnian tehdä paluun keikkarintamalle täpötäyden Prkleen alakerrassa, mikä aiheutti keikalle ainakin varsin tiiviin tunnelman sekä aivan helvetillisen kuumuuden. Jos kuumuus oli yleisössä jo lähes sietämätöntä, voin vain kuvitella, mitä se oli esiintyessä, ja tästä vokalisti Puijon Perkele muutamaan otteeseen mainitsikin. Mutta keikkahan oli aivan loistava ja myös yhtyeen uusi kappale ”Verjvirta” kuulosti sen verran kovalta, että lokakuun 27. päivä ilmestyvää uutta ”1808”- tittelin saanutta levyä odottaa suurella mielenkiinnolla. Ja tulihan sieltä se ”Laalavat Jouset”, totta kai. (Riku)

Kirjoittanut: Riku Mäkinen & Jyri Kinnari
Kuvat: Teemu Siikarla – Teemu Siikarla Photography (Sabaton, Krokodil, Ghost Brigade, Blues Pills, Lamb Of God, Exodus), Hencca Ojamo – Live Still Live (Turmion Kätilöt), Jani Kormu – Kormugraphy (yleisökuvat)

Kommentoi julkaisua