Tuska Open Air @ Helsinki, Suvilahti, osa 3: sunnuntai 28.06.2015
Alice Cooper, Alice Cooper, Alice Cooper, Alice Cooper, Alice Cooper… Jotenkin tähän tyyliin ajattelin raportoida Tuskan päätöspäivän tärkeimmät esiintymiset satunnaisessa järjestyksessä, mutta lähdetään nyt kuitenkin liikkeelle ihan alkupäivästä. Totuus on kuitenkin se, että sunnuntai oli itselleni hankalin päivä, koska ihan suuresti kiinnostaneita esiintyjiä päivälle oli tarjolla mm. Alice Cooper sekä Alice Cooper.
Paikalle könysin kuitenkin tismalleen samaan aikaan, kun oululainen metalliylpeys Mors Subita aloitteli päälavalla. Viimeksi kun todistin yhtyettä livenä kaksi vuotta sitten, esiintyi yhtye Kaaoszinen järjestämässä klubi-illassa Prkl Clubilla noin kouralliselle ihmisiä, joten kontrasti oli melkoinen. Ihan yhtä lailla ei Mors Subita luonnollisestikaan vetänyt väkeä ensimmäistä esiintyjää katsomaan kuin Bloodbath lauantaina, mutta kyllä sitä yleisöäkin alkoi etenkin keikan loppupuolella olla ihan kiitettävästi. Ainoa pieni häiritsevä miinusmerkki pitää yhtyeen energiselle ja raivokkaalle esiintymiselle antaa yleisön jatkuvasta käskyttämisestä. Ihan oikeasti, ”käsiä ilmaan” -huuto kuulostaa keikalla ihan fiksulta yksi, kaksi tai jopa kolme kertaa kuultuna, mutta ei se kestä kahtakymmentä toistoa. Muuten kaikki kunnia yhtyeelle, joka onnistui erittäin hyvin hankalassa paikassa eli sunnuntain avaajana varmasti krapulaiselle yleisölle.
Kaikki kunnia myös seuraavana Inferno Stagelle kavunneelle toiselle kotimaiselle yhtyeelle Warmenille, joka varmasti veti yhtyeen musiikkia fanittaville ihmisille ihan mukiinmenevän keikan. Allekirjoittanut toimittaja katseli keikkaa lähinnä ollen paikalla muttei läsnä, aina viimeisimpiin kappaleisiin asti. Yhtye nimittäin kutsui kahteen viimeiseen kappaleeseen mikrofonin varteen erään herrasmiehen nimeltään Alexi Laiho, ja tuossa vaiheessa sai keikka myös omalta osaltani hiukan tuulta purjeisiin. Yhtye veti yhdessä Laihon kanssa uudelta albumiltaan kappaleen nimeltään ”Suck My Attitude” sekä vuosien takaisen listahittinsä, Rockwell-klassikon coverointinsa ”Somebody’s Watching Me”. Mukava piristysruiske keikan loppuun, vaikka näyttipä tuo keikka varsinaiselle lavanedustayleisölle maistuvan muutenkin, vaikka toimittaja hieroi vielä unihiekkaa silmistään. (Riku)
Mainos päättyy
Mokoma keräsi aamukahvien aikaan Tuskan päälavan edustalle kiitettävän kokoisen yleisön. Keikalla kuultiin suuri määrä uuden ”Elävien Kirjoihin” -levyn kappaleita, mutta myös vanhempia yleisösuosikkeja, kuten ”Hei Hei Heinäkuu” ja ”Pahaa Verta”. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta yleisö otti 
napakasti soittaneen yhtyeen vastaan innokkaasti suurin suosionosoituksin. Mokoma ei ole koskaan pettänyt livenä, ja niin myös Tuskassa tarjoiltiin kunnon annos raskasmetallia thrashilla ja ilman. (Jyri)
Kattilahallin Club Stagelle asteli seuraavana yksi tapahtuman erikoisimmista kokoonpanoista, sillä helsinkiläisen At The Hollow’n muodostavat lähinnä patarumpuja käyttävä perkussionisti Risto Järvelin, kontrabasisti Juho Martikainen sekä laulaja-kitaristi Kalle Koo. Yhtyeen synkkää musisointia on vaikea vertailla mihinkään, mutta hetkittäin tunnelmointi toi mieleeni, miltä ruotsalainen Katatonia kuulostaisi tällaisena kevennettynä versiona. Niin, Katatoniahan julkaisi vastikään oman akustisen live-albuminsa, mutta At The Hollow on ikään kuin tuon ruotsalaisyhtyeen akustisen ja sähköisen version puolessavälissä. Omilla kappaleillaan tosin, eikä musiikkikaan täysin samasta muotista ole veistetty, mutta tunnelmassa on hiukan samansuuntaista melankoliaa. Vaikka tässä nyt tulikin kitistyä koko viikonlopun ajan siitä, miksi metallifestareille buukataan ei-metallisia yhtyeitä, niin At The Hollow oli siitä piristävä poikkeus, että sen synkistely sisälavan pimeydessä sopi mielestäni kattaukseen kuin nenä päähän.
Mutta siinä se raja valitettavasti tulee vastaan, että raskaan musiikin festareille mahtuu kyllä yksi kevyempi artisti mukaan, mutta ei kuitenkaan liian monta – ei ainakaan peräkkäin esiintymään. Seuraavana Inferno Stagelle astelleen The Sirensin laulajakolmikon muodostavat metallipiireistä tutut naisvokalistit Liv Kristine, Anneke van Giersbergen sekä Kari Rueslåtten, mutta valitettavasti yhtyeen popahtava tunnelmointi sai allekirjoittaneen lähinnä haukottelemaan ja hakemaan lisää kahvia. Ja nyt feministit, olkaa ystävällisiä ja siirtykää lukematta muutama rivi alaspäin. Oma näkemykseni The Sirensin esityksestä nimittäin on, että se olisi tarvinnut huomattavasti vähemmän vaatetta laulajien päälle, jotta siitä olisi jaksanut edes silmillään nauttia, koska itse musiikki oli omaan makuuni aivan liian tylsää. (Riku)
Seuraavaksi oli aika mennä todistamaan Dr. Living Dead! kattilahallissa, jossa siihen aikoinani tutustuinkin. Energinen crossover-yhtye julkaisi uuden ”Crush the Sublime Gods” -albuminsa tämän vuoden alussa. Yksikään bändin levyistä ei ole minun makuuni loistava kokonaisuus, mutta jokaiselta levyltä löytyy uskomattoman tiukan punkisti rässääviä biisejä, joita Tuskassaskin kuultiin monta. Uudelta levyltä kuultiin muun muassa kappaleet ”Civilized to Death”, ”TEAMxDEADx” ja ”Force Fed”, jotka kaikki edustavat uuden albumin parhaimmistoa ja potkivat livenäkin kovaa, aivan kuten bändin koko keikka teki alusta loppuun. Nuorella bändillä on soitossaan energiaa ja väkevyyttä vaikka muille jakaa. Bändi selvästi arvosti paikalle saapunutta yleisöä ja yleisö puolestaan kaikkensa antanutta bändiä. Dr. Living Dead! kartuttaa tasaisesti ja täysin ansaitusti fanikuntaansa, joka ei välttämättä enää parin vuoden päästä mahdu Tuskan kattilahalliin; tälläkin kertaa se oli jo ääriään myöten täynnä.
Ennen loistavan keikan vetänyttä Alice Cooperia matkassani oli vielä yksi etappi, nimittäin progemetallin kiistaton kuningas Opeth. Keikka alkoi parilla uuden ”Pale Communion” -albumin kappaleella. En ole kovin innostunut tuosta levystä, ja tällä kertaa nuo kappaleet kuulostivat väsyneiltä jopa livenä. Muuten Opeth onnistui esiintymisessään jälleen loistokkaasti. Varsinkin ”The Drapery Falls” ja ”The Grand Conjuration” olivat puhdasta voittoa, ja hyvin kolisivat myös Opethin viimevuotisien progeilujen paras tuotos ”The Devil’s Orchard” ja keikan päättänyt massiivinen ”Deliverance”. Opeth soittaa vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen erittäin terävästi ja tarkasti kuitenkin niin, että musiikki tuntuu eloisalta ja hengittävältä. Mikael Åkerfeldtia on viime vuosina parjattu hänen murinalaulunsa toimimattomuudesta, mutta mies on selvästikin saanut äänensä kuntoon, sillä murina lähti Tuskassa samanlaisella brutaalilla jykevyydellä, kuin häneltä on totuttu kuulemaan. Opethkin on viime vuosina pyörinyt Suomessa tiuhaan tahtiin, muttei siihen tämän tasoisten keikkojen myötä voi kovin nopeasti kyllästyä. (Jyri)
Alun perin sisäpiirivitsistä lähtenyt, H&M:n vaatemallistoon liittynyt Strong Scene sai lopulta aivan käsittämättömät mittasuhteet. Ja jos nyt joku ei ole vielä tietoinen kyseisestä vitsistä, siitä voi käydä lukemassa enemmän vaikkapa täältä. Loppupeleissä tämä vitsi paisui niin isoksi, että osa Strong Scenen yhtyeistä buukattiin myös Tuska festivaaleille esiintymään. No, tietenkään nämä ”yhtyeet” eivät sentään omia soittoaikoja tarvinneet, vaan tämä noin kymmenen musiikkialan rautaisan ammattilaisen muodostama ryhmä Moonsorrow’sta tutun Henri Sorvalin johdolla oli kasannut Tuskaa varten noin kolmen vartin mittaisen esityksen, jossa esiteltiin Strong Scenen yhtyeitä. Ja minkälaisen esityksen pojat olivatkaan järjestäneet! Ihan aidon positiivisesti yllättyneenä oli tästä vitsinä lähteneestä hommasta tehty todella ammattimainen show, jossa vuorollaan esiintymässä kävivät kappaleen verran meksikolainen black metal -yhtye Mortus, saman maan sotametallia edustava Crepuscular, brittiläinen doom metal -orkesteri Eternal Dusk, goottiromantiikkaa Saksasta paikalle tuonut Grey, ruotsalainen black metal -rykmentti Blast, mystistä hippirockia soittava Mystic Triangle sekä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä itse Metal. Tämä brittiläinen Metal soittaa muuten metallia, jos ei joku sitä nimestä osaa päätellä. Yksi Strong Scenen edustajista, malesialainen Yvaeh, joutui peruuttamaan esiintymisensä, koska esiintyjiä ei kuulemma näkynyt missään. Oli miten oli, niin ihan vakavalla naamalla voi todeta, että Strong Scenen show oli yksi Tuskan mieleenpainuvimpia esityksiä ja sen verran hyvin valmistettu, että esimerkiksi Metalin esityksestä ei todellakaan voisi päätellä sen olevan täysin vitsi, jos ei asiaa tietäisi. Yhtyeen esittämä kappale ”Final Kill For Power” on päinvastoin suorastaan nerokas ja tarttuva metallikappale, ja tässä kappaleessa laulajan virkaa toimittanut Henri Sorvali oli itse asiassa yksi kovimpia laulajia koko tapahtumassa. Minä haluan Metalin ensi vuonna omalle keikalle Tuskaan ja päälavalle, perkele!
Tämän Strong Scenen upean esityksen jälkeen oli jopa hiukan vaivaannuttavaa katsoa Inferno Stagelle nousseen Stratovariuksen esiintymistä. Yhtyehän soitti keikalla koko ”Visions”-albuminsa läpi, syystä tai toisesta. Kaikki kunnia yhtyeelle, mutta kun näitä ”juhlaesiintymisiä” näyttää nykypäivänä tulevan vähän joka tuutista, niin mikä lie idea soittaa 18 vuotta sitten julkaistu albumi läpi? Juhlavuosi lienee pikemminkin parin vuoden päästä. Esityksen biisijärjestystä oli sen verran muutettu, että levyn kaksi suurinta hittiä eivät soineet peräkkäin kuten levyllä, vaan ”Black Diamond” oli säästetty viimeiseksi. Stratovarius sai omalta osaltani ”vuoden väliinputoaja” tittelin. Strong Scenen esitykseen tyytyväisenä ja jo innolla Alice Cooperia odottaen en jaksanut innostua, en sitten yhtään.
Mainos päättyy
Sitten tapahtuman viimeiseen pääesiintyjään, jonka keikkakuntoa arvuuteltiin pitkin kaupungin toreja koko viikonlopun ajan. Puhuttiin, että Kauhu-Lissu jättää rollaattorinsa lavan taakse odottamaan ja kuinka väsynyt herra nykypäivänä on. Ja paskanmarjat. Näin vain liki 70-vuotias ukko asteli lavalle reippain askelin ja näytti kaikille epäilijöille närhen munat. Cooper itse, niin kuin koko yhtyekin, oli vedossa ja koko show sitä myöten aivan mahtava! ”Hello Hooray” -kappaleella alkanut esitys sisälsi pakolliset klassikot ”Poison”, ”Hey Stoopid”, ”I’m Eighteen”, ”No More Mr. Nice Guy” sekä lisäksi hiukan yllättävämpiä vetoja, esimerkiksi ”He’s Back (The Man Behind the Mask)”, ”Dirty Diamonds” sekä ”Go to Hell”. Visuaalisesta näyttävyydestä ei ollut puutetta, kun Cooper toi lavalle ”Welcome to My Nightmare” -kappaleen aikana elävän käärmeen; ”Feed My Frankenstein” -kappaleessa lavalla nähtiin jättimäinen Frankensteinin hirviö, ”He’s Back (The Man Behind the Mask)” -kappaleen aikana ”Perjantai 13. päivä” -elokuvista tuttu Jason ja vielä kaupan päälle perinteiset pakkopaidat sekä giljotiinitemppu synkän ”Ballad of Dwight Dry” -balladin päätteeksi. Yhtyeen soitettua ilman Alicea itseään osittain kappaleen ”I Love the Dead” oli esityksen erikoisemman osion vuoro, kun lavalle roudattiin eri kuolleiden muusikoiden hautakiviä yhtyeen esittäessä peräkkäin neljä cover-kappaletta kyseisiltä artisteilta. Doorsin ”Break on Through (to the Other Side)” aloitti, Beatlesin ”Revolution” ja Jimi Hendrixin ”Foxy Lady” jatkoivat osiota, jonka päätti vielä The Whon ”My Generation”. En tiedä, itselleni tämä osio ei oikeastaan avautunut kunnolla. Lähinnä jäin miettimään, tarvitseeko itsekin jo 60-luvulta asti levyttäneen rocklegendan todella esittää livenä cover-kappaleita? Luulisi Alicella riittävän omaakin esitettävää materiaalia ihan tarpeeksi. Mutta tästäkin huolimatta Lissun ja yhtyeen show oli kaikin puolin fantastinen, ja sen huipentuma oli edessä vielä encoren aikana. Herra Cooperinhan tiedetään olevan Suomen oman rokkikukon Michael Monroen hyvä ystävä, ja Monroe on useampaankin otteeseen vieraillut Alice Cooperin keikoilla esittäen kappaleita kuten ”Under My Wheels” sekä ”School’s Out”. Tällä kertaa ensiksi mainittu kappale kuultiin heti settilistan alkupuolella, eikä Monroeta tuolloin lavalla nähty, mutta näin vaan mies ilmestyi sittenkin esittämään encoressa kuullun perin erikoiseksi muodostuneen ”School’s Out” -version yhdessä Alicen kanssa. Erikoiseksi versio muodostui sikäli, että herrat sekoittivat kappaleen väliosaan nerokkaasti Pink Floydin klassikkoa ”Another Brick in the Wall”. Ilmapallojen ja serpentiinien täyttäessä lavan tämän duettoesityksen aikana sai Tuska 2015 arvoisensa juhlavan päätöksen.
Tyytyväisenä tapahtuman jälleen kerran jättäen piipahdin kotimatkalla vielä Prkl Clubille todistamaan yhden legendan esityksen, sillä illan ainoana esiintyjänä toimi maailman ainoa porometalliyhtye A.R.G., jonka ensiaskeleet on otettu jo reilusti 80-luvun puolella. Yhtyehän teki comebackin ja julkaisi uuden levynsä ”Redemption from Refaim” yli 20 vuoden tauon jälkeen tänä vuonna. Vaikkei Prkleen alakerta sunnuntai-iltana ollut likimainkaan yhtä täynnä kuin perjantaina Verjnuarmun soittaessa, ei yhtyeen esityksessä moitteen sijaa ollut. Keksivätpä innokkaimmat yleisössä järjestää jopa pienimuotoisen pitin setin loppuvaiheessa. Taisi olla muuten ensimmäinen kerta, kun todistan nähneeni pitin Prkleen ”ei välttämättä niin kovin suuressa” alakerrassa. Parasta koko esityksessä oli kuitenkin vieressäni silmin nähden liikuttuneena keikkaa seurannut vanhempi nimeltä mainitsematon kollegani, joka on fanittanut yhtyettä jo alkuajoista lähtien. Oli kyse sitten runsaasta alkoholijuomien määrästä tai ei, niin näky joka oikeastaan kiteytti parhaalla mahdollisella tavalla ihmisen rakkauden metallimusiikkia kohtaan, oli niin hellyyttävä, että keskittymiseni itse lavalla tapahtuneeseen esiintymiseen oli hetkittäin jopa hankalaa. Oli miten oli, A.R.G. sai kunnian päättää Tuskan myös omalta osaltani viimeisenä kuultuun encoreen, Sodom-coverointiin ”Outbreak of Evil”. Siihen oli hyvä lopettaa ja siirtyä kotimatkalle.
Tuska Open Air keräsi tänä vuonna yli 25 000 kävijää kolmen päivän aikana, eikä tänäkään vuonna järjestelyistä ole mitään kommentoitavaa, mikä on yleensä merkki siitä, että kaikki toimii niin kuin pitääkin. Järjestyshäiriöt, ylimääräiset hämmingit järjestelyissä sekä ylipitkät jonot loistivat ainoastaan poissaolollaan. Vaikka bändikattaus oli jälleen kerran varmasti mielipiteitä jakava sekä vähintäänkin hämmentävä ja itsekin noin 7 sivua ja 10 tuntia sitten pohdin ihan vakavissani minun ja Tuskan suhteen jatkumista tulevaisuudessa, niin jälleen kerran tätä kirjoitusta itse lukiessani huomaan, kuinka paljon hyvää Tuska tänäkin vuonna joka tapauksessa tarjosi. Joten eiköhän me ensikin vuonna Tuskassa tavata, jos vielä sisälle päästävät. Tuska 2015, kiitos ja anteeksi! (Riku)
Voit lukea raportin aiemmat osat perjantain osalta tästä ja lauantain osalta tästä.
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Riku Mäkinen & Jyri Kinnari
Kuvat: Teemu Siikarla – Teemu Siikarla Photography (Alice Cooper, Mors Subita, Mokoma, The Sirens, Opeth, Stratovarius) Pasi Eriksson – Metal Visuals-Pasi Eriksson Photography (Warmen, Alice Cooper), Jani Kormu – Kormugraphy (yleisökuvat)