Tyylipuhtaat ’Metallicat’ – arviossa Exhorderin ”Defectum Omnium”

Upealla ”Mourn The Southern Skies” -albumilla paluun tehnyt New Orleansin raskaamman sarjan groove-thrasharit, Exhorder kohahdutti vuonna 2019 groove metalia diggailevaa kansanosaa. Tuolloin kyseinen modernin metallin edelläkävijällä sai aikaan paluualbumin, jonka myötä se olisi voinut kirkastaa paikkansa Amerikan metallin, jos ei kärkiviisikossa, niin ainakin kärkikymmenikössä.

Sitten tapahtui se, mihin monen lupaavammankin ryhmän taival useimmiten katkeaa. Ensin vuonna 2020 yhtyeen biisinteosta, ominaissoundista ja albumin tuotannosta pääosin vastannut soolokitarsti Vinnie LaBella jätti yhtyeen, minkä myötä aiemmin pelkästään vokalistin roolin omaksunut ja siinä erinomaisesti kunnostautunut Kyle Thomas tarttui pääasiallisen velvoitteensa lisäksi rytmikitaraan. Kaiken kukkuraksi, koronakurimuksen loppuvaiheilla toinen Exhorderin varsinaisista kitaristeista, Marzi Montazeri jätti yhtyeen. Hänen tilalleen, henkseleitään paukutellen, yhtyeen riveihin tuli entinen Cannibal Corpse– ja Nevermore -kurittaja, Pat O’Brien. Edellä mainitui eväillä Exhorder on tullut on tullut neljänteen pitkäsoittoonsa, ”Defectum Omnium”.

”Defectum Omniumilla” yhtye ottaa suuntaa suoraviivaisen hardcoren sekaisen thrashin suuntaan, mitä yhtyeen debyyttialbumi, ”Slaughter In The Vatican” puhtaimmilllaan edusti. Nopeaa, likaista ja äärimmäisen aggressiivista tylytystä.

Nykyään pitkälti kuudettakymmenettä käyvillä ukot eivät ehkä enää sahaile menemään sillä raivolla kuin nuoruudessaan. Siitä huolimatta puolinopeiden skank- ja d-beatien sekä doom-moukaroinnin prinsiippien päälle rakennetut kappaleet jyräävät kiitettävällä voimalla. Tästä huolimatta ne jäävät järjestään vaille jotain olennaista essenssiä, mitä Exhorderilta on totuttu leimallisesti kuulemaan. Kaavamaisen yksiulotteisia hardcore-johdannaisia kyhäelmiä on miltei tunnin mittaiselle ja ainakin varttitunnin liian pitkälle albumille on yksinkertaisesti liikaa.

Mikä kuitenkin pahinta, Kylen johtaman joukkion kappaleista puuttuu dynaamisuus, lämpö, syvyys ja groove, joka teki yhtyeestä Panteralle kampoihin pistäneen kilvoittelijan ysärin alussa ja ”Mourn the Southern Skiesistä” Exhorderin kautta aikain parhaan albumin. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, ei Exhorderin ruuvaus tällä kertaa uudista yhtyeen soundia niin kuin sen aiemmat albumit ovat tähän asti onnistuneet tekemään.

Läpensä huono albumi ”Defectum Omnium” ei kuitenkaan ole. Kahdentoista kappaleen kokonaisuus toimii tiettyyn pisteeseen asti hallitun aggressiivisuutensa ansiosta. Albumin tuotanto on myös huolitellun tasapainoinen. Uutukaisellaan kovan onnen väliinputoajanakin tunnettu Exhorder, jolta olisi mieluusti odottanut toista onnistumista perätysten, tekee tyylipuhtaat Metallicat. Samalla kun yhtyeen luovat voimat haihtuivat tiehensä, odotukset sen uusimmalle albumille ovat nousseet onnistuneen edeltäjänsä myötä entistä korkeammalle.

Vaikka Exhorder onnistuukin pääpiirteittäin säilyttämään tekemiinsä kurinalaisen otteen, sen biisit ja niiden ideat ovat vain haaleita varjoja potentiaalistaan. ”Defectum Omniumilla” Vanha kuningaskalkkaro koettaa purra vanhasta muistista. – Ilman hampaita, sylkien myrkkyä, joka ei tehoa enää keihinkään muihin kuin keskinkertaiselle crossoverille jo kauan sitten itsensä totuttaneisin skenepäälliköihin.