Ulver @ Savoy Teatteri, Helsinki 1.2.2014

Ulver 2014Norjalaiset entiset black metallistit ja nykyiset kokeellisen ambient-pörinän mestarit esiintyi lauantaina 2. helmikuuta Helsingin Savoy Teatterissa loppuunmyydylle salille. Muutaman vuoden takaiseen Nosturi-vierailuunsa verrattuna oli keikkapaikka valintana huomattavasti parempi tämäntyyppiselle ilmaisulle, osittain akustiikan – ja toisaalta myös baarin välittömän läheisyyden puuttumisen – osalta.

Kiertueen alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti settilistan piti koostua yhtyeen koko tuotannon esittelystä tasapuolisesti, mutta suunnitelma muuttuikin vuoden alussa bändin Facebook-sivuillaan julkaiseman ilmoituksen mukaisesti: ”Voimme paljastaa, että helmikuun konserteissa kuullaan osaksi uutta ja improvisaatioon perustuvaa materiaalia, joka liikkuu tuttujen teemojen ympärillä”. Tämän tiedostaneena viritinkin vastaanottokoneistoni uudelle taajuudelle ja istuin kiinnostuneena odottamaan esityksen alkua.

Aloitus viivästyi yleisön saavuttua hieman myöhässä, mikä mielestäni osoittaa suunnatonta epäkunnioitusta esiintyvää artistia kohtaan. Mutta vihdoin, noin puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, kaikki oli valmista ja homma saatiin käyntiin. Yhtye oli kuusihenkinen ja koostui rumpalista, perkussionistista, jolla oli edessään mm. bongo-, konga- ja patarumpuja sekä monia muita kilistimiä kuten tamburiini ja triangeli, kielisoittajasta, joka käytti vuorotellen bassoa ja kitaraa, kosketinsoittajasta, laulajasta sekä Apple-koneellaan ja jonkinlaisella pitcher/samplerilla toimivasta kuudennesta jäsenestä.

Koko keikan ajan taustan screenillä pyöri videokuvaa, joka loi hyvin lisäkontrastia tunnelmaan ja vaihtui jokaisen kappaleen myötä. Ensimmäisenä kuultiin hiljakseen alkava kappale, josta en osannut hetimiten laittaa sormeani listalle miltä levyltä se mahtaisi olla peräisin ja epäilykseni paljastuikin oikeaksi laulaja Kristopher ”Garm” Ryggin välikommenttia lainaten: ”Seuraavaksi voisimme koittaa kappaletta joltakin levyltä”. MIelikuvaksi voisin sanoa muodostuneen Coilin raidan ”Are You Shivering?”. Kappale oli siis uusi ja varsin pitkälti improvisoitu, kuten ennakkoilmoituksesta olinkin osannut odottaa. Teema kiihtyi kahden perkussionistin luomaan rytmiin valtaisaksi massaksi, ja taustalla pyörinyt kuvitus luilla hakkaavista apinoista loi varsin heimomusiikkimaisen tunnelman.

Tällainen kaava säilyikin yhtenäisenä koko illan: kappaleen alussa kerrattiin muutamia kertoja teemaa, jonka jälkeen luisu kohti improvisaatiota oli väistämätön. Tämän tyyppinen ilmaisutapa on tietysti hyvin taiteellinen ja luultavasti suurin osa yleisöstä ei välttämättä ole samaa mieltä sen kuuntelemisen mielekkyydestä. Itse voin kuitenkin muusikon näkökulmasta samaistua tämän kaltaiseen tulkintaan ja moisen jatkumon toteuttaminen lavalta käsin on varmasti suurenmoinen kokemus. Keikka oli hyvin erilainen kuin aikaisemmat näkemäni esiintymiset yhtyeeltä ja haluan korostaa nimenomaan kyseistä adjektiivia. Se kun voi tarkoittaa muutakin kuin huonoa.

Toisena kappaleena kuultiin ”England” levyltä ”War Of The Roses”, taustalla oli lyriikohin viitaten Englannissa suosittua kettujahtia koirineen ja punaisine nuttuineen. Esitys oli aikaisempaan verrattuna huomattavasti suoraviivaisempi ja siksi ehkä hiukan laimea. Tätä seurasi kohtalaisen pitkä jakso hiljaisempaa tunnelmointia, jossa kosketinsoittaja ja kitaristi loivat minimalistista äänimaisemaa veden liplattaessa takaseinällä. Tästä pikkuhiljaa kehittyikin piano-melodia, joka johti väylää uuteen kappaleeseen ”Doom Sticks” ”A Quick Fix Of Melancholy” EP:ltä. Tämä oli varsin onnistunut valinta ja rentoutti hyvin tunnelmaa, improvisaation osuuden jäädessä melko pieneksi ja perkussioiden monipuolistaessa rytmittelyä. Jos yhtye toteuttaa uhkauksensa live-sessioiden nauhoittamisesta, niin toivon tämän olevan yksi julkaisuun päätyneistä esityksistä.

Tämän jälkeen yhtye esitti myös tuntemattomaksi jääneen kappaleen, joka oli rauhallinen ja enemmän laulupohjainen. Tuntui kuitenkin ettei herra Rygg kenties ollut tuona iltana parhaimmassa iskussaan ja korkeimmat nuotit jäivät aika ajoin tavoittamatta. Haluan kuitenkin korostaa, että mies on huonoimpinakin päivinään loistava laulaja eikä kyseinen puute häirinnyt kokonaisuutta paljoakaan.

Illan suunniteltu lopetus ja ehdoton huipentuma oli loistava ”Nowhere / Catastrophe” rajoja murtaneelta ”Perdition City” levyltä. Tulkinta oli onnistunut ja hyvin levyversion kaltainen. Edellämainittu lauluongelma tuntui kuitenkin jälleen nostavan päätään ja nuottien löytäminen tuntui hieman hankalalta, varsinkin kappaleen alkupuolella. Onneksi tämä kuitenkin korjaantui loppua kohden ja kappaleen kertosäkeen tuottama energia oli valtaisa. Loppua vielä pidennettiin rytmiryhmän, pianistin ja kitaristin toimesta äänekkääseen kliimaksiin, jota seurasi valtaisa aplodiryöppy.

Tämä ei ottanut loppuakseen ja viimein yhtye palasikin lavalle, ilmoittaen kuitenkin ettei sillä ole enempää ns. valmisteltua musiikkia. Yleisöstä kantautunut huuto: ”Soittakaa jazzia!”, sai vastapainokseen: ”Kyllä. Jazzia rock groovella”. Johonkin tämäntyyppiseen sittemmin päädyttiinkin ja yhtye improvisoi varsin äänekkäästi seuraavat kymmenisen minuuttia, poistuen sen jälkeen lavalta lopullisesti.

Jokainen pitkän linjan artisti tulee varmasti urallaan ajatelleeksi ettei halua toistaa samaa kaavaa loputtomiin, vaan kehittää itseään ja siirtyä eteenpäin, vaikkakin sitten kuulijoiden kustannuksella. Tällainen päätös on kunnioitettava ja lainatakseni ”Metamorphosis” EP:n lausumaa, ”We are as unknown to you, as we always were”.

Kirjoittanut: Tuukka Franck

Kommentoi julkaisua