Unleashed – Odalheim

Täytyy heti kärkeen myöntää, että allekirjoittaneen sivistyksessä on lähestulkoon Unleashedin kokoinen aukko. Tätä ruotsalaispoppoota tuli kyllä kuunneltua joskus hämyisinä teinivuosina sen ensilevytysten ”Where No Life Dwells” sekä vielä ”Shadows In The Deep” aikoihin, mutta siihen se kiinnostus jotenkin lässähti. Ja kun yhtye palasi muutaman vuoden tauon jälkeen vuonna 2002 ”Hell’s Unleashed” albumillaan, ei kiinnostusta löytynyt senkään vertaa. Päinvastoin, kuvittelin Unleashedin olevan vain yksi väsähtäneen death metal-yhtyeen laimea comeback-yritys, jonka jätin tyystin huomioimatta.

Itse asiassa, yhtyeen kaiken kaikkiaan jopa yhdestoista albumi ”Odalheim” tuli ihan puoli vahingossa otettua kuunteluun. Harvinainen hetki kotona, ei juurikaan mitään järkevää tekemistä ja Unleashedin uutta levyä sähköpostissa, no mikäpä ettei. Ne lukijat, jotka ovat innoissaan kurkanneet jo levyn pisteet tietävätkin jo tässä vaiheessa, että metsään meni tällä kertaa enemmän arvostelija kuin yhtye.

Veikkaukset tylsästä ja mitäänsanomattomasta death metallista heitetään romukoppaan heti ensikappaleesta lähtien, kun ”Fimbulwinter” räjähtää kaiuttimista. Hiukan Dissectionilta haiskahtava kappale karistaa viimeisetkin unenpöpperöt arvostelijan silmistä ja korvista. Mitä vittua täällä tapahtuu? Täältä piti tulla jonkun väsyneen death metal-yhtyeen väsynyt levytys? Kuulen korvissani Unleashedin jätkien nauravan räkäisesti partaansa. Ainoa asia missä osuin oikeaan, on death metal. Siitä ei ole tingitty piirun vertaa, vaikka mukana on myös lievästi ruotsalaisille tyypillistä melodisen black metallin sommitelmaa. Kappale toisensa jälkeen toimii, vaikka aivan samankaltaista loistoa niistä ei löydykään, kuin avausraidasta. Silti esimerkiksi levyn päätösraidat ”Germania” sekä ”The Great Battle Of Odalheim” jyräävät mennen tullen genren uudet yrittäjät.

Pyörää ei ole siis keksitty uudelleen, neliöstä ole tehty kolmiota, eikä edes helvetti ympyrääkään, mutta ketä se nyt oikeasti edes kiinnostaa? Death metallin soidessa raikkaana, murskaavana ja ennen kaikkea tarttuvana koko albumin läpi, kuka kaipaa jotain tuoretta? Toki, että ”Odalheim” olisi napakymppiin asti yltänyt, se olisi ehkä lievästi saanut sisältää enemmän vaihtelua, nyt se on käytännössä alusta loppuun asti ripeätempoista death/ black metallia. Vaihtelua voisi kenties lisätä etenkin laulupuolelle, jossa ei kuulla sekuntiakaan muuta kuin perus örinää, tosin hemmetin hyvää semmoista. Levyn sotaisat aiheet sopivat ainakin kappaleiden nimistä päätellen kuin nyrkki silmään musiikkiin, ja ymmärrettävistä syistä niiden syvempi analysointi ei tähän väliin onnistu.

”Odalheim” raiskaa levysoittimeni, käytännössä tappaa sen vielä kaupan päälle ja se tekee sen niin tylysti, että suoraan sanottuna vituttaa. Mikään muu ei tämän levyn kuuntelun jälkeen vituta, paitsi se, että mitä helvettiä sitä on ajatellut dissatessaan tätä yhtyettä näin monen vuoden ajan? Tiedän, että saan kuulla tästä viimeisestä lauseesta useilta tahoilta, mutta pieni vittuilu on aina kivaa kuultavaa, joten menkööt. Myönnän olleeni väärässä Unleashedin suhteen, ei se ole väsynyt, ei todellakaan.

9/10

Kappalelista:
01. Fimbulwinter
02. Odalheim
03. White Christ
04. The Hour Of Dfeat
05. Gathering The Battalios
06. Vinland
07. Rise Of Maya Warriors
08. By Celtic And British Shores
09. The Soil Of Our Fathers
10. Germania
11. The Great Battle Of Odalheim

http://www.myspace.com/unleashed

Kirjoittanut Riku Mäkinen