Uudistunut Sideways houkutteli koko maan musadiggarit Helsingin jäähallille

Aiemmin Suvilahdessa Teurastamon pihapiirissä järjestetty Sideways levisi tänä vuonna kolmepäiväiseksi sekä vaihtoi sijaintiaan Helsingin vanhalle jäähallille ja sen välittömään läheisyyteen. Epäilykset ja jännitys uutta festivaalialuetta kohtaan puhuttivat ennen kemuja, mutta uskon, ettei kenenkään tarvinnut lähteä järjestelyihin pettyneenä pois Nordikselta. Jäähallin sisällä kolmessa eri kerroksessa sijainneet lavat tarjosivat artisteille mahdollisuudet suuren luokan klubikeikkasimulaatioihin, sekä yleisölle käytännölliset puitteet nauttia kaupunkifestivaalista ilman häslinkiä. Ulkolavoilla hommat hoituivat hieman valjummin, mutta kuitenkin tyydyttäen puolipilvisen taivaan alla juhlineet hipsterit. Heti perjantaina koettiin niin intensiivinen keikkaputki, että se tuntui kolmelta festaripäivältä. Tässä valikoitunutta jaottelua niistä yli 20 vedosta jotka tuli koettua.

Sideways-yleisöä

Visuaalisimmat keikat koettiin heti Sidewaysin aloituspäivänä. Helsingistä kotoisin oleva psykedeelinen jazz-kolmikko Virta soitti Basement-lavalla lopulta täysimittaisen keikan, vaikka sitä ennen yleisö joutuikin jonottamaan lavan sisäänkäynnillä yli 20 minuuttia ennen kuin ovet aukaistiin. Valkeaa taustaa vasten esiintyvä yhtye näyttäytyi siluettina yleisölle, ja päälle ajetut visut toivat lisämakua kimpoilevaan ja tunnelmalliseen soittoon. Ote yleisöön heltyi vain välispiikkien ajaksi, jotka eivät olleet lainkaan yhtä itsevarmaa kuin soittosuoritus. Muusikot kun näyttävät lavalla valoissa kuolemattomilta, karisi tuo illuusio aika rajusti, kun kappaleiden välissä valomies riisui triolta värit päältä. ”Kiitos, paras keikka ikinä”, kuultiin show’n päätteeksi, joten Virta taisi itsekin nauttia täysin rinnoin HIFKin treenikaukalossa esiintymisestä.

Esa Kotilainen

Kotimaisen syntetisaattorimusiikin grand old man Esa Kotilainen esitti samaisella lavalla ”Ajatuslapsi”-teoksensa. Näin tämän viime kesänä Oulun psykedeliafesteilla, mutta ainahan sitä mielenkiinnolla kokee näin uniikkeja esityksiä suuremmissa puitteissa. Jääkiekkokaukalon katsomot toimivat hyvin hapokkaan musiikin parissa jumitteluun, ja lavan edustan lattiallakin istui hippejä, kuten taannoin Oulussakin. Yksin urkukioskinsa takana operoinut Kotilainen ruuvasi potikoita hartaasti, ja taustalle ajettiin videokuvaa Intiasta, sienistä ja luonnosta ylipäätään.

Black box oli varmasti osalle yleisöstä tuttu konsepti. Jäähallin isoin kaukalo oli puettu mustiin verhoihin, asettaen lavalla esiintyvät yhtyeet huomion keskiöön. Suomen vastine MinistrylleK-X-P, esitti intensiivistä jumputusta ja strobotykittelyä, joka pakotti antautumaan primitiivisille rytmeille. Voimakeinot toimivat, mutta samalla myös imevät ihmisestä nopeasti voimat, jos tuota koko tunnin vatkaa menemään. Tämä oli vasta ensimmäinen Timo Kaukolammen ja Tomi Leppäsen keikka viikonlopun aikana, sillä ukot saattoi bongata useamman kokoonpanon remmissä pitkin Nordista. Meinasin jo perjantain osalta luovuttaa, sillä edellämainitut kokemukset imivät mehut tehokkaasti. Onneksi kuitenkin jäätiin paikalle vielä todistamaan Basementissä esiintyneen Ben Frostin audiovisuaalista nirvanakokemusta. Tie kellarikaukaloon kävi sokkeloisen portaikon ja käytävien läpi, ja kun viimein saapui areenalle, pääsi kovaan ääneen ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?”. Lavalla näkyi jotain mitä en ollut koskaan missään nähnyt. Lavalla oli läpinäkyvää ja folion lailla heijastavaa muoviverhoa lattiasta kattoon, joka aaltoili valojen pyöriessä takana. Verhojen päälle ajettiin tietenkin vielä visut, joka yhdessä savun kanssa loi totaalisen päräyttävän visuaalisen kokemuksen jota on hankala uskoa vieläkään. En ollut ottanut selvää Ben Frostin musiikista ennakkoon, joka oli tällä kertaa hyvä asia. Levyltä kuunneltuna Hans Zimmer-tyyppinen jylhä ambient-elokuvamusa puuduttaa helposti, mutta livenä tuo pörinä oli täyttä timanttia. Potikoiden vääntelyn lisäksi Frostilla oli lavalla myös kasa kitaravehkeitä, ja hän intoutuikin välillä revittelemään viiltäviä sooloja surinan sekaan.

Sixto Rodriguez

Kovimmat tykittelyt ja vahvimmat tuntemukset taasen oli ripoteltu pitkin viikonloppua. Naapurimedioiden kollegoiden itsensä liian vakavasti ottaminen esti heitä ilmeisesti nauttimasta perjantaina esiintyneen kulttilegenda Rodriguezin ensimmäisestä Suomen keikasta. 75-vuotias, lähes kuuro ja sokea papparainen talutettiin hieman aikataulusta myöhässä lavalle tyttärensä saattelemana. Perästä tuotiin myös pino panamahattuja, joita maestro vaihteli päähänsä pitkin keikkaa. Herttainen papparainen huvitti kaikessa kömpelyydessään, mutta ei mitenkään huonolla tavalla! Herra aloitti setin kuin tervehtien kansaa Elton JohninYour Songilla”, jonka sympaattinen versiointi sai yleisön hymyilemään. Bändin saapuessa lavalle perään kuultiin The DoorsinLight My Fire”, joka kyllä tunnin slotissa tuntui turhalta välipalalta. Saattaa olla, että maailmaa kiertäessään paikallisia taustayhtyeitä suosiva Rodriguez oli tällä varmistellut, että suomalaisyleisö viihtyy. Keikan viimeisenä kappaleena kuultiin jälleen lainakappale, Jefferson AirplanenSomebody to love”. Mutta itse Sixto Rodriguezin kirjoittamia lauluja jengi oli tullut kuulemaan, ja kuusi hippisanomaa levittävää folk-hittiä kuultiinkin! Tosin ”Searching for Sugarman”-dokumentti oli melko oleellinen oppitunti ennen kuin keikasta mitään olisi voinut ymmärtää. Ennen ”Sugar Man” -hittiään Sixto kaivoi takkinsa taskusta hitsauslasit sekä pipon, joihin sonnustautuminen kesti koomisen pitkään. Rodriguezin esiintymiselle oli helppo naureskella ivallisesti, mutta itselläni musiikista kiusaantuminen ja kanssaeläjien turha disautus on mennyttä elämää. Maestro ei juuri lavalla saanut selvää muiden touhuista, kuten esimerkiksi taustabändin viittomisista tai lavahenkilökunnan ohjeista lopettaa keikka. Yliaikaahan siinä mentiin, josta johtuen bändi protestoi olemalla soittamatta viimeistä kappaletta maestron mukana.
Ainut keikka jonka Sahara-lavalla näin, oli perjantaina alkuillasta musisoinut HÄN. Debyyttilevynsä juuri julkaissut rock-poppoo soitti kesään sopivaa jytää hyvissä tunnelmissa, vaikkakin tuolla keikalla kappaleet muistuttivat välillä liiaksi toisiaan. Yllättävän nopeasti kuitenkin itselleni on tarttunut ”Harhakuvitusmaailmassa”-kiekon sanoitukset päähän, vaikka levyä ei juuri ole vielä ehtinyt kuluttamaan.

HÄN

Lauantain rentouttavin keikka itselleni oli Black boxissa louhinut Dark Buddha Rising. Toki päihdyttävillä öljyillä oli paljon tekemistä asiaan, sillä raskaan jumittavan doomin tahtiin heilunut pää ei tahtonut pysyä pystyssä omin voimin. Ei sentään tarvinnut poimia selkärankaansa jäähallin lattialta keikan päätteeksi, vaikka tuntuikin siltä, että se oli valunut ulos voimakkaan manaamisen ja jyrinän voimasta. Rituaali sopi suurelle sisäareenalle loistavasti, ja Black box tarjosikin monelle artistille mahdollisuuden soittaa uransa suurin keikka isolle yleisölle hyvissä puitteissa.

Dark Buddha Rising

Black boxissa esiintyi myös Yli-Härsilän Risto bändeineen. Retromies Ville Leinonen löytyi lyömäsoittimien takaa, vasta tällä kertaa hoksasin miehen soittavan myös rumpuja! Risto ei juuri omaa musiikkiaan ole julkaissut viime aikoina, mutta keikka osoitti, että relevanttina voi pysyä ihan vaan soittamalla livekeikat aina uusilla sovituksilla. Tällä kertaa yleisölle ei annettu armoa, vaan biisit oli väännetty haparoivan psykedeelisiksi versioiksi. Niin monet hyvät bilekappaleet kun Riston katalogista löytyykin, ei häntä kuitenkaan kiinnosta tanssittaa yleisöä jatkuvalla syötöllä. ”Putoan kaivossa” riisuttiin täysin minimalistiseen muotoon, ja kertosäe toistettiin niin monta kertaa, että yleisö lauloi hartaasti mukana.

Risto

Myös sivuohjelmaan kuului vahvaa tykittelyä. Ruotsinlaivasta muistuttava Royal Club-huone piti sisällään penkkirivejä ja valkokankaan, jolle heijastettiin muunmuassa lintukaraokea! Tuonne kun eksyi karaoken ollessa täydessä vauhdissa, oli naurussa pidättelemistä. Lintujen ääniä imitoivat esiintyjät kävivät tulkitsemassa vuoronperään omia näkemyksiään esim. kaakkurin ja helmipöllön ääntelystä, ja muu yleisö hurrasi ja fiilisteli mukana. Aaltojakin siellä tehtiin, joten ruotsinlaivasta ei todellakaan oltu kaukana. Loistava konsepti, toimii joka juhlissa!

Kuvan linnut eivät liity tapaukseen

Päälavan ohjelma lauantaina oli hyvin pitkälti eromusiikkia, kun ensin nähtiin Gasellien keskenkasvuisesta pojat on poikii-kipuilusta kertovia räppejä, tähän perään Vestan parisuhdeongelmaterapiaa ja lopulta Paperi T, joka esitti kokonaisuudessaan tulevan albuminsa ”Kaikki on hyvin”.

Olin odottanut ja puoliksi toivonut, että Papru voisi hyvin lopettaa soolouransa, ja siirtyä vain kulttuurineuvokseksi. Jouduin kuitenkin huokaisemaan, kun keikalla selvisi että kultasuoneen on täytynyt iskeä, ja tehdä toinen samanlainen erolevy, mitä debyytti ”Malarian pelko” oli. Toinen henkilökohtainen toive Paperi T:n uraa kohtaan on ollut ihan perinteinen räppilevy, samanlaista tavaraa mitä debyytin aloitusraita ”Mainstream solo” on. Suomessa on kuitenkin liikaa työtä nuorten naisten itkettämisen parissa, joten ei auta kuin fiilistellä niitä vanhempia kollaboraatioita. Kuuluin kuitenkin Paprun kohderyhmään tuolloin enemmän kuin koskaan ennen, sillä olin juuri samalla viikolla eronnut. Taustoja oli soittamassa tuttuun tapaan Femme en Fourrure. Biitit kuulostivat synkiltä ja raskailta, eikä mitään kiukkuisia bängereitä juuri kuultu. Tiedä sitten, miltä levy soundaa virallisesti, kun ilmestyy 15.6. Huomiosta kiusaantunut ja ujo Henri Pulkkinen veti kyllä ”Kaikki on hyvin” biisit kunnialla ja nappiin, mutta kun keikan päätteeksi esitti neljä vetoa debyytiltä, kompasteli niissä ainakin kolmen kappaleen sanojen kanssa. Vierailijoina nähtiin ihana Ringa Manner sekä Chisu, joka kovasti koitti saada jotain bilemeininkiä yleisöön siinä kuitenkaan onnistumatta.

A Perfect Circle oli yksi vetonaula, jolla Sidewaysia markkinoitiin. Obsessiivisesti Toolia fanittavat musanörtit varmasti löysivätkin paikalle, sen verran näkyi hevipaitoja yleisön päällä. Levyltä en ollut saanut oikein otetta bändiin, vaikka tuoretta ”Eat The Elephantia” olenkin koittanut pyöritellä ahkeraan. Bändi oli toivonut kokonaisvaltaista kuvauskieltoa keikalleen, ilmeisesti siksi, että ihmiset keskittyisivät olennaiseen. Harvinaisen vähän keikalla näkyi älylaitteita ilmassa, joten kunnioitusta taisi löytyä! Järjestyksenvalvojien löysä asenne salli rennon meiningin muutenkin, eikä joutunut kärsimään samanlaisesta häslingistä mitä esim. Danzigin keikalla viime kesänä. Irstaan turkoosiin pukuun sonnustautunut pesukarhu Maynard James Keenan muistuttaa APC:n kanssa keikkaillessaan Simpsonien Sideshow Bobia, joka tietenkin huvittaa. Karisma ja laulutaidot kuitenkin ylikirjoittavat kaiken korniuden mitä henkilöön ja hänen edesottamuuksiinsa tulee. Sen verran tiukalta bändi kuulosti, eikä enää tarvitse ihmetellä, että mikä tässä oikein viehättää. Vaikka mitään Toolin tasoista virtuositeettia tai soittotaitoa ei tästä rokkibändistä löydykään, se onnistuu kuulostamaan uskottavalta ja voimakkaalta livenä. Keikka potkaistiin käyntiin industrial-henkisellä marssikappaleella ”Counting Bodies Like Sheep to the Rhythm of the War Drums”. Setti keskittyi ”Eat The Elephantin” materiaaliin, ja muilta levyiltä kuultiin hyvä kasa sinkkuhittejä. Välispiikit minimissä pitänyt yhtye viihdytti täydellä teholla, eikä hienoja krumeluureja kaivannutkaan. Keikan paketoi itsemurhan kautta poistuneille rokkareille omistettu cover AC/DC:nDog Eat Dog”.

A Perfect Circle

Kovimmat odotukset itselläni oli tuoretta kotimaista superbändiä kohtaan. Vasta kolme (tai neljä, jos haluaa laskea remixin mukaan) kappaletta julkaissut Ruusut soitti Sideways-sunnuntaina ensimmäisen keikkansa. Heti tietenkin ison statuksen festarin päälavalla. Yleisöstä kaikui innokkaita huutoja, sanat osattiin laulaa mukana hyvin, eli en ollut ainut joka oli Ruusuista yhtä innoissaan. Kun keikalla kuuli esim. Taotaosta tutun naiskertojaäänen rauhoittavaa puhetta, varmistui usko siihen, että Ruusut julkaisee vuoden parhaan kotimaisen albumin. Ringa Manner, Samuli Kukkola, Miikka Koivisto ja Alpo Nummelin muodostavat yhdessä voimakkaan ryhmän, jonka musiikki on täysin uudenlaista suomalaista poppia. Yhtye tuntui olevan silminnähden innoissaan, kun pääsi lavoille suuren yleisön eteen esittämään hienoja kappaleitaan. Suomi laulukielenä on kiihottava, ja lyriikat anarkistisen kipuisia.

Ruusut

Muumioksi pukeutuneen Miikka Koiviston lauluun Disco Ensemblen ja Hisserin riveissä tottuneena jotenkin odotti, että sieltä suusta tulee englantia. Hämmentävä tilanne, mutta tulevaisuudessa varmasti tulen kuluttamaan puhki jokaisen Ruusut-kipaleen. Hiljainen äänenpaine ulkolavoilla rokotti hieman tunnelmaa, kun itse odotin yleisön pogoamaan laittavia bileitä. Ruusujen keikalla vieraili Paperi T, joka räppäsi yhden versen, ja jäi sen jälkeen vääntelemään Kukkolan analogivehkeistä signaalit solmuun. ”Glitchit”, tuo tämän hetkinen lempibiisini, soi viimeisenä, ja itkuhan siinä pääsi. Onneksi katu-uskottavuus säilyi, eikä aurinkolasien alta montaa kyyneltä ehtinyt valumaan, kun täytyi pitää itsensä jotenkuten kasassa.

Jane Weaver

Pettymykset jäivät vuoden 2018 Sidewaysin osalta pieniksi. Suurin osa niistäkin johtui lähinnä liian korkeista omista odotuksista. Festaria varten olin opiskellut mm. Warpaintin ja Jane Weaverin musaa, jotka kyllä levyltä kuunneltuna toimivat mainiosti. Livenä kumpikaan ei liiemmin säväyttänyt. Warpaintin rumpali kiinnitti huomion vängän näköisellä soitollaan, ja basistikin oli saanut oman riserin! Ulkona auringonpaisteessa psykedeelisen musiikin esittäminen on aina vähän niin ja näin. Ulkolavoilla kun ei ollut mitään muuta kuin mustat verhot bändin takana, eikä esiintyjillä ollut edes backdroppia takanaan. Myös Rättö ja Lehtisalo jäi vaisuksi Aurora-lavalla. Typistetty livekokoonpano ja koko visuaalisen puolen jäätyä Mika Rätön venkoilun harteille, jätti esitys kylmäksi. Päälavalla Vestan keikka hämmensi, kun hiljaisen volyymin lisäksi lava hiljeni vähän väliä, biisien välissä ja jopa niiden aikana. Aneeminen yleisö ei tainnut olla vielä tarpeeksi laskuhumalassa huutaakseen kipuisia parisuhdeongelmiaan tuon viime vuoden hypetetyimmän naisartistin mukana.

Rättö ja Lehtisalo

Joose Keskitalo avasi Aurora-lavan triona esiintyen, joten saksofonisoolot jäi kuulematta. Esitetyt kappaleet olivat itselleni outoja, sillä tiedän vain ”hittibiisit”, jos Keskitalolla sellaisia on, sekä hienon ”Julius Caesarin anatomian”, joka ilmestyi viime vuonna. Edellämainitulta albumilta kuultiin onneksi lopussa kaksi kappaletta, ”Tietoisuus”, ja ”Yö on paljastava petokset”.

Joose Keskitalo

Ohjelman puolesta punkia ja räppiä jäin kaipaamaan enemmän, sitä ei omaan makuuni ollut tarpeeksi. Ambient-surinaa ja pörinää kyllä sai joka päivä kylliksi sekä muutenkin psykedelia oli läsnä tämän vuoden teemassa. Miljööltä odotin pientä puistoa tai nurmikkoa, jossa istuskella ja lepäillä. Parkkipaikan päälle sijoitettu alue oli tyypillistä helsinkiläistä kaupunkifestaria. Istumapaikkoja sentään oli, toisin kuin esim. Tuskassa. K-18 festari mahdollisti vapaan kulkemisen alueella, lavojen eteenkin sai mennä juomien kanssa. Ainoastaan A Perfect Circlen keikalla aidattiin miksauskopin leveydeltä karsina, jonka sisään tuodut juomat piti kaataa muovituoppiin, ettei kukaan keksisi heittää lasipulloja lavalle. Jonottaa ei juurikaan tarvinnut. Ruokapuoli oli monipuolista ja laadukasta, esim. Treffipubin paikalle tuoma hiiligrilli oli hyvä idea huumaavine hajuineen.

26000 kävijää oli sopiva määrä Nordiksen kapasiteettiin nähden, ja Sideways järjestetäänkin ensi vuonna samana ajankohtana samassa paikassa. Jäähallille sopisi kyllä muitakin tapahtumia, kuten sisäfestareita. Sain viikonlopusta hyvää energiaa, ja sosiaalipärinöissä hippikesä jatkuu kohti Provinssia, Naamoja, Flow’ta ja mitä näitä nyt on!

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Kuvat: Jyri Kinnari

Kommentit