”Vaihtoehtoista väkevyyttä” – klassikkoarvostelussa Terveiden Käsien 20-vuotias ”Non Ultra Descriptica”

Syyskuussa 2000 ilmestynyt ”Non Ultra Descriptica” on kotimaan tunnetuimman hardcore punk -yhtyeen, Terveiden Käsien, kahdeksas ja tyylillisesti poikkeuksellisin kokopitkä studioalbumi. Kyseinen, oululaisen pienlevy-yhtiö Solardiskin julkaisema vaihtoehtorockimpi kokonaisuus poikkeaa musiikillisesti varsin radikaalisti yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Terveet Kädet ei lähtenytkään hakemaan englanninkielisen ”Hevi-TK”:n aikakauden viimeiselle teokselle hardcore-puritaanien putkikatseista hyväksyntää eikä mitään muutakaan, mikä ei yhtyeen jäsenistöä itseään musiikillisesti kiinnostanut.

Oululaistunut torniolaisyhtye oli tuolloin 20 vuoden aktiivitoimintansa aikana tullut siihen pisteeseen, ettei sitä huvittanut piirunkaan vertaa miellyttää vanhoja hardcore-fanejaan eikä miettiä, oliko uusi, seesteisempään ja melodisempaan suuntaan jalostunut Terveet Kädet -soundi validi linjanveto kotimaisen äärimusiikin ehkä merkittävimmältä yhtyeeltä.

Yhtyeen ”Non Ultra Descriptican” aikaisen kokoonpanon muodostivat yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja Terveiden Käsien ruumiillistuma Veli-Matti ”Läjä” Äijälä, laulu ja huuto, Mika ”Maike” Valanne (Faff Bey, Death Trip, The Black League), kitara ja laulu, Petteri ”Puksu” Korkala (Brüssel Kaupallinen), basso, sekä Timo ”Tilli” Äijälä, rummut (The Sultans, Death Trip). Albumi äänitettiin Oulun Soundmix-studiolla aikavälillä 15.5.–23.6.2000 Mika Pohjolan ja Valanteen yhteistuotantona. Yhtyeen biisintekovastuu oli vuoteen 2000 tultua päätynyt Äijälän kontolta pitkälti Valanteen hartioille. Valtaosa albumin 11 kappaleesta oli niin sävellysten kuin sanoitustenkin osalta Maiken käsialaa.

 

Tarkemmin määrittelemätöntä tarkoittava albumin nimi osui kokonaisuuden kuvaukseen mainiosti. Luupäisille, tuossa ajassa loppuunkulutetuille hardcorevaikutteille, samoin kuin myös metallivaikutteille, on jätetty kokonaisuudella totuttua vähemmän tilaa, ja albumi sisältää näin ollen vaikutteita klassisesta hard rockista, grungahtavasta vaihtoehtorockista sekä hieman metallista.

Maike Valanteen soitosta ja kappaleiden sovituksista läpi kuuluvat vahvasti mm. The Stoogesin, Danzigin, Alice In Chainsin ja Black Label Societyn suunnalta ammennetut vaikutteet, etenkin amerikkalaisen kitaravetoisen rockin rentous. Tästä huolimatta yhtyeen väkevän tyly ja periksiantamaton, kylmä ja hullu pohjoisen ominaissoundi puskee vahvasti läpi koko albumin vaikutelmasta. Ei käy myöskään kieltäminen, etteikö Valanteen tuolloin varsin tuore oululaisrykmentti The Black League olisi toiminut eräänä vahvana, suuntaa antavana viitteenä vuoden 2000 Terveiden Käsien soundille.

Albumin leimallisimpia piirteitä ovat Läjän pikkuveljen, Tillin, verrattain jäykähköllä kapulaotteella ja epäkonventionaalisesti triolissa kulkevilla hi-hatin iskuilla, raa’alla voimalla paiskoma d-beat sekä Valanteen crossoveristi sovittamat, suoraviivaisesta hardcoresta aina raskaisiin rock-riffipohjaisiin sointukulkuihin muuntautuvat kitarat.

Läjän kuivan ärhäkkä ja ärjyntävetoinen vokaalitulkinta on edelleen rujoa omaa itseään, vaikkakin kyseisellä albumilla ne vuorottelevat paljolti Valanteen laulamien, astetta melodisempien vokaaliosuuksien kanssa rinta rinnan, toisiaan täydentäen.

Komeimpina esimerkkeinä yhtyeen uudistuneesta soundista toimivat joka tapauksessa levyn räväkästi avaava nimikkokappale, maukkaasti kupliva ”Outgrown”, ”Where The Black Stars Rise”, traagisen nuoren pojan hulluksi tulemisesta kertovan legendan sisältävä ”Eemi” ja kaunis puoliballadi ”Diabolic”.

Albumin virveli- ja bassorumpusoundit kärsivät aavistuksen verran liiallisesta 90-luvun rumpumiksaustrendin mukaisesta voimattomuudesta ja ”märkyydestä”, ja ne ovat voimattomia siihen nähden, kuinka pelkistetyn rock-pohjaista ja voimakasta Tillin toimittama taonta albumilla pohjimmiltaan on. Samaan aikaan ”Puksun” basso pompottelee äänikuvassa kuivakan kliinisesti. Soundi on albumin kontekstiin nähden turhankin kiltti ja sävytön, ja se olisi voinut murhaavamman kuuloisena nostaa albumin vielä yhtä leveliä toimivammaksi.

Puutteistaan huolimatta Terveiden Käsien aiempiin, raskaamman metallisiin ja englanninkielisiin levytyksiin (”Doomed Alien Race” 1994, ”Sign of The Cross” 1996 ja ”The Ultimate Pain” 1998) verrattuna vauhti ja tunnelma oli ”Non Ultra Descripticalla” kypsyneen seesteistä, eikä ollenkaan huonossa mielessä.

Monessa kohtaa albumin kappalerakenteiden kulmikkuudessa ja asteittaisessa melodramaattisuudessa mieleen tulee toinen torniolaisyhtye: CMX, jonka laulaja-basisti A. W. Yrjänä oli reilua kymmentä vuotta tuota aiemmin kunnostautunut lyhyen aikaa myös Terveiden Käsien riveissä kitaristina. Albumin voidaan luonnehtia olevan musiikillisesti vivahteikkain ja tyylillisesti avarakatseisin Terveet Kädet -levy tähän päivään asti.

”Non Ultra Descriptican” valmistumisen jälkeen yhtye kasvoi viisimiehiseksi, sillä yhtyeessä aiemmin 1990-luvulla bassokitaraa soittanut Markku ”Lene” Leinonen liittyi takaisin yhtyeeseen. Yhdysvaltain työkomennukselta Suomeen palannut Lene liitettiin kuitenkin tällä kertaa toiseksi kitaristiksi täydentämään yhtyeen äänivalliä. Terveet Kädet oli jo aiemmin samana kesänä esiintynyt viisihenkisenä Tuska-festivaaleilla Helsingissä.

Non Ultra Descriptica” jäi Terveiden Käsien viimeiseksi ”kokeelliseksi”, englanninkieliseksi albumiksi. Yhtyeen tuota myöhemmät julkaisut ovat jälleen sisältäneet pääasiassa jyrkempää metallisen hardcoren tyylistä äärimusiikkia ensimmäisellä kotimaisella tulkittuna.

Kommentoi julkaisua