Värikästä säveltaidetta mustanpuhuvuuden keskellä – arviossa 20 vuotta täyttävä Dimmu Borgirin ”Puritanical Euphoric Misantrophia”
Dimmu Borgir, tuo Norjalaisen synkän ja sinfonisen black- ja extreme metalin kansainvälinen suurlähettiläs, julkaisi 20 vuotta sitten hurjan ja energisen albumin nimeltä ”Puritanical Euphoric Misantrophia”. Kontroversiaalilla nimellä tavoiteltiin varmastikin paitsi perinteistä shock rock -efektiä, jollaisen vaikutuksen piirissä yhtyeen jäsenet ovat kasvaneet (mm. KISS) vietynä kuitenkin seuraaville tasoille. Puhumattakaan albumin kansitaiteesta, jonka keskiössä oleva alaston naisen torso on kevyesti ympäröity piikkilangalla. Nykypäivänä moinen levynkannen julkistus nostaisi todennäköisesti suuren ”haloon”, mutta mikäli kansitaidetta pohtii syvemmin, kyseessähän voi olla myös ennen kaikkea tapa tuoda esiin sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Eli siis yhteiskunnallisen etiikan kannalta puntaroitavaa toimintaa, joka on ollut monissakin taiteenlajeissa keskeistä jo vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja.
Mainos päättyy
Mutta mitäpä ”Puritanical Euphoric Misantrophia” on sitten musiikillisesti? Moneltakin kannalta katsottuna albumi on tietynlainen irtiotto vanhaan Dimmu Borgir -materiaaliin, mutta samalla myös selkeä jatkumo kahdelle edelliselle yhtyeen albumille. Seuraavaa tasoa on haettu etenkin sinfonisessa ilmaisussa, jossa yhtyettä avittamaan on hankittu Göteborgin oopperaorkesteri, joka vastasi albumilla jousisovituksista peräti yhdeksässä kappaleessa. Myös samplet ja tietynlainen ”Hollywood”-lisä ilmaisussa oli uusi asia Dimmu Borgirin musiikissa, lähes industrialisiin ja progressiivisiin elementteihin asti. Tietynlaista selkeyttä ja harmoniaa uudistukset toivatkin mukanaan yhtyeen soundiin, unohtamatta edelleenkään yhtyeen metallisinta puolta. Esimerkiksi albumilla debytoinut ex-Cradle Of Filth rumpali Nicholas Barker teki konekiväärin tarkoilla tuplabasarikompeillaan selväksi, että paikka oli ansaittu – samalla tarjoillen yhtyeelle mahdollisuuden olla aikansa suurin ja maineikkain extreme metaliin nojaava yhtye.
Albumin parhaita puolia on ehdottomasti melodisuus. Instrumentaalisen, lähes yltiöelokuvallisen ja sinfonisen avausraidan ”Fear and Wonder” jälkeen tuleva ”Blessing Upon The Throne Of Tyranny” on kuin jatkosoitto edelliselle, kiteyttäen koko albumia ehkä parhaiten yksittäisenä kappaleena. Vasemmalle ja oikealle tasavertaisiksi panoroidut, mutta eri tyyleillä sävelletyt kitararaidat komppaavat kappaletta eteenpäin vimmalla, joka laittaa nostamaan kulmia vielä tänäkin päivänä. Toteutettu black metal tyylinen sahaus- ja thrash metal -demppaus päällekkäin toimii kuitenkin vain koska yleissoundi ja miksaus albumilla on selkeä. Jotain tekemistä saattaa myös olla sillä, että ensi kertaa mukana Dimmu-albumilla ollut Old Man’s Child-kitaristi Galder tuntuu heti löytäneen sujuvan yhteyden pääsäveltäjä Silenozin kanssa.
Toinen albumin tunnetuimmista kappaleista on helpostikin ”Kings of The Carnival Creation” joka kuulostaa edelleen yhtä hyvältä ja ilmavalta progressiiviselta sekä sinfoniselta extreme metal-kappaleelta kuin aina ennenkin. Basisti Vortexin puhdas ja uljas laulu mahtavine melodioineen tekee siitä edelleen tavallista paremman ja tietyllä tapaa Dimmu Borgirin musiikista jopa helpostilähestyttävämpää. Lisäksi puhtaan laulun tuoma lisä tekee kappaleisiin yhtä kiehtovia ulottuvuiksia, kuin yhtyeen black metalin aikanaan yhdistetyt syntetisaattoritkin. Näiden elementtien ansiosta myös ”Puritanical Euphoric Misantrophialla” on paljon kulmia, särmää ja mielenkiintoa siihen, että se laittaa kuulijan ajttelemaan ”mitähän seuraavaksi?”.
Mainos päättyy
Progressiivisemmat kappalerakenteet ja melodisuus edellä menevä tunnelman luonti on jatkuvaa läpi albumin. Päävokalisti ja yksi yhtyeen perustajajäsen Shagrath on saanut albumille karaktääriä ja karismaa mukaan huomattavasti sitten edeltävien Dimmu -albumeiden. Ilmaisu on selkeää eikä ainoastaan kaoottisuuteen nojaavaa tulkintaa, joka edesauttaa muun muassa sitä, että sanoituksista – jotka albumilla ovat varsin filosofisia ja kauhuteemaisia sekä runollisia – saa paremmin selvää niitä erikseen lukematta.
Albumin tunnetuimpia ja parhaimpia, sekä erilaisimpia kappaleita muuhun tuotantoon verrattunam on lyhykäinen Shagrathin säveltämä ”Puritania”, nojaten tiukkaan tuplabasarijytkeeseen ja siihen nojaavaan riffittelyyn. Tiettyä industrial -henkisyyttä kuuluu etenkin lauluosuuksien taustalla. Kosketinsoitinvelho Mustis (oikealta nimeltään Øyvind Johan Mustaparta) on loihtinut taustalle myös panoroituja efektimäisiä sampleja, jotka kuulee niin sanottuina ”piilotettuina pääsiäismunina” erityisesti kuulokkeilla kuunneltuna, ja jotka tulivat allekirjoittaneelle pienenä yllätyksenä vuosien jälkeenkin.
Albumin terävä kitarasoundi luo yhä äärimmäisempää tunnelmaa äärimmäiseen metalliseen ilmaisuun. Etenkin kappaleet ”The Maelstrom Mephisto” ja ”Absolute Sole Right” saavat ansaitsemaansa käsittelyä tiukasta soitannasta, eikä jätä välttämättä vanhankaan Dimmu Borgirin ystäviä täysin kylmäksi, vaikka kyyti kylmääkin on. Aiemmin mainittujen lisäksi kaoottinen, mutta elokuvamaisesti soolona soiviin jousisektio-osuuksiin polveileva ”Indoctrination” ja lopussa lisää melodisuutta korostava ”Sympozium” ovat albumin ehdottomia helmiä. Kyseisten kappaleiden sävellystaiteellinen ansio on lopulta niin värikästä kuultavaa kaiken mustanpuhuvuuden keskellä, että koko ”Puritanical Euphoric Misantrophia” albumia voisi kutsua jopa Dimmu Borgirin parhaaksi musiikilliseksi taidonnäytteeksi. Jos yhtyeen uralla on mainittavia selkeitä virstanpylväitä, on ”Puritanical Euphoric Misantrophia” edelleen yksi niistä, kuuluen heittämällä vähintään Top-3 Dimmu Borgir-albumeihin.
Mainos päättyy