Vauhdikasta rockia räväyttelevä Never Train Kaaoszinen tentissä: menneisyys kaunis, tulevaisuus valoisa
Pohjois-Suomen metropoleista eli Oulusta ja Rovaniemeltä ponnistava street rock -bändi Never Train perustettiin 2.6.2012, ja se julkaisi toisen EP:nsä ”DNAR:n” noin kuukausi takaperin. Bändi antoi Kaaoszinelle haastattelun koskien yhtyeen menneisyyttä ja nykyisyyttä, ja tulevaisuuden verhoakin hieman raotettiin. Never Trainin kokoonpano on seuraavanlainen: Kimmo Nieminen (laulu), Rauli Hämäläinen (kitara), Juuso Kekkonen (kitara), Jukka Siltala (basso), Jari Ala-Kahrakuusi (rummut).
Miten keikkakevät on sujunut, ja mitkä ovat kohokohdat sekä vastaavasti flopit?
Keikat yleensä sujuvat hyvin, vaikka yleisömäärät vaihtelevatkin keikka keikalta mutta ovat enenemään päin. Palautetta olemme saaneet sekä yleisöltä että tekniikalta ja baarien omistajilta. Palaute on ollut pääsääntöisesti hyvää. Joskus olemme saaneet kehittävää kritiikkiäkin; sitä yleensä kokeneemmilta muusikoilta. Niistä täytyy edelleen ottaa oppia. Lähtökohtaisesti meno on ollut kova, eikä hidastaminen ole käynyt mielessä.
Mainos päättyy
Vaikea sanoa, mikä olisi ollut paras keikka. Toki EP:n julkaisukeikat (Grande Rovaniemi 13.4. ja Ramona 14.4.), olivat todella kovat vedot, yleisö lähti alusta asti mukaan ja meno yltyi omien odostusten yli. Energia, jota saa, kun yleisö lähtee mukaan heilumaan, joraamaan ja huutamaan, on kuin potku alarekisteriin, mikä sulattaa kyllä kyynisimmänkin rokkarin. Näistä on vaikea valita parasta.
Huonoimmasta keikasta en tiedä. Ainahan sitä välillä sattuu kaikkea: kielet katkeilevat, piuhat irtoilevat, joskus soundit eivät toimi. Kerranhan meidän sound checkille varatulle ajalle oli joku hanuristikin eksynyt omine nokkineen lavalle soittelemaan, eikä kukaan oikein tiennyt, olisiko herran siellä pitänyt olla, ei edes lavavastaava. Mutta ei kai näitä tarvitse sen enempää alkaa ruotia. Vaikka aina ei menekään ihan putkeen, pyrimme silti vetämään keikat täysillä, tapahtui mitä tapahtui. Yleensä muuttujia näissä hommissa tahtomattaankin tulee, ne vain pitää ottaa vastaan.
Millainen lapsuus ja nuoruus teillä on ollut musiikin saralla?
Mainos päättyy
Kimmo: Aluksi tartuin koskettimiin. Pianon soitto alkoi 6-vuotiaana, ja sitä pimputtelua jatkuikin noin yksitoista vuotta. Kitaraan tartuin 15-vuotiaana, ja laulu on seurannut läpi elämän. Laulu alkoi kiehtoa enemmän vasta vuonna 2006, jolloin siirtymä pääinstrumentiksi alkoi.
Juuso: Peruskoulussa soitin bassoa enemmän tai vähemmän kaikissa yhteisissä tapahtumissa. Lukion loppupuolella sitten innostuin vihdoin kokeilemaan kitaraa, ja samalla alkoi omien biisien rustailu. Serkku opetti lukemaan tabulatuureja, minkä jälkeen alkoi itsenäinen on/off-opettelu.
Jukka: Liityin ala-asteella musiikkikerhoon, jossa tuli koluttua soittimia läpi nokkahuilusta kaiken maailman kolistimiin. Erikoisin soitin, jota tuli silloin hetken harjoiteltua, on varmaankin trumpetti. Silloin tuli opeteltua myös kitaran ja basson perusteet, mutta sen pidemmälle ei niiden harjoittelu edennyt. Musiikinteorian pohja on myös noilta ajoilta. Yläasteella vielä kävin valinnaismusiikin tunneilla, mutta lopulta jääkiekko vei kaiken ajan ja musiikki jäi. Toki musiikkia tuli kuunneltua paljon. Parikymppisenä sitten iski jälleen ajatus, että olisipa mukava opetella jälleen soittamaan, ja lähdin kitaratunneille. Bassoa on tullut länkyteltyä myös kitaran rinnalla tuosta asti. Minulla oli isän basso lainassa useamman vuoden, kunnes Never Trainin myötä tuli hommattua omat bassokamat.
Rauli: Ensimmäinen soittimeni oli klassinen kitara, joka ostettiin ollessani viidennellä luokalla. Kitara sai kuitenkin killua seinäkoristeena pari vuotta, kunnes kiinnostus soittamiseen heräsi joskus seitsämännen luokan tienoilla. Akustisella kitaralla mentiin, ja pari vuotta myöhemmin sain ensimmäisen oman sähkökitaran. Siitä asti kitaransoitto on vienyt miestä todella lujasti. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä soittosessiot venyivät parhaillaan 12-13- tuntisiksi, ja soitin kitaraa joka päivä useita tunteja. Kitaran kanssa tuli joskus nukuttuakin, ja se oli mukana kaikkialla, joskus jopa vessassa. On sanomattakin selvää, että kehitys oli tuohon aikaan huimaa.
Mainos päättyy
Jari: Ensimmäinen soitin noin 5-vuotiaalla Jarilla oli Casion 40cm kaksioktaavinen kosketinpimputin, jonka demobiisin muistan vieläkin ulkoa. Joskus yläasteella sitten opin peruskompin, aloitin rumpujen soiton ja perustimme koulussa ekan bändin. Aika pian kiinnostus heräsi kielisoittimienkin opetteluun, ja kotiin eksyi muutaman vuoden sisällä sekä kitara että basso. Casion lelukoskettimetkin vaihtuivat satasta kalliimmiksi Casion lelukoskettimiksi telineillä. Joskus koetin laulaakin, mutta siitä ei kyllä tullut hevon hevilettiäkään.
Suurimmat musiikilliset vaikuttajanne?
Kimmo: Kasvoin musiikin parissa, ja musiikki räjäytti tajuntani jo 3-5-vuotiaana. Olin vaahtosammutin, joka matki legendoja kuten Guns N’ Roses, Hanoi Rocks, Metallica, AC/DC, Aerosmith ja Dio. Kun ikää tuli hiukan lisää, matkiminen tipahti ja aloin opetella musiikkia ”oikeasti”. Edelleen voin kuulla omasta laulustani, minkä tyyppistä maailmaa rakennan The Eaglesista Marilyn Mansoniin. Meidän musiikilliset vaikutteemme ovat antaneet hieman osviittaa alussa, mutta lukkiutuivat hieman jykevämmin, kun kitaristimme Rauli liittyi bändiin. Rauli on tuonut tietynlaista pitkäjänteisyyttä ja jykevyyttä suuntaukseen, eikä ole haitannut, että hän on muuten pirun kova kitaristi. Vaikutteiden klusteri on muutoinkin iso, koska meillä on bändissä viisi säveltäjää. Aika-ajoin hylkykoriin päätyy riffejä ja kokonaisia kappaleita, kun tyylisuunta lähtee liian kauas.
Miten Never Train sai alkunsa?
Never Train sai alkunsa Juuson ja Kimmon mallashuuruisesta keskustelusta ja vitsailusta. Kaikki jäsenet ovat soittaneet muissakin bändeissä, mutta palasten loksahdellessa on junan jyskytys vienyt. Alussa bändi oli hetken nelihenkinen, mutta Kimmo päätti heittää kitaran nurkkaan ja keskittyä vain lauluun. Näin etsittiin uusi jäsen (Rauli), joka muovasi muottia nykyisempään muotoon. Never Train on tie tai paremminkin raide, joka väistämättä kulkee välillä lavoilla pysähtyen. Tuo matka on toki meidän mielestämme vasta alkutaipaleella. Mielenkiintoisten bassokuvioiden, jykevän kitara riffittelyn ja välillä hyvinkin metallivaikutteisen rumpaloinnin on vain jatkuttava.
Mihin haluatte musiikillisesti pyrkiä?
Pikkupojan haave tietysti on maailman valloitus ja huokea elämä. Iän myötä tavoitteet ovat muuttuneet realistisemmiksi. Me rakastamme musiikkia ja haluame tehdä sitä. Elannon tienaaminen musiikilla on iso kynnys. Tällä hetkellä tärkeintä on kuitenkin se, että me nautimme tästä. Jokainen keikka, kun musiikki ja yleisö tempaa matkaan, on adrenaliinipiikki, jollaisia on saatava lisää. Harras toiveemme on, että musiikkimme tavoittaa ja koskettaa niitä, joille se on tehty – eli rockia rakastaville ihmisille.
Määrittelette musiikkinne street rockiksi. Miksi näin, ja mitä ihmettä on street rock?
Mainos päättyy
Street rock -nimitys tuli bändillemme SimeRockin järjestäjältä Sime Yliaskalta. Bändimme osallistui ehkä hiukan huumorimielessä Sime Talent -kisaan, jonka palkintona oli esiintyminen SimeRock-festivaaleilla. SimeRockin rantalavalla olikin bändimme ensimmäinen julkinen esiintyminen.
Tuo nimitys jäi meille elämään, ja tietyllä tavalla myös nautimme siitä. Onhan musiikissamme vaihtelevin määrin vahvoja punk-elementtejä. Tämä ei ehkä kuulu parhaiten ”DNAR”-EP:ltämme (knoppina Do Not Attempt to Resuscitate eli elvytyskielto), joka on genrellisesti enemmän glam- ja hard rock -painotteisempi. Meille street rock tarkoittaa musiikkia, jossa voi olla punk- tai hard rock -teemoja, mutta joka hakkaa energisesti ja kainostelematta. Meille kuitenkin on tärkeää nauttia siitä, mitä teemme, ja jos sillä voi vielä viihdyttää muita, teemme sitä vielä isommalla innolla.
Mitä bändi teille merkitsee?
Bändi on osa meitä. Se on välillä synkempien ja välillä valoisampien hengentuotteidemme kuvastuma. Siinä näkyy tietynlainen veljeys, nautinto ja halu ihan siksi, että se on juurikin sitä. Välillä on niitä päiviä, ettei maailma näyttäydy siinä valossa kuin toivoisi. Silloin bändi on täydellinen vastavoima ja tunnelman kohottaja. Paskanakin päivänä väsyneenä ja nälissään on musan teko parasta, mitä luova mieli kaipaa. Bändi merkitsee meille myös mahdollisuutta tehdä asioita, jotka tapahtuvat ja kuuluvat, mutta saavat ihmiset hämilleen vasta, kun he kuuntelevat ajatuksen kanssa. Niin musiikillinen kikkailu kuin lyyrinen huumorikin on aina kuulunut osana sekä bändimme toimintaan että sen merkitykseen. Vaikka musaa tehdään tosissaan, on pientä huumorin kukkaa pidetty elossa.
Mitä oheishommia teette musiikin ohella?
Meillähän on yksi opiskelija, Jari. Muuten logistiseen mahdottomuuteemme (Never Train), kuuluu tällaisia ammatteja: Jukka on sosionomi, Juuso viittomakielen ohjaaja, Rauli metallien jalostaja ja Kimmo lähihoitaja. Tällä hetkellä Jaria lukuunottamatta kaikki bändin jäsenet ovat siis työssäkäyviä ihmisiä.
Missä näette bändin viiden vuoden päästä?
Realistisesti samat kuviot, keikkoja on ehkä enemmän ja yleisömäärät hieman kasvaneet. Mutta sitten on tämä vinkkeli, jossa muun muassa Britaniasta ja Espanjasta tulee välillä jopa pelottavan positiivisia viestejä. Mitään ei ole suljettu pois, mutta toki pitää pitää jalat maassa. Puheet maailmanvalloituksista jätetään kyllä toistaisesti omaan arvoonsa, mutta tarkoitus olisi alkaa levittäytyä myös Etelä-Suomen suuntaan. Helsinkiin on jo luotu varovaisen optimistisia suhteita, joten se olkoon nyt toistaiseksi seuraava tavoite. Tämä tavoite saattaa täyttyä jo tänä vuonna.
Onko kesällä luvassa festareita, ja jos on, mitä odotatte eniten?
On, jos joku sainaa meidät! Toiveet on kovat.
Jukka: Voi olla, että festarikesä menee yleisön puolella. Itsellä ainakin on tarkoitus lähteä Ilosaarirockiin. Odotan siellä erityisesti, että pääsee näkemään The Hellacoptersin.
Kenelle teidän musiikkinne sopii, ja miksi juuri teitä kannattaisi kuunnella?
Musiikkimme sopii ihmisille, jotka haluavat revitellä, ihmisille, jotka tarvitsevat raskaat huvit raskaan päivän päätteeksi ja ihmisille, jotka nauttivat kovasta menosta ja rock-musiikista. Meitä kannattaa kuunnella varsinkin livenä, ja jos on ihminen, joka tykkää moshata tai vaikka hyppiä, tulkaa keikoille. Me moshaamme teidän kanssanne! Lisäksi pienen jännityksen luo laulajamme Kimmo, jonka turvallisuudentaju hämärtyy lähes joka keikalla. Hän ei vaaranna tietenkään muiden turvallisuutta vaan vain omansa, sillä aidat on tehty sitä varten, että kesken laulun voi hypätä niiden päälle tai vaikka yli. Yhtään Marsua ei ole satutettu keikkojen aikana.
Sana on vapaa: mitä tahdotte sanoa faneillenne ja mahdollisesti tuleville sellaisille?
Kimmo: Tulkaa keikoille ja kiskomaan hihasta ja juttelemaan. Ja pitäkää ny perkele ittestänne ja kavereistanne huolta. Ja lainatakseni erästä herra Monroeta: rock like fuck!
Jari: Samat. Paitsi että fuck like rock! Ostakaa meidän EP!
Rauli: Fuck to shit! Let’s make rock music great again! Ja mummolle terveisiä.
Haastattelija: Markus Raatikainen