Vihreästä villatakista valkoisiin nahkakenkiin – popkulttuuri osaksi säästämistä ja sijoittamista

Kuva: Johanna Ania

Kaaoszine uutisoi aiemmin tällä viikolla, että Kurt Cobainin aikoinaan MTV Unplugged -keikalla käyttämä vihreä villatakki on tullut myyntiin. Lähtöhinnaksi on määritelty 180 000 euroa. No, kukapa ei haluaisi itselleen vuonna 1994 itsemurhan tehneen grunge-idolin tahraista villatakkia, vai?! Seuraan aktiivisesti ulkomaisten huutokauppojen tarjontaa. Harvoin tulee tehtyä sellaisia löytöjä, joista taputtelen myöhemmin itseäni olkapäälle ja kehun itseäni hyvin tehdyistä kaupoista. Lähinnä skannaan, mitä uutta/vanhaa on tulossa vasaran alle.

Myönnän, että minultakin löytyy muutama harvinaisuus, enkä siis puhu James Hetfieldin Kantolan keikalla käyttämistä kalsareista tai Gene Simmonsin korkkareista. Kun The Smashing Pumpkins lopetteli Hartsun keikkaansa vuonna 2000, osui lavalta heitetty Evian-vesipullo kohdalleni, eli minulla oli jääkaapissani vuosia Billy Corganin vesipullo. Se oli jääkaapissa niin kauan, kunnes eräs jo elämästäni poistunut henkilö päätti ”siivota jääkaappia”. Hän tyhjensi pullon ja laittoi (pantittoman) pullon roskiin. Ehdin pelastaa pullon, eikä sitä enää säilytetä, tyhjänä, jääkaapissa. Tuosta samaisesta keikasta minua muistuttaa keikan markkinointitarkoitukseen painatettu keikkajuliste. Keikka myytiin loppuun, joten markkinointi päätettiin yhtä nopeasti kuin se oli aloitettukin. Sain Welldonelta myöhemmin paketin. Lähetys sisälsi sen ainoan keikkajulisteen, joka tuosta keikasta oli ehditty painattaa. Sen, joka oli roikkunut Welldonen taukohuoneen seinällä.

Muistan, kun syöksyin Tampereen Yo-talolla lavalle sen jälkeen, kun Kent oli päättänyt show’nsa. Mahtoi olla koominen näky, kun konttasin lavalla plektroja etsien. Plektrat päätyivät siskoni kaulakoruun. Tuohon aikaan Tampereella toimi Epe’s-niminen levyliike. Olin nähnyt siellä tuon, helmikuussa vuonna 1998 järjestetyn keikan virallisen keikkajulisteen. Minulle kerrottiin, ettei julisteesta oteta vastaan ennakkovarauksia, vaan sen saa keikan jälkeen ensimmäinen myymälässä pyörähtävä julistetta havitteleva maan asukki. Luovutin. Piipahtaessani seuraavana päivänä ohimennen Epe’sissä huomasin, että juliste oli edelleen myymälän seinällä. Nyt se on kehystettynä kotonani.

Nykyään faniuteni rajoittuu lähinnä keikkapaitojen keräämiseen. Osa paidoista on sellaisia, ettei niitä ole koskaan käytetty; osa paidoista on jo parhaat päivänsä nähneitä. En voi kuvitella aikaa, jolloin luopuisin noista minulle tärkeistä muistoista – paidoista, joita voin aika ajoin hypistellä ja muistella menneitä aikoja.

Ehkä tämän jutun pointti on siinä, että missä vaiheessa keräilyharvinaisuuden, esimerkiksi Kurt Cobainin villatakin, omistukseensa saanut ihminen pistää lihoiksi? Voiko ajatella, että lähes parinsadan tuhannen euron arvoinen villatakki on eräänlainen henkivakuutus, josta voi luopua tiukan paikan tullen? Vai pitäisikö sijoittaminen ylipäänsä hajauttaa perinteisimmistä rahastoista ja osakkeista esimerkiksi popkulttuurista kertovaan historiaan? Vai onko kyseessä ainostaan rahastus, jolla ei ole enää mitään tekemistä faniuden kanssa – sen, että tuota likaista villapaitaa nuuskuttaessaan pääsee lähemmäs sitä idoliaan, jonka kuolemasta on vierähtänyt jo 25 vuotta?

Cobainin paidan osti vuonna 2015 nimettömänä pysyttelevä liikemies, ”fani”, joka jo tuolloin kertoi, että hän tulee huutokauppaamaan villatakin vielä jossakin vaiheessa. Aika hyvä investointi, mutta kertooko se jotakin ”faniuden” muodosta? Toki huutokauppatalot näkevät pop- ja rock-memorabilian nykypäivänä nimenomaan hyvänä sijoituksena kertoen avoimesti, ettei kyseessä ole enää vain keräilijöiden markkinat vaan nimenomaan sijoittajien markkinat. Popkulttuurista on kasvanut keino hajauttaa osakesalkkua. Niin, onhan tuon villatakinkin arvo ehtinyt nousta vuoden 2015 myyntihinnasta, noin 124 000 eurosta, jo lähes 50 000 euroa.

Mutta jos nyt ollaan aivan rehellisiä, niin tuskin kukaan ”fani” lähtee arvottamaan itselleen tärkeää keräilykohdetta julkisesti. Tietysti on kiva huvin vuoksi seurata huutokauppojen antia ja laskeskella mielessään mahdollista arvon nousua. Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä, jos keräilyn kautta saa elämäänsä kuitenkin jotakin sellaista, jolle ei voi hintalappua edes asettaa?

PS Jos tuo villatakki menee yli budjetin, on Juliensin huutokaupassa myynnissä myös esimerkiksi Jimi Hendrixin käyttämä hattu- ja huivikokonaisuus, josta on tätä kirjoitettaessa huudettu 1 800 euroa, ja James Brownin omistamat valkoiset koon 43 nahkakengät, joiden hinnan uskotaan nousevan 530–720 euroon, ja Barbra Streisandin peruukki, jonka lähtöhinta on 180 euroa.

Kommentoi julkaisua