Tässä jutussa esittelen omia poimintojani viikon aikana julkaistuista hyvistä ja ei niin hyvistä kappaleista sekä kerron omia mietteitäni niistä. Luonnollisesti kaikkia viikon aikana julkaistuja kappaleita ei tästä listasta löydy vaan nostin esille muutamia omia valintojani. 

Hyvät

Scale the Summit – Royal Orphan

Teksasilainen progemetalliyhtye Scale the Summitin debyyttialbumista tulee kuluneeksi pian jo kymmenen vuotta. Bändi hioi tyylinsä huippuunsa loistavalla ”The Migration” -levyllä jatkaen sitä eteenpäin vuonna 2015 julkaistulle viidennelle, sopivasti ”V:ksi” nimetylle albumilleen. Yhtyeen tyyliin on aina kuulunut vahva keskittyminen melodiaan sekä suuri tapping-tekniikan hyödyntäminen niin kitaroissa kuin bassossakin. Scale the Summitin riveissä tapahtui viime vuoden puolella muutoksia, kun yhtyeen rytmisektio erosi. Bändin johtohahmo Chris Letchford on joutunut huonoon valoon, sillä eroamisten syyksi ilmoitettiin hänen haluttomuutensa maksaa soittajille palkkaa. Asiasta on käyty ja varmasti tullaan vielä käymään sosiaalisessa mediassa kiivasta keskustelua.

Bändin tarina ei kuitenkaan ole päättynyt, sillä korvaavat muusikot on jo löydetty ja Scale the Summit julkaisee uuden ”In a World of Fear” -albuminsa 19 huhtikuuta. Levyn ensimmäinen single ”Royal Orphan” on heti tunnistettavissa tekijänsä lapseksi. Siinä on kuitenkin hivenen erilainen ote kuin yhtyeen kappaleissa yleensä. Melodinen kudos ei ole aivan yhtä yksityiskohtainen ja moniulotteinen, vaan kappale kulkee pitkälti rytmi edellä. Tuttuja tapping-osuuksia ei ole kappaleessa ollenkaan, vaan sen sijaan slap-tekniikkaa hyödynnetään kappaleen maukkaasti groovaavissa riffeissä. Tyyli tuo pakostikin mieleen Plinin ja Polyphian kaltaiset yhtyeet, ja erityisesti väliosa muistuttaa Animals as Leadersia. Bassosoolo ei ole kummoinen eikä koko osio oikein istu kokonaisuuteen. Rumpalin vaihdos kuuluu erityisesti erilaisessa otteessa ja lähestymisessä rumpuosuuksiin. Myöskään basso-osuudet, jotka usein kilpailevat kitaran kanssa, eivät loista totuttuun tapaan. Kappale on kuitenkin todella groovaava, ja välillä esiin purskahtavat progeilut ovat enemmänkin hieno mauste kuin itseisarvo. Letchfordilla on omalaatuinen ja tunnistettava sävelkynä, ja on hienoa kuulla, että hän myös kokeilee uusia lähestymistapoja.

Ajattara – Ave Satana

Legendaarinen black metal -yhtye Ajattara palaa kuuden vuoden levytystauoltaan tulevalla ”Lupaus”-levyllään, joka on yhtyeen tiedotteen mukaan sen toistaiseksi raa’in ja henkilökohtaisin julkaisu. Tämä on paljon luvattu, kun ottaa huomioon, ettei Ajattaran musiikki ole koskaan ollut sieltä kevyimmästä päästä. Edellisen ”Murhat”-albumin tyyliä jatkaen kappale on hivenen riisutumpi kuin yhtyeen tuotanto yleensä. Soundit ovat edellislevyä paremmat olematta kuitenkaan liian hiotut. Kappaleen taustaa koristavat uhkaavankuuloiset syntikkamatot samalla, kun simppeli mutta tarttuva riffi jauhaa raskaasti. Kompin symbaalityöskentely kuulostaa erityisen hyvältä ja lisää riffiin iskevyyttä. Kappaleen kohokohta on ehdottomasti sen väliosa. Kuin äkillinen vihanpurkaus ”Ave Satana” yltyy blast beatin, tremolo pickingin ja vietävän karjunnan epäpyhään kolminaisuuteen tyylillä, joka tuntuu iskevän aivan uudella tavalla. Bändi on soitannollisesti todella kovassa iskussa, eikä yhtyeen vokalisti Ruoja ole koskaan kuulostanut näin upealta. Ajattara taitaa tarttuvuuden ja raakuuden yhdistelmän paremmin kuin moni muu saman genren kokoonpano.

The Physics House Band – The Astral Wave

Englantilaisbändi The Physics House Bandin kappale ”The Astral Wave” on uutta huuruista jazz-rockia. Kappale on sekoitus punkin intensiteettiä, The Mars Voltan tyylistä psykedeliaa ja modernia rockia saksofonilla ja viululla höystettynä. Eteerisen kauniisti alkava kappale muuttaa hieman tunnelmaansa bändin astuessa mukaan. Pienillä nyansseilla on saatu aikaan mielenkiintoinen kokonaisuus. Rumputyöskentely on samalla sekä jazzahtavan hienostunutta ja tarkkaa että rockille ominaista takomista. Kitaraefekteillä on tuotu väriä hukuttamatta kaikkea kuitenkaan liialliseen Liisa Ihmemaassa -tyyliseen pyörteeseen. ”The Astral Wave” on kuin yksi iso crescendo, joka saavuttaa lopullisen huippunsa saksofonin puskiessa kaikuvallien läpi rikkaana ja elävöittävänä. Viulustemmat ovat myös hieno lisä, varsinkin kun ne tuntuvat sulautuvan osaksi kaikkia muita instrumentteja.

Carach Angren – Song for the Dead

Sinfoniseen musiikkiin kuuluu aina lähtemättömästi teatraalisuus ja dramatiikka. Kun taas sinfonisuus yhdistetään jo valmiiksi teatraaliseen genreen, black metaliin, on lopputulos jotain aivan erityistä. Carach Angren on tunnettu musiikistaan, joka yhdistelee black metalia, sinfonisia elementtejä ja kauhukuvastoa omaperäisellä ja kiehtovalla tavalla. ”Song for the Dead” on hitaampi kuin yhtyeen muut kappaleet, ja laulukin on siinä enimmäkseen puhdasta. Mutta hitaampi tempo pettää – meno on äärimmäisen synkkä ja raskaus määrittyy puhtaasti yksittäisten elementtien muodostamasta kokonaisuudesta. Instrumentaatio koostuu enimmäkseen orkesteriosuuksista ja todella karmivasta kuorosta, joka on kuin aaveiden muodostama. Laulaja Seregor on kappaleessa kuin kauhutarinan kertoja. Hänen eläytymisensä on ihailtavaa ja ulosanti kuin pitkään raatona olleen Till Lindemannin. 3/4-tahtilaji tekee kappaleesta nyrjähtäneen valssin ja saa kaiken kulkemaan paljon sulavammin tehden biisistä vielä tarinamaisemman. Sähkökitarat liittyvät kappaleeseen mukaan vasta lopussa. Tämä tuo kappaleeseen vielä yhden kerroksen eeppisyyttä ja mahtipontisuutta.

Blink-182 – Parking Lot

Yksi pop punkin legendaarisimmista ja parhaimmista sanansaattajista, Blink-182, julkaisee tuoreesta ”California”-levystään deluxe-version huhtikuussa. Levy tulee sisältämään sekä uusia että alun perin levylle päätymättömiä ralleja. ”Parking Lot” on yksi sellaisista. Tässä on kaikkea, mitä Blinkiltä voi odottaakin: eteenpäin laukkaava komppi, voimakkaita taustahuutoja, villiä ja tarttuvaa kitarointa sekä hävyttömän popahtava kertosäe aina na na na –hokemaa myöten. Vaikka kappale ei ole omaperäinen tai tuo pöytään mitään uutta, toteuttaa yhtye tuttua kaavaa mestarimaisesti. Bändin vahvuuksia onkin kyky ylläpitää omaa soundiaan ja pitää totuttu kaava raikkaana ja tarttuvana.

Incubus – Glitterbomb

Alternative-jätti Incubus on täällä taas. Vähän aikaa sitten ”Nimble Bastard” –singlen julkaissut yhtye esittelee tulevan ”8”-nimisen albumin toisen singlen. Yhtyeen kulta-aikojen hienouteen ei ihan ylletä, eikä kappale ole yhtä hyvä kuin ”Nimble Bastard”, mutta ”Glitterbomb” on kelpo kappale, joka paranee loppua kohden. Erityisesti raskaampi riffittely ja lopun syntikkariffi kuulostavat todella raikkailta. Incubus on onnistunut säilyttämään ominaissoundinsa ja tuo mukanaan tuulahduksen 90-luvun tunnelmia modernin rockin keskelle. Paikoitellen hieman mutainen kitarasoundi hukuttaa ikävästi alleen soiton yksityiskohdat. Brandon Boydin laulumaneerit kuulostavat ehkä hieman Kurt Cobainilta ja Eddie Vedderiltä. Kappaleessa on paljon tuttua ja jo kuultua, mutta on hienoa nähdä, että yhtye osaa edelleen hommansa.

Nightbringer – Of the Key and Crossed Bones

Eeppistä ja vahvan omaleimaista black metalia takova Nightbringer on ehtinyt riivata musiikkimaailmaa riipivällä äänivallillaan jo melkein kaksikymmentä vuotta. Dramaattiset melodiat ja musertavat kitaravallit yhdistyvät sinfonisiin kuorotaustoihin, konetulen tarkkuudella tykittäviin blast beateihin ja paatoksellisen manaaviin kuolonkorinoihin. Yhtyeen vokalistin ääni taipuu yllättävän hyvin eri sävyihin, ja aina kun luulee sen olevan raaimmillaan, löytyykin yllätäen ekstravaihde. Kappale on pahaenteinen ja voimakas osoitus modernista black metalista, joka onnistuu kuitenkin kuulostamaan omaperäiseltä ja perinteitä kunnioittavalta. Kappaleesta tulee paikoitellen mieleen Nachtmystiumin tuotanto.

Harlott – The Penitent

Thrash metalia suoraan Australiasta. ”The Penitent” on täsmäosuma kaikkia genren klassisia elementtejä höystettynä pienillä death metal -tyylisillä kitaraosuuksilla sekä melodisella outrolla, joka tuo itselleni mieleen hieman Megadethin. Intro taas voisi olla joltain Metallican albumilta. Kaiken keskeltä tuntuu paistavan kuitenkin eniten Slayerin vaikutus, eikä se mikään huono juttu ole. Laulaja karjuu sanottavansa tyylillä ja asenteella, eikä soitossakaan ole mitään vikaa. Kappale on sopivan moniulotteinen, vaikka riffit eivät olekaan kekseliäimmästä päästä. Lopun melodinen osuus muuntautuu hienosti viimeiseksi rajuksi rykäisyksi. Yhtyeen edellinen single ”First World Solutions” kannattaa myös kuunnella. Se on ehkä hivenen monipuolisempi tekele ja muistuttaa paikoitellen jopa Kreatoria.

No Escaping Gravity – Ignition

Jyväskyläläinen rock-yhtye No Escaping Gravity julkaisi juuri ensimmäisen virallisen kappaleensa ”Ignition” singlenä. Kappale on todella ammattimaisen ja kansainvälisen kuuloinen post-rock-fiilistely, jossa kuuluu shoegazen, God is an Astronautin ja jopa hieman Deftonesin kaltaisia piirteitä. Vaikka kappale onkin tyylilleen ominaisesti hukutettu kaikuun ja huokaileviin laulusuorituksiin, on kaikkeen todella helppo päästä mukaan. Instrumentaatio on kappaleessa miksattu hivenen taka-alalle laulujen ja kitaroiden dominoidessa äänimaailmaa. Noin puolessavälissä kappaletta tapahtuu pienoinen tyylinmuutos. Yhtäkkiä esille tuleva kitarariffi on tyylipuhdasta pop punkia! Mieleen tulevat sellaiset yhtyeet kuin Brand New ja Man Overboard. Kappale olisi voinut loppua hieman paremmin kuin töksäytyksellä. ”Ignition” on kuitenkin todella vakuuttava debyytti mielenkiintoiselta bändiltä.

Kobra And the Lotus – You Don’t Know

Tämä kanadalainen metalliyhtye kuulostaa siltä, kuin Amy Lee laulaisi Iron Maiden –coverbändissä. Kuultavissa on myös elementtejä Sparzanzan ja Volbeatin musiikista. Kappale on rikkaan melodinen ja kulkee puhtaasti sävellyksensä voimin osaavan soiton ja voimakkaan naislaulun ohella. Studiokikkailuja ja efektejä on käytetty pienten ripausten verran tuomaan hieman viimeistä silausta muutoin todella luonnollisen ja klassisen kuuloiseen kokonaisuuteen, mutta missään kohdassa ei tule tunnetta, että performanssia olisi korjailtu studiossa. 

Memoriam – Resistance

Memoriam on klassista death metalia, jota veivaavat tottuneet kädet. Bändistä löytyy niin Bolt Throwerin kuin Benedictioninkin jäseniä. Kappaleesta kuuluu ymmärrys genreä kohtaan niin sanoitusten kuin riffienkin osalta. Soundeja ei ole lähdetty turhaan silottelemaan, vaan kappaleen tunnistaa ainoastaan masterointinsa puolesta moderniksi – muutoinhan tätä voisi ihan hyvin pitää vanhan liiton julkaisuna jostain 90-luvulta. Melodisemmat kitaraosuudet tuovat hieman kontrastia muutoin matalalta louhivaan räminään ja brutaaliin laulutyyliin.

Au-Dessus – XI

The Great Old Onesin, Blut Aus Nordin, Wolves In the Throne Roomin ja Altar of Plaguesin hengessä liikutaan tällä uudella Au-Dessusin kappaleella. ”XI” on ensimmäinen maistiainen yhtyeen tulevalta debyyttialbumilta ”End of Chapter”. Post black metaliin lokeroitavan yhtyeen musiikissa kuuluu myös paljon sludge-vaikutteita, erityisesti kappaleen soundeissa. Kappale kehkeytyy keskitempoisesta ruoskinnastaan nopeaan takomiseen ja sen kautta kliimaksiinsa, jossa riipivä laulu ja melankolinen kitarointi jättävät ilmoille enää vain heikon kaiun. ”XI” on kuin synkkä ja musertava pyörre, jota on vaikea vastustaa.

Lighthouse Project – Neliön Kulmat

Edellisellä loistavalla ”Vain Elämää” –singlellään postmoderniksi heittäytynyt hardcore punk -yhtye on muuttanut kielensä suomeksi ja ilmaisunsa paljon monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisammaksi kuin aiemmin. Toinen single ”Neliön Kulmat” tulevalta ”Siedä”-albumilta sisältääkin jo tyypillisemmän hardcore-soitannan ja karjumisen. Mukana on kuitenkin paljon enemmän kulmikkuutta ja koukeroisuutta kaiken aggressiivisen mäiskinnän keskellä. Kappale kuulostaa todella paljon Sur-Rurilta ja hieman myös Teksti-TV 666:lta. Laulaja Toni Salminen julistaa kaiken räimeen keskellä kuin viimeisten aikojen profeetta. Hänen laulutyylistään tulee paikoitellen mieleen Radiopuhelimien J.A. Mäen manaava ja julistava sointi. On erinomaista ja ihailtavaa kuulla, että yhtye on onnistunut keksimään itsensä uudestaan ja uudistanut soundinsa todella mielenkiintoiseen suuntaan.

Royal Thunder – The Sinking Chair

Hard rock -yhtye Royal Thunder kuulostaa sekoitukselta Dioa, psykedeliaa ja stoneria. ”The Sinking Chair” on virkistävän orgaaninen ja suoraviivainen hevikappale vanhojen mestarien tapaan ja heidän tyyliään kunnioittaen. Yhtyeen laulaja Miny Parsonsin äänessä on sekä rosoa että diomaista kirkkautta ja mahtipontisuutta. Riffit ovat tyylikkäitä, ja kaikki soittavat hyvin yhteen ilman turhia hifistelyjä tai kikkailuja. Vaikka kyseessä onkin stonerin ja psykedeelisen rockin maastossa samoileva yhtye, ei missään kohtaa kyllästetä soundia liiallisella fuzzilla tai flangereilla.

Weezer – Feels Like Summer

Olen tämän kappaleen kanssa hieman kahden vaiheilla. Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että Weezerin tuore single on ihan hyvä ja ansaitsee maininnan. Viime vuonna julkaistu nimikkoalbumi oli vielä tutunkuuloista musiikkia mutta ”Feels Like Summer” ottaa astetta popimman vaihteen käyttöön. Yhtyeen kömpelö ja vaivaantunut power pop kuulostaa radioystävällisemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Heti alussa kuuluva koukku voisi ihan hyvin olla vaikka Fall Out Boyn tuoreimmilta levyiltä tai oikeastaan todella monesta muusta kappaleesta. Tarttuva ja yksinkertainen koukku, TR-808-virvelisoundi ja erilaiset studiokikkailut päivittävät Weezerin musiikin ysäriltä tähän päivään. Kaiken keskeltä on kuitenkin helppo tunnistaa tekijä ja uudistunut ilme tuntuu vain tuulettavan huonetta.

The Voynich Code – Delusion

Progressiivisia vaikutteita hyödyntävä deathcore-yhtye The Voynich Code julkaisi toissa vuonna lyhytsoitollisen monipuolista ja raskasta mäiskettä ja on julkaisemassa uuden albumin huhtikuussa. Kappaleella vierailee August Burns Redin vokalisti Jake Luhrs. Soitto on tarkkaa ja tekninen suoritus puhdasta sortumatta kuitenkaan liialliseen kliinisyyteen. Tempot vaihtuvat tiuhaan, ja eri riffit sinkoilevat stereokentässä kuin vimmatut. Välillä mennään sitar breakdowniin ja välillä myös djentaillaan modernin metallin tapaan. Yhtyeen musiikki on hieman ilmavampaa ja atmosfäärisempää kuin monella muulla deathcore-yhtyeellä. Eri osat on sidottu hyvin toisiinsa, ja tyylilajit liikkuvat perus-deathcoren, black metal -vaikutteiden ja djentin perukoilla. Jake Luhrsin tarjoamat vokaaliosuudet kuulostavat hyvältä ja tuovat kevyesti metalcorea kappaleeseen. Tunnelma vaihtuu kuitenkin nopeasti djentiin, ja täytyy sanoa, että harvoin kuulee Jakea näin synkopoidun musiikin päällä.

Ei niin hyvät

Linkin Park – Battle Symphony

Vaihtoehtorockin valtava menestystarina Linkin Park järkytti massiivista fanikuntaansa aikaisemmalla ”Heavy”-singlellään, jossa yhtyeen tunnistettava ja stadioneita täyttänyt, genrerajoja rikkonut raskas rockmusiikki on vaihtunut seesteiseksi radiopopiksi. Kitarat on laitettu komeroon, ja ainoa yhtenäisyys yhtyeen vanhaan tuotantoon on Chester Benningtonin laulu. Pelkäksi hetken hairahdukseksi ei ensisingle jäänyt, sillä tulevan ”One More Light” -albumin toinen single ”Battle Symphony” jatkaa samalla linjalla. Muutos ei tarkoita automaattisesti huonoa, ja se voi olla jopa hyväksikin, mutta Linkin Parkin kohdalla muutos ei mielestäni ollut järkevää tai kovin perusteltua. Yhtye on tahkonut kohta kaksikymmentä vuotta itseltään kuulostavaa ja tunnistettavaa musiikkia, jolla siitä on tullut valtavan kokoinen hitti. Uusimmissa kappaleissa ei kuitenkaan ole mitään mikä viittaisi Linkin Parkiin.

Jos nämä kappaleet olisi soitettu minulle sokkon,a en olisi millään tunnistanut yhtyettä. Ja jos musiikkisi muuttuu niin kovasti, että se ei enää kuulosta sinulta, tulee miettiä, olisiko kannattanut kenties julkaista musiikki eri projektina. Kun rummut on korvattu rumpukoneella eikä kitaroitakaan ole yhtään, on lopputulos oikeastaan kuin Chester Benningtonin soolotuotantoa. Eihän Between The Buried and Men vokalisti Tommy Gileskaan julkaise omaa kokeellista musiikkiaan bändinsä nimissä. Kyse ei Linkin Parkin kohdalla ole pienestä muutoksesta vaan kokonaisesta genren vaihdosta ja tyylin radikaalista yksinkertaistamisesta. Linkin Parkilla on ollut aina tunnistettava tyyli, vaikka ovatkin muuttuneet hurjasti debyyttilevyn ajoista. Muutos on mahdollista tehdä fiksusti ja loogisesti, mutta ”Battle Symphony” kuulostaa fanien aliarvioinnilta. Kappale on kaikin puolin geneerinen ja puhtaasti vain tylsä. Mikäli ihmiset haluaisivat kuunnella tällaista musiikkia, kääntäisivät he vain radion päälle. Mikäli he haluaisivat kuunnella Linkin Parkia, olisi ihan loogista odottaa, että Linkin Park kuulostaisi itseltään. Ei ole epäilystäkään, etteikö fanien joukosta löydy ihmisiä, jotka osaavat arvostaa tätä ja pitävät tästä, mutta uskon, että moni kuuntelee yhtyettä juuri sen vanhan soundin takia. ”Battle Symphony” ei tarjoa mitään omaperäistä tai edes äärimmäisen hyvin tehtyä. Kokonaisuus jää vain erityisen löyhäksi ja mitäänsanomattomaksi.

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=D7ab595h0AU

Imminence – Broken Love

Melodisesta death metalista metalcoreen siirtynyt ruotsalaisyhtye Imminence ei uudella singlellään tuo pöytään mitään originaalia tai edes kiinnostavaa. ”Broken Love” kuulostaa siltä, että se olisi ylijäämää Bring Me the Horizonilta. Aikaisemmilla julkaisuillaan yhtye on kuulostanut iskevältä ja todella lupaavalta, esimerkiksi ”Return to Helios” oli mainio EP. Debyyttilevyn musiikki oli aika klassista metalcorea mutta kuitenkin hyvän kuuloista ja asenteella tehtyä. Kolme uusinta singleä ovat tyylillisesti melodisempia ja simppelimpiä, ja raskautta on hieman vähennetty. Bring Me The Horizonin kaltaiset elektroniset elementit ovat todella pinnalla Imminencen uudessa soundissa. Musiikki kuulostaa todella kädenlämpöiseltä, eikä tuotantokaan ole mitenkään päätä huimaavaa itse sävellyksestä puhumattakaan.

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=fUHDsRvhRl0

All Time Low – Dirty Laundry

Laitoinko vahingossa Twenty One Pilotsin soimaan? Nimestä poiketen kyseessä ei ole likapyykkiä vaan silkkaa valkopyykkiä. Pitkän linjan pop punk -yhtye All Time Low on jälleen yksi yhtye, joka on vuonna 2017 oikonut soundiaan enemmän poppiin ja vähemmän punkkiin. Kappale on helposti unohdettava vailla mitään erityisiä hetkiä niin sävellyksen, soitannon kuin ulosantinsakin puolesta. Bändin klassisempi soundi tulee esille biisin lopussa, mutta tällöinkään se ei tuo kokonaisuuteen juuri mitään, koska kaikki on kompressoitu niin vahvasti. Koukku on laiska ja koko kappale on hukutettu masentavaan ja vetistävään reverbiin. Kitaroiden käyttö on oikeastaan ihan hyvää, sillä niillä on onnistuttu tuomaan tietynlaista tekstuuria, joka vielä voimistuu lopussa. Kaikki muu on kuitenkin  todella hohdotonta ja jättää kappaleen todella latteaksi kuuntelukokemukseksi.

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=hTwmxiLSD0w

Steel Panther – I Got What You Want

Aina viihdyttävä ja huvittava Steel Panther on tälläkin kappaleella ehdottomasti viihdyttävä, mutta jokin on kuitenkin pielessä. Itse kappale kuulostaa todella laiskalta, eikä siinä ole samaa iskevyyttä kuin yleensä. Mieleen tulee hieman Vains of Jenna masentavimmillaan, vaikka mieleen pitäisi tulla Poison + Warrant + Mötley Crüe. Pidin todella paljon enemmän edellisestä ”Poontang Boomerang” –kappaleesta. Sanat nyt ovat taattua Steel Pantheria, eikä minulla ole niistä sen kummempaa sanottavaa. Soolo-osio on onneksi kuitenkin hyvä. Soitosta puuttuu ryhti ja samanlainen into kuin yleensä. Edes kertosäkeeseen tultaessa meininki ei kasva mitenkään, vaan kaikki pysyy yhtä lakonisena ja laiskana. 

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=sm7AfxdXj0k

Lonely Robot – Everglow

Progemuusikko John Mitchell on ehtinyt olla monessa mahtavassa progebändissä. Hän on ehtinyt soittaa niin Arenassa, It Bitesissa, Frost*issa kuin edesmenneen John Wettoninkin bändissä. Lonely Robot on miehen oma sooloprojekti, joka on ehtinyt julkaista Inside Out levy-yhtiön kautta albumin ”Please Come Home” vuonna 2015. Musiikki oli tuolloin vielä melko tasapaksua mutta kuitenkin sopivan koukeroista ja kaikin puolin lupaavaa. Parhaimmillaan Lonely Robot kuulosti jännittävältä, kekseliäältä ja todella kiinnostavalta. Moni levyn melodioista oli toimivia ja harmoniat miellyttävää kuunneltavaa. Tämä uusi kappale tulevalta ”The Big Dream ” -levyltä on kuitenkin valitettavasti melko tylsä. Ideat eivät ole kovin hyviä, ja kaikki tuntuu todella tasapaksulta. Kertosäe on tasan yhtä laiska kuin muukin kappale, eikä tässä ole tarpeeksi ideoita ja vaihtelua perusteeksi sen kestolle. Koko kappale tuntuu pakotetulta ja väkisin louhitulta. 

Kuuntele kappale: https://www.youtube.com/watch?v=hZ8sVvQvQdk

Kirjoittanut: Samuel Järvinen