Vinhaa vauhtia ja kosmista suhinaa – klassikkoarviossa Hawkwindin 50-vuotias ”Doremi Fasol Latido”

Länsi-Lontoon Ladbroke Groven vauhtipäiset levitoijahipit, Hawkwind julkaisi kolmannen albuminsa ”Doremi Fasol Latido” 24.11.1972. Nimeen viittaavan, oktaavin mittaisen lurituksen sijasta albumi oli äänimaisemaltaan yhtyeen aiempiin tuotoksiin verrattuna entistä massiivisempi, villimpi ja kiihkeämpi tuotos. Sitten edellisenä vuonna ilmestyneen ”In Search Of Spacen” yhtyeen rytmisektio oli uudistunut vajaata vuotta albumin julkaisua aiemmin. Jazz-tyylisen rumpali Terry Ollisin ja basisti Dave Andersonin tilalle yhtyeen hapokkaisiin riveihin rekrytoitiin kiivasotteinen rock-rumpali Simon King ja bassoon muuan Ian ’Lemmy’ Kilmister. Ensimmäistä kertaa ko. parivaljakko esiintyi yhtyeen runkomiehinä jo ”Silver Machine” -singlellä, alkuvuodesta 1972. Lienee kai sanomattakin selvää, että yhtyeen jykevärytminen soitanta sementoitui entisestään jäsenistön vaihtumisen myötä.

Huomioonotettava seikka oli tässä yhteydessä, että Lemmy luuli liittyvänsä yhtyeeseen korvatakseen kitaristin, Huw Lloyd-Langtonin, mutta toisin oli suunniteltu tapahtuvaksi. Aiemmissa yhtyeissään, Sam Gopalissa ja Rockin’ Vickersissa rytmikitaraa soittaneen Lemmyn tavaramerkiksi oli muotoutunut puutteellisen soittotaidon korvaaminen ylimääräisellä volyymilla ja massiivisella vahvistinkaappiarsenaalillaan.

Hawkwindin toisessa kitarassa oli yhtyeen ydin ja sielu, soolokitaristi Dave Brock, vast’ikään 82 vuoden iässä menehtynyt huilisti-puhaltaja-vokalisti Nik Turner, audiogeneraattori- ja syntetisaattorisensei Michael ”Dik Mik” Davis ja yhtyeen piilohahmo, eteläafrikkalaislähtöinen runoilija -vokalisti Robert Calvert. Albumin tuotannosta vastasivat yhdessä Dave Brock ja yhtyeen hovituottaja, Del Dettmar. Se äänitettiin Rockfield Studiosilla, Walesin Monmouthshiressa syys-lokakuussa 1972.

”Doremi Fasol Latido” koostuu eräänlaisesta, dualistisesta auditiivisesta kerronnasta, joka muodostuu käytännössä sähköinen-akustinen -kappalepareista. Albumi starttaa kursailematta miltei 12 minuutin mittaisella kosmisella kiiturilla ”Brainstorm”. ’Orkestraation’ tenho piilee Simon Kingin soittaman, käännetyn puolikompin periksiantamattomuudessa ja sen ympärillä uhkaavana vellovassa, kolossaalisessa äänimatossa. Mitään säästelemättömän avaustripin jälkeen bändi päästää sisäisen folk trubaduurivirtuositeettinsa irti vääntyneen helmeilevän ”Space Is Deepin” myötä, joka lipuu pianon ja audiogeneraattorin kyllästämään, pehmeään instrumentaaliin, tuottaja Dettmarin soittamaan outroon ”One Change”. Lyyrisesti ”Space Is Deep” perustuu puolestaan brittiläisen sci-fi-kirjailijan, Michael Moorcockin runoteokseen ”The Black Corridor”.

Albumin selkeintä hittipotentiaalia edustaa tuhdin simppelisti rokkaava, Brockin oikein mainiosti toimivalla laulumelodialla vaikuttavuutensa luova, Roger Zelaznyn saman nimiseen romaaniin perustuva ”Lord of Light”. Biisin instrumentaalisessa väliosassa, melodiasoitinten vuoropuhellessa, Lemmy pääsee ensimmäistä kertaa esittelemään tunnistettavia, biisiä bluesmaisesti pitkin basson kaulaa täydentäviä rytmikuvioitaan. Kappale julkaistiin miltei puolta lyhyempänä singleversiona, jossa Lemmyn bassomiksaus on poikkeuksellisen pinnassa. ”Lord of Light” julkaistiin albumin ainoana singlenä.

Hypnoottisen koukuttava, Brockin vahvasti kai’utettujen laululinjojen ja huiluosuuksien varassa lempeästi uiva ”Down Through The Night” on albumin vahvinta sävellyksellistä kerrontaa. Albumi kasvaa kohti loppuaan sen parhaimmistoon kuuluvalla ”Time We Left This World Todaylla”. Kappale kasvaa yksinkertaisen, verkkaisen raskaan rock-pitoisen sointukierron varaan rakentuvan ja tehokkaasti takaraivoon jumiutuvan kertosäe-dueton sekä saksofonin usvaisten törähdysten avuilla. Biisin lopussa audiokuvan keskipisteeseen lipuva Lemmyn bassosoolo ja raamikkailla vitossoinnuilla albumin rytmimaailmaa lihavoittava bassokomppaus, jotka yhdessä kiteyttivät omalta osaltaan albumin ja laajemmassa mittakaavassa koko Hawkwindin ominaissoundia.

Albumin päättää vaanivuudessaan hypnoottisen suoraviivainen, Lemmyn ensimmäinen sävellyskontribuutio Hawkwindille. flegmaattisesti artikuloiden laulama akustisen kitaran, fuzz-basson ja syntetisaattorin ristiin naittama ”The Watcher” sai myöhemmin, sähköisen esityksensä Motörheadin debyyttialbumilla 1977 ja sitä ennen yhtyeen alkuperäisellä kokoonpanolla äänitetyllä, postuumisti julkaistulla ensiääniteellä ”On Parole”.

CD-version päättävä, vuonna 1973 julkaistu single tuo katupölyn katkua kuupölyn sekaan. MC5-tyyppinen, tuulispäinen, huuliharpuin kuorrutettu katurock, ”Guerilla Radio” oli Calvertin ensimmäinen ja ainoa kappale, jolla hän lauloi ennen liittymistään yhtyeen vakituiseksi vokalistiksi vuonna 1976. Kellareissa pommeja rakentavasta militanttikaartista satiirisesti kertova kappale päätyi IRA:n väkivaltaisuuksien aikaan BBC:n kanavien soittokieltoon terroristijärjestön Lontooseen asettaman pommiuhan seurauksena. Singlen B-puolena julkaistu, perinteikkäämpää, rajumman käden The Rolling Stones -osaston perus ruuvausta edustava ”Brainbox Pollution” ja sitäkin proto-punkimpi räimenumero, ”Ejection” päättävät albumin remasteroidun laserlevyversion.

”Doremi Fasol Latidon” myötä Hawkwind vahvisti statustaan brittiläisen, psykedeelisen voimarockin tajuntaa laajentavimpana ryhmänä. Kyseessä on myös usean yhtyeen diggarin mielestä retkueen ehkä juuri se kirkkain studiosuoritus.

Tämä klassikkoarvostelu on omistettu Hawkwindin visionäärisen jäsenen, Nik Turnerin muistolle (26.8.1940-11.11.2022).