Wave Gotik Treffen 6.–9.6.2014 @ Leipzig, Saksa
Goottiskenen mekaksi muodostunut Leipzig täyttyi jo 23. kerran synkiöistä ympäri maailmaa helluntaiviikonlopuksi, jota juhlitaan Saksassa Suomeen verrattuna hieman pidemmän kaavan mukaan; samalla viikonloppu tarjoaa luonnollisesti sopivan ajankohdan yksille alkukesän ensimmäisille festareille. Edellisvuosien tapaan WGT:ä juhlittiin klubi/kaupunkifestarin muodossa eri lokaatioissa ympäri keskustaa, mutta Leipzigin lähiliikenne hoiti siirtymät moitteetta, ja näinkin suuren kokoluokan tapahtuman järjestelyt toimivat muutenkin hyvin. Myöskään sää ei jättänyt missään tapauksessa kylmäksi, sillä infernaalinen, lähes 40-asteinen helle helli ja kiusasi näkökannasta riippuen koko viikonlopun ajan, mutta kaikeksi onneksi suurin osa keikoista järjestettiin klubeilla, jonne hellettä pääsi ainakin hetkellisesti pakoon.
Perjantai
WGT:n musiikillisen annin käynnisti saksalainen black metal/shoegaze-yhtye Lantlôs. Täytyy myöntää, että ensin vähän pelkäsin, kuinka tällainen himmailu taipuu live-musiikiksi, mutta taipuihan se, kunhan vain virittyi sen vaatimaan tunnelmaan. Yleisössä moni piti silmiään kiinni suurimman osan keikasta, ja kyllä meikätytölläkin muutama kylmä väre kulki selässä fiilistelyyn keskittyessä, erityisesti kauniissa piano-osuuksissa. Hitaampien biisien väliin mahtui toki myös pari menevämpääkin kappaletta, kuten keikan puolessa välissä kuultu ”Bliss” ja päätöksenä soitettu ”Coma”, joka sai myös yleisössä tukkaa heilumaan.
Mainos päättyy
Samoissa tunnelmissa jatkettiin ranskalaisen shoegaze/avantgarde-ryhmä Alcestin keikan siivittämänä. Aiemmin vain pari kipaletta kyseiseltä orkesterilta kuulleena minulla ei ollut juuri ennakko-odotuksia keikan suhteen, joten odottelin rauhassa alkua, joka myöhästyi lähes vartin soundiongelmien takia. Vaikeudet kuitenkin selätettiin, keikka pääsi alkamaan ja loppu olikin silkkaa hunajaa korville. Unenomainen ja kaunis soitto sekä siihen yhdistetty puhdas laulu toimivat niin hyvin yhteen, että ympäröivä klubi ja ihmismassa unohtuivat täysin 80-minuuttisen verrattain pitkän setin aikana. Lopun raikuvista suosionosoituksista päätellen en ollut ainut, joka tykkäsi.
Lauantai
Illan bändeihin oli sopivasti vielä aikaa, joten kipaisin WGT:n Heidnisches Dorf -keskiaikakylässä katsomassa meininkejä. Met, suomalaisittain hunajaviini, virtasi, taustalla soitti joku live-keskiaikabändi ja ihmisiä oli tungokseksi asti. Tyrkyllä oli myös vaikka mitä helyä ja kolttua ostettavaksi, mutta näillä asteilla ja ihmismäärillä ei pahemmin huvittanut jäädä tutkimaan mitään pidemmäksi aikaa. Juomalaitokset sen sijaan olivat kovassa huudossa, suurimmalle osalle keikka-alueista kun ei saanut tuoda mitään omia juomia mukanaan. Päätin lähteä valumaan kohti Kohlrabizirkusta, missä kuultaisiin illan metalliannos.
Mainos päättyy
Paikalle saavuttuani oli itävaltalaislähtöinen goottimetalli-yhtye Darkwell jo aloittanut soittonsa. Kovin paljon en ilmeisesti missannut, sillä edes keikan loppupuoli ei jaksanut juurikaan innostaa. Esiintyminen itsessään oli väsynyttä, eivätkä nokkanaisen Alexandra Pittracherin laulutaidot juuri vakuuttaneet tai tarjonneet ainakaan mitään uutta. Aika usein jää näistä goottimetalli-bändeistä suuhun sellainen maku, että yritetään menestyä laittamalla keulakuvaksi joku nätti typy ja ratsastetaan sillä, ja siksi joukossa on sitten niin paljon näitä keskinkertaisia tapauksia.
Virvokkeiden nauttimisen jälkeen vuorossa oli Hamferð Färsaarilta. Nimi ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta päättelin siitä jotenkin, että tämä tulee todennäköisesti olemaan kuuntelemisen arvoista. Hamferðin poppoo asteli rauhallisesti lavalle päällään mustat puvut kuin hautajaissaattueessa konsanaan ja täytti suuren hallin jylhällä ja raskaalla tuomionmetallillaan ensimmäisestä soinnusta lähtien siten, että Färsaarten mykistävät maisemat pystyi melkein kuvittelemaan edessään. Bändi veti sataprosenttisella tunteella, mikä välittyi yleisöön asti. Vaikuttava ja vakuuttava esitys, samalla koko WGT:n parhaimmistoa.
Menoa ja meininkiä edellisen vastapainoksi tarjosi seuraavana Israelista tuleva Orphaned Land, josta en myöskään ollut aiemmin kuullut edes nimeä, vaikka bändi tuntuu olleen aktiivinen jo pari vuosikymmentä. Oriental metalliksi ristitty tyylisuunta maistui allekirjoittaneelle, ja onkin aina mielenkiintoista, kun bändit, varsinkin eksoottisemmista maista tulevat, tuovat musiikissaan esille kotimaataan käyttämällä esimerkiksi perinteisiä instrumentteja. Se on musiikkia ja taidetta aidoimmillaan. Ilmiömäinen lavashow viihdytti varmasti myös pahemman luokan mörököllejä, sillä bändin oman energisen panoksen lisäksi lauteilla nähtiin niin naiskauneutta, tulta kuin tribal fusion -tanssiakin, kuitenkaan liiallisuuksiin menemättä. Kokonaisuudessaan Orphaned Land yllätti positiivisesti, tätä lisää!
Illan viimeisen bändin kunnian sai itselleen Irlannin doomahtava pagan metal -ylpeys Primordial, joka tuskin kummempia esittelyjä kaipaa. Nokkamies Alan Averill oli hyvässä vedossa, ja hänen omintakeinen, kärsivä vokalisointinsa pääsi täysiin oikeuksiinsa illan aikana, unohtamatta eeppistä melankolista riffittelyä ja koko bändin lähes silmin nähtävää intohimoa musiikkiaan kohtaan, mitkä yhdessä tekivät keikasta loistavan. Yleisössä laulettiin mukana ja tukka heilui. Live-esiintyminen itsessään oli myös timanttia: varmaa ja täynnä energiaa.
Takana oli näin hieno ilta, joskin soundi ei ihan aina vastannut odotuksia kyseisessä kupolihallissa. Tänä vuonna erityisesti rumpujen kaiku särähti varsinkin rauhallisemmissa kohdissa ikävästi korvaan, jos siihen sattui keskittymään, mikä luonnollisesti häiritsi. Musiikkiin keskittyessä tämä seikka jäi tosin onneksi lähinnä taka-alalle.
Sunnuntai
Tähän mennessä olin ainakin hostellihuoneessani säästynyt helteeltä, mutta se pirulainen alkoi saada minunkin huoneestani pikku hiljaa otetta. Olihan sentään tulossa koko viikonlopun kuumin päivä. Ei niin siisti juttu, johon palaan tuonnempana.
Sunnuntai starttasi hiljattain edesmenneen H. R. Gigerin mykistävällä taide- ja veistosnäyttelyllä. Seinänkokoisina teokset olivat koneen ruudulta nähtyjä vieläkin häiritsevämpiä, puhumattakaan ”elävän kokoisesta” alien-veistoksesta… Ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen näyttely.
Mainos päättyy
Seuraava etappi oli Agra-halli ja yhdysvaltalainen The Crüxshadows, tuo goottirockin bilehile, joka ei oikeastaan anna luokitella itseään mihinkään genreen vaan sekoittelee sujuvasti sähköviulua, kitaroita ja synaa muodostaen näin oman tunnistettavan soundinsa. Vauhdikkaasta show’sta ja tanssista tunnettu yhtye ei pettänyt fanien odotuksia, ja solisti Rogue piti huolen kunniatehtävästään yleisön viihdyttämisestä, tapahtui se sitten huudattamalla tai tanssittamalla. Hyppäsipä hän myös alussa valokuvaajien sekaan fotopittiin eturiviä tervehtimään; myöhemmin herran saattoi puolestaan bongata myös kiipeilemästä lavarakenteissa. Settilistakaan ei jättänyt juuri toivomisen varaa, kun bändi latasi hittiä hitin perään, keikalla kuultiin mm. ”Winterborn”, ”Birthday” ja ”Quicksilver”, jolloin yleisö oli sanalla sanoen liekeissä. Omatkin lempparini ”Monsters”, ”Sleepless” ja ”Angelus Everlasting” pääsivät soittoon. Kaikin puolin viihdyttävä keikka ja hieno tekemisen meininki.
Seuraavaan siirtymään Parkbühnelle, yhdelle ainoista ulkolavoista, kului odotettua pidempi aika, sillä lava sijaitsi aivan kaupungin toisella laidalla. Näin ollen missasin kaksi kolmannesta kreikkalaisen black metal -pumppu Rotting Christin keikasta. Amfiteatterimainen lokaatio oli mukavaa vaihtelua hämyisille klubeille ja soundit toimivat. Tässä vaiheessa tosin helle alkoi näyttää varjopuoltaan, sillä toimittajanpahaiseen iski aivan jäätävä huonovointisuus, liekö sitten auringonpistosta, ruokamyrkytystä vai molempia yhdessä, mikä pakotti menemään joksikin aikaa sivuun. Vedellä olo helpottikin hetkeksi, joten pysyin taas jaloillani ja lähdin tsekkaamaan norjalaisen black metal -legenda Satyriconin keikkaa. Viime kerrasta, vuoden 2010 Tuskasta, olikin ehtinyt vierähtää tovi, joten oli korkea aika revanssille. Satyr oli kasvattanut taas tukan sitten viime näkemän, ja bändi tuntui olevan hyvässä vedossa. Yleisöäkin se oli luonnollisesti vetänyt tuvan lähes täyteen. Intron jälkeen keikka käynnistyi menevällä ”Now, Diabolical” -rallilla, jonka jälkeen kuultiin sopivasti sekaisin uudempaa ja vanhempaa, tietenkin himpun verran vuonna 2013 ilmestynyttä ”Satyricon”-albumia painottaen. ”Tro og Kraft” oli virkistävän erilainen, ja siinä saattoi kuulla norjalaisen säveltäjän Edvard Griegin hienoisen vaikutuksen, vaikka noin muuten uusi albumi ei meikäläistä ole juuri onnistunut vakuuttamaan. Yleisöön se näytti kuitenkin uppoavan. Lopulta jouduin kuitenkin yltyneen pahoinvoinnin seurauksena lähtemään keikalta kesken kaiken, koska keskittymisestä ei tullut enää mitään ja kylmää hikeä puski pintaan. Jos ei muuta, niin tulipahan kerättyä voimia viimeisen päivän koitokseen.
Maanantai
Taudista onneksi selvittiin levolla ja säikähdyksellä, joten meno jatkui neljäntenä ja samalla viimeisenä WGT-päivänä. Viimeiset ostokset ja tuttujen tapaamiset hoidin päivällä, kunnes tie vei jälleen kerran Kohlrabizirkukseen. Vuorossa oli black metal -ryhmä Eïs, entinen Geïst, joka edustaa tyypillistä täkäläistä melodista black metallia tunnelmallisine osuuksineen kuitenkaan raakoja, rouheita kitarointeja ja kärsivän teräviä vokaaleja unohtamatta. Jaksoinkin ihmetellä, kuinka tuntematon bändi edelleen on, sillä yleisöä ei ainakaan aluksi ollut saapunut paikalle kovinkaan paljon. Varmasti myös soittoajalla oli tekemistä asian kanssa. Niin tai näin, oli keikka puhdasta timanttia alusta loppuun, enkä itsekään voinut olla nyökyttelemättä mukana varsinkaan, kun settilistalla oli sellaisia helmiä kuin ”Kainsmal”, ”Mann aus Stein” ja ”Stille Wasser”. Vaikka yleisöä ei ollut raahautunut paikalle kovin kummoista määrää, sai Eïs kiitettävästi tukkaa heilumaan ja huutoa aikaiseksi. Jos Watain uppoaa, niin melko varmasti tämäkin!
Mainos päättyy
Ilta jatkui saksalaisella metallilla, sillä seuraavana lauteille nousi Nachtblut. Bändi itse kutsuu musiikkiaan dark metalliksi, mikä ei ole ihan tuulesta temmattua, sillä groovaavat, jopa popahtavat kompit, lauluääni sekä myös bändin ulkoasu aiheutti väistämättä vahvat genretoveri Cradle of Filth -vibat; näkökannasta riippuen tämä voi olla joko positiivinen tai negatiivinen huomio. Laulaja Askeroth piti koko ajan viihdyttävää show’ta yllä ja heitti huulta välispiikeissään, välillä hänet saattoi bongata fotopitistä moshaamasta eturivin kanssa. Kerran hän myös juoksi yleisön sekaan pittiin, ja siitäkös se vasta lähtikin pyörimään. Vaikka musiikki ei ollutkaan ihan ominta lääniäni, oli tuota fanien huomioon ottamista ja hyvää meininkiä ilo seurata.
Oli aika ottaa vastaan Kohlrabizirkuksen viimeinen bändi, ruotsalainen folk/pagan metal -jyrä Månegarm. Tähänkään mennessä halli ei ollut edes puolillaan ja vaikuttikin siltä, että tappohelle oli saanut monista sellaisen niskaotteen, että lunkisti ottaminen kuulosti paremmalta vaihtoehdolta. Tästähän bändi ei ollut moksiskaan, vaan keikka vedettiin totutulla energialla ja voimalla. Rouheat black metal -kitarahyökkäykset yhdistettynä tarttuviin folk-melodioihin ja -instrumentteihin saivat yleisön tälläkin kertaa haltioihinsa. Kehuja saa myös laulaja Erik Grawsiön mieletön puhdas laulu, joka kuulostaa joka kerta yhtä mahtavalta. Settilistan painopiste oli luonnollisesti uusimman albumin annissa mm. ”Arise”-, ”Legions of the North” – ja ”Hordes of Hel” -biisien muodossa. Vanhat suosikitkin, kuten ”Sigrblot”, ”Fimbultrollet” ja aina niin eeppisen päätös ”Hemfärd” löysivät kuitenkin paikkansa.
WGT:n pääesiintyjäksi buukattu Oomph!, tuo industrial metallin/rockin ja NDH:n (Neue Deutsche Härte) suunnannäyttäjä, tuskin esittelyjä kaipaa. En tosin itse ollut ennen festareita kuullut bändiä muutamaa kipaletta enempää, joten siksikin odotin innolla, mitä tuleman pitää. Show olikin aivan loistava merimiesteemoineen päivineen, mutta harmikseni jouduin toteamaan, että Agra-halli oli hellepäivien ajan muhinut ja lämmennyt sellaiseksi kasvihuoneeksi, ettei siellä kovin kauan pysyisi järjissään. Fotopitti itsessään oli jo eräänlainen selviytymistaistelu, kun noin 50 kuvaajaa kolmessa rivissä änki mukaan kuvien toivossa, jolloin valehtelematta hätyyteltiin pätsilämpötiloja. Sinänsä harmi, sillä alku ”Unzerstörbar”-, ”Labyrinth”- ja ”Träumst du” -biiseillä vaikutti oikein lupaavalta.
Vaikka sää yrittikin lannistaa, eivät synkiöt antaneet periksi vaan juhlivat 23. Wave Gotik Treffen -festivaalia täysin rinnoin nauttien. WGT:ssä on tapana kulkea ykköset päällä, mutta tänä vuonna havaitsin etenkin kahtena viimeisenä päivänä, että ihmisillä alkoi tarmo loppua, mitä tuli asuun panostamiseen. Sekin laitettakoon helteen piikkiin. On päivänselvää, ettei tuossa säässä kuljeta missään viktoriaanisvirityksissä. Kaikesta huolimatta ihmisillä oli mukavaa, aktiviteettia riitti laidasta laitaan ja järjestelyt pelittivät, mikä on juurikin tämän mittaluokan tapahtumissa hyvin tärkeää. Näihin kuviin ja tunnelmiin oli hyvä laittaa WGT tältä vuodelta pakettiin.
Teksti ja kuvat: Ida Korkiakoski