Yllätyksetön Ilosaarirock 2018 – lauantain ja sunnuntain parhaat palat

Behemoth, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Kotikaupunkini Ilosaarirock on vuosien saatossa käynyt tutuksi. Jos pysyin laskuissani oikeassa, oli tämä kymmenes kerta, kun osallistuin näille humpille. Muutaman vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoista palata tarkastamaan, mitä tämä ”vaihtoehtoisuuteen uskova” suurfestari tarjoaa heinäkuussa vuonna 2018.

Kiinnostavimmat artistit löytyivät tänä vuonna pienemmiltä lavoilta. Tuntui, että Ilosaarirockiin oli parin edellisvuoden tapaan haalittu liikaa artisteja, joilla haluttiin miellyttää nuorisokävijöitä. Päälavan olivat vallanneet suurimmaksi osaksi Vain elämää -tason kammotukset kuten Sanni, Juha Tapio ja Cheek.

Mopo, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Lauantaina siirryin festivaalialueelle vähän ennen viittä. Mopo-niminen jazz-trio aloitti keikkansa kello 17.00 Soundi-lavalla. Bändin muodostivat saksofonisti, basisti ja rumpali. Kolmikon musiikki muodostui saksofonisti Linda Fredrikssonin välillä hyvinkin vapaamuotoiseksi äityvän ilmaisun ympärille. Bändin toiminta oli tasapainottelua leikkisän ja ”vakavammanvälillä. Varsinkaan Fredrikssonin likaisesti pörisevästä saksofonista ei voinut olla pitämättä. Trion melodioista ja asenteesta tuli välillä mieleen Frank Zappan free jazz -puoli. Mopo tarjosi päivälle loistavan festarialoituksen ja päivän parhaat pörinät. Juuri tällaisia löytöjä festareilla pitää ollakin.

K-X-P, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

K-X-P nähtiin Joensuussa duona. Lavalle nousivat toisin sanoen suomalaisen elektronisen musiikin pioneeri Timo Kaukolampi (tunnettu esimerkiksi Op:l Bastards -yhteydestä) ja rumpali Tomi Leppänen (nähtiin sunnuntaina myös Circlessä). Miesten lavapreesens pyrki mystisyyteen. Kaksikko oli kätkeytynyt mustiin huppuihin, eikä välispiikkejä kuultu. Keikka oli sekoitus teollista teknobiittiä ja hypnoottista krautrock-rytmiä. Rumpali paukutti Neu!-biittiä eleettömään tyyliin. Välillä Kaukolampi huusi mikkiin vokaaleja. Keikan lopussa joku kävi vierailevana vokalistina ja vilautti yleisölle kikkeliä. Hyvä meno.

Kube & Eevil Stöö, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Seuraavaksi kävelin Rentolavalle katsastamaan kotimaisen rapin isojen nimien Kuben ja Eevil Stöön yhteiskeikkaa. Hiphop ei ole iskenyt minuun koskaan kuin harvoissa tapauksissa. Perjantaina nähty raskaita old school -rytmejä tykitellyt Dizzee Rascal miellytti korvaa. Minimalististen taustojen päälle heitetyt lyriikat pursuilivat ironisia viittauksia rap-skeneen ja populaarikulttuuriin. Stöön ”Iso vauva Jeesus” -biisin olin sentään joskus kuullut. Homma jäi aika irralliseksi, ja joka väliin tungetut anglismit rupesivat ottamaan päähän. Eevil Stöön synkistelyt olisivat toimineet paremmin muualla kuin paahtavassa auringonpaisteessa. Nuorisoon se tuntui kuitenkin uppoavan.  

Paremman tekemisen puutteessa menin kello 21.00 Meteli-telttaan. Ohjelmalehtinen mainosti yhtyettä ”nuoren punk-veteraani” Hans Robert Hurulan pop-helmiä luovaksi sooloprojektiksi. Ja jotain sellaista Meteli-teltassa tapahtui. Ruotsalaista melodraamaa ja voimakertsejä. Hurula oli jotakin äärimmäisen ruotsalaista, jonkinlaisella britti-pop-twistillä. Jos The Cure ja Kent saisivat lapsen, se voisi kuulostaa Hurulalta. Katsoihan sitä paremman puutteessa.

Satyricon, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Joskus teinivuosina tuli pyöriteltyä Satyriconia tiuhaan levysoittimessa. Varsinkin ”Rebel Extravganza” -levy tuli tutuksi silloin, kun oman levykokoelman laajuus oli vielä vain joitain kymmeniä muovikiekkoja. Satyriconilta toivoi tietenkin, että settiin olisi mahdutettu useampikin 90-luvun biisi. Bändi keskittyi kuitenkin soittamaan 2000-luvun hard rock -hittejään. Yleisöä huudatettiin esimerkiksi ”Now’n”, ”Diabolicalin” ja ”Black Crown on a Tombstonen” tahtiin. Loppupuolella settiä kuultiin myös se pakollinen ysäriklassikko eli ”Mother North”. Ilmeisesti vähän monipolvisemmat biisit olivat bändin uusimmalta levyltä. Bändin meno tuntui rutinoituneelta. Lavalla ei nähty yllätyksiä tai sen suurempaa vimmaa. Rumpusoundi oli kummallisen ontto. Keikka ei ollut huono, mutta ei se säväyttänytkään. Nämä nuivahkot sanat siitäkin syystä, että olen nähnyt bändin keikan, jolla oli paljon parempi settilista. Nyt tuntui, että yleisölle tarjottiin juuri sitä, mitä sen oletettiinkin haluavan.

Lauantain lopettaja eli Zara Larsson ei kiinnostanut, joten vähän ennen Satyriconin loppua lähdin hiippailemaan kohti Joensuun keskustaa ja Teatteriravintolaa. Teatteriravintolassa järjestetty Rytmiklubi oli pyhittänyt alakertansa teknolle. Kun saavuin paikalle noin kello 00.30, ei klubilla ollut kuin muutama tyyppi, mutta kahteen mennessä paikka oli jo tupaten täynnä. Tamperelainen BuRu-kaksikko soitti sopivan synkkää ja minimalistista teknoa. Varsinkin lopun teollisempi kolke oli parhautta. Oliko vika biisi peräti Tzusingia?

Helsinkiläinen Jekaterina jatkoi kompromissitonta tuuttausta. Joensuussa ei kovin usein kuulla näin tyylipuhdasta teknoilua. Jekaterinan setin aikaan reivaajat löysivät tanssilattian. Jyväskylän PDLC päätti illan avaruudellisemmalla biisivalikoimalla. Tämän jälkeen jalat olivatkin sen verran tohjona, että oli hyvä siirtyä nukkumaan ja odottamaan sunnuntain ihmeitä.

Pyöräillessäni sunnuntaina kolmen aikaan kohti Laulurinnettä leijaili Joensuun yllä Juha Tapion easy listening -rallatukset. Onneksi päivän aloitus oli muuten mitä mainioin. Siirryin nopeasti Rentolavan porotukseen ja Circlen magian äärelle. Alkupuoli keikasta toi mieleen ranskalaisen progeihme Magman. Mielleyhtymää eivät hälventäneet kurinasta ja korinasta koostuneet vokaalit, jotka olivat mitä ilmeisimmin puhdasta siansaksaa. Olisiko tämä sitten heavy metal zeuhlia? Loppua kohden settiin tuli space rock -sävyjä, ehkä jopa Hawkwind-palvontaa.  Circle tuntuu olevan parhaimmillaan yhdistäessään 1970-luvun vaikutteita omaksi Rubikin kuutiokseen. Bändin lavaperformanssi on aina timanttia. Koomisia poseerauksia, laulaja Rätön teatraalisia liikkeitä ja jonkinlaisia ihmispyramideja. Porilaisten show oli festareiden yksi parhaista vedoista.

Ruusut, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Jopa valtakunnan virallinen totuudentorvi eli puoli yhdeksän uutiset nosti Ruusut tämän hetken kotimaiseksi musiikkilupaukseksi. Paluu Circlen progevuosikymmeniltä nykyhetkeen tuntui tosin tarkoittavan retro-futuristista aikamatkaa 1980-luvulle. Ruusut-yhtyeen musiikki oli ahdettu täyteen erilaisia elektronisia sävyjä: välillä retroilevaa kasaribiittiä, johonkin väliin taas elektronista dronevallia ja keveitä melodioita. Vokalisti Ringa Mannerta lauloi outoilevaa pop-lyriikkaa. Itselleni jäi se tunne, että tuossa noin kolmevarttisessa oli vähän liikaa kaikkea. Tosin viimeisenä kuullun biisin mättöbiitti oli melkein gabberia, mikä on tietenkin aina hyvä juttu.

Kello 18.00 jälkeen menin hetkeksi Tähtitelttaan, jossa korkealle jalustalle nostettu tanskalainen Zedd veivasi EDM-hittejä. Biisit tuntuivat koostuvan pelkistä nostatuksista ja dropeista. Ei minun teekupposeni, mutta yleisö tuntui olevan pähkinöinä. Siitä oli hyvä jatkaa katsomaan jalkapallofinaalia Ranska-Kroatia Ilosaari Loungeen. Satoja hikisiä ihmisiä oli ahtautunut pienehköön telttaan. Teltassa oli huutomyrskyistä päätellen enemmän Kroatian kannattajia, mutta eivät Ranskan fanitkaan jääneet alakynteen. Varsinkaan, kun ottelussa kävi niin kuin kävi. Suomessa pääsee harvoin seuraamaan futista noin eläytyvässä seurassa. Jatkoin matkaa Ranskan lipun liehuessa.

Seurasin noin puoli tuntia Litku Klemettiä. Laulaja kutsui keikan alussa musiikkiaan Fröbelin Palikoiden ja Sex Pistolsin välimuodoksi. Itselle tuli mieleen, että Klemetti on jonkinlainen äkkiväärempi vanhanliiton suomirock-bändi. Anarkistista Badding-palvontaa. 1970-luvun iskelmä-vibat eivät tietenkään voi mennä vikaan. Bändi veti hyvin. Aurinko paistoi tämänkin keikan aikaan tukahduttavan kuumasti.

Behemoth, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Parin sadan metrin päässä Tähtiteltassa oli ehtinyt aloittaa myös Behemoth. Behemothilta olen kuullut eläessäni ehkä pari biisiä, joten siihen nähden keikka oli positiivinen yllätys. Useampikin biisi kuulosti hyvältä ja kitarasooloja tarjoiltiin vähintään joka toisessa biisissä. Lavameno oli jopa vähän koomista teatteria. Bändillä oli kuitenkin kenties festareiden parhaat pyrot ja savukone, joka puski lavalle ristejä väärinpäin ja aivan keikan lopuksi lavan eteen valtavan seinän. Soundit toimivat hyvin. Pidin bändistä oikeastaan enemmän kuin Satyriconista, vaikkei keikka minusta Behemoth-fania tehnytkään.

Jack White, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Sitten olikin jäljellä enää Jack White. Vuonna 1975 syntynyt White lienee nuorimpia kitaravetoisen blues-boogien suurista nimistä. Keikka tarjosikin kovan luokan kitarafetisismiä. Kitarat vaihtuivat tiuhaan, välillä jopa kesken biisin. Whiten musiikki on bluesiin päin kallellaan olevaa jenkkirockia. Biisit vaihtelivat riffirunttauksista countryyn ja blues-slovareihin. Alun riffijyräykset olivat keikan parasta antia.  Yleisöä olisi voinut olla lopetuskeikalla enemmänkin. Festarikansan suurin energia oli selvästi puristettu jo muille päiville. Yleisö tanssahteli ja jammaili kuitenkin mukana. White suoriutui keikasta bändeineen takuuvarmalla osaamisella. Täyteen liekkiin bändi ei aivan kuitenkaan päässyt. Encoreakaan ei enää kuultu keikan päättäneen White Stripes -megahitin ”Seven Nation Armyn” jälkeen. Keikka tarjosi kuitenkin loistavaa kitarataidetta. 

Ismo Alanko, Ilosaarirock 2018 kuva: Henri Huikuri

Parhaiten viikonlopusta jäivät mieleen perjantaina esiintynyt Ismo Alanko (joka soitti jopa Sielun Veljien ensimmäiseltä levyltä ”Karjalan Kunnailla” -biisin), lauantailta Mopo ja sunnuntailta Circle. Jos tökin itseäni hiukan tikulla silmään ja muistelen, että menneinä vuosina Ilosaaressa ovat esiintyneet ”konemusiikkikiintiöllä” esimerkiksi Venetian Snares, Aphex Twin ja Squarepusher, niin täytyy vain toivoa, ettei EDM-pop ole tullut jäädäkseen. Kun muistelee myös, että Ilosaarirockilla oli tapana tuoda Joensuuhun kovia kulttibändejä kuten Melt-Banana tai Liimanarina, voi tämän vuoden bändikattauksen todeta olleen aika yllätyksetön.

Kirjoittanut: Joonas Tanskanen

Kommentoi julkaisua