Arkistojen helmet: Aerosmith – Toys in the Attic (1975)

Aerosmithin kolmoslevy ”Toys in the Attic” oli yhtyeen kaupallinen läpimurto ja tuotos, joka on sittemmin nostanut yhtyeen samaan kastiin The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin ja (jos häikäilemättömimpiä faneja on uskominen) The Beatlesin kanssa. Steven Tylerin ja Joe Perryn luotsaaman yhtyeen merkitys rock-musiikille on kiistaton – yhtyeen soitosta ovat ottaneet vaikutteita esimerkiksi Testamentin ja Metallican kaltaiset thrash metal -jättiläiset sekä vastaavasti Mötley Crüe ja Nirvana ovat tunnustautuneet Aerosmithin faneiksi. Mutta kysymykseni onkin: miksi levystä ja bändistä harvemmin puhutaan Suomessa tai heavy metalin historiikeissa?

Aerosmith on jäänyt Euroopassa yllättävänkin huonosti tunnetuksi yhtyeeksi vähien keikkojen takia – mikä puolestaan juontaa juurensa Tylerin ja Perryn legendaariset mittasuhteet saavuttaneeseen huumeiden käyttöön. Kaksikko tunnettiin nimellä ”Toxic Twins” (”Myrkkykaksoset”) muutoinkin villillä 1980-luvulla, eikä yhtyeellä ollut mitään mahdollisuutta päästä edes lepsuimman tai korruptoituneimman tullin läpi – ja vaikka bändi olisi ulkomaille saatukin, keikkapaikalle saapuminen tai keikan läpivetäminen oli tyystin toinen juttu. Tokihan aidot musadiggarit timanttiset levytykset löysivät, mutta suurempi suosio jäi saavuttamatta.

Sen sijaan Yhdysvalloissa yhtyeen suosio on ollut tasaisen korkea aina vuoden 1975 läpimurrosta nykypäivään – muistetaan kuitenkin, että Steven Tyler oli American Idolissa tuomarina ja ”I Don’t Wanna Miss a Thing” oli Armageddon-elokuvan tunnuskappale. Palatakseni hetkeksi tekstin ensimmäiseen kappaleeseen: mainitsin neljä yhtyettä, joita yhdistää Aerosmith-fanituksen lisäksi yksi asia: yhdysvaltalaisuus. Amerikkalainen (hard) rock ja kaikki sen mukaelmat – heavy metal yhtenä monista – vetivät raskaalla kädellä vaikutteita Tylerin monipuolisesta tulkinnasta tai Perryn erehtymättömän kovasta riffikädestä.

Monille – pitkään myös minulle – Aerosmith on synonyymi voimaballadeille, nimellisesti ”Dream Onin” ja jo mainitun ”I Don’t Wanna Miss a Thingin” kaltaisille hiteille. Jos tästä lähtökohdasta olettaa yhtyeen löytyvän heavy metalin historian lehdiltä, ei ole mikään ihme, ettei löydä mitään. Parhaimmillaan Aerosmith on hävyttömän tehokkaasti groovaava hard rockia, josta ei ole parempaa esimerkkiä kuin ”Toys in the Atticin” tunnetuin ja paras kappale ”Walk This Way”. Harvoin jos koskaan kuulee mitään niin vastustamattomasti rullaavaa rokkipoljentoa ja tiukkaa riffiä kuin Run DMC:n rap-coveriksikin (!) taipuneesta ”Walk This Waystä”.

Myös muita ehdottoman protometallisia ralleja ”Toys in the Atticilta” löytyy: erityisesti ”Toys in the Attic” ja ”Sweet Emotionin” neroutta lähentelevä pääriffi. Samalla kuitenkin on muistettava, ettei ”Toys in the Attic” ole samalla tavalla protometallia kuin ”Black Sabbath”, ”Paranoid”, ”In Rock” tai ”IV”, vaan muutamista keskivertoa raskaammista osioista ja kappaleista huolimatta Aerosmith on ”vain” rockia, monesti blues-sävytteistä sellaista. Erityisesti Bull Moose Jackson -cover ”Big Ten Inch Record” tuo mieleen Little Richardin ja Elviksen aikakauden, ei Black Sabbathin aikalaisuuden.

Mutta genrerunkkaus sikseen, koska ”Toys in the Attic” on erittäin hyvä levy ja puolustaa paikkaansa rockin historiassa ja osana (amerikkalaisen ja välillisesti muunkin) heavy metalin alkuvaiheen kehitystä. Ajoittain se kuulostaa oman aikansa vangilta – kuten vaikkapa Led Zeppelinin ”IV”, suurklassikko sekin – mutta aina kun ”Walk This Way” pärähtää soimaan, haastan sinut vastustamaan sen groovea. Et onnistu siinä, vaan jalka, pää tai koko kroppa lähtee rytmiin mukaan.

Kirjoittanut: Aleksi Peura