Ennakkokuuntelu: Lunar Path – ”Memento Mori”

Porvoolainen melodista gootti metallia soittava Lunar Path julkaisee odotetun debyyttialbuminsa nimeltä ”Memento Mori” helmikuun 1. päivä Inverse Recordsin kautta. Kaaoszine tarjoaa nyt lukijoilleen viikon ajan kuunnella albumin ennakkoon sivustollaan. Lue lisää kuunnellaksesi albumi kokonaisuudessaan sekä lukeaksesi selitykset kappaleisiin liittyen.

I. ”The Beginning and the End”:
Lopun alkua. Levyn introna toimiva tunnelmanasettaja. Alkuperäinen versio oli pelkästään keikkaintro, ja tämän piti alunperin olla piilotettu CD-indexin taakse nollaraitana. Kävin leffassa kattomassa Inceptionin, ja sain niin paljon inspiraatiota että remixasin intron uudestaan ja tein siitä ihan oikean intron.

II. ”Promise Me”:
Biisin teema on epätoivoisuus, yksinäisyyden pelko ja turvan puute. Puidaan sitä ajatusta, että usea ihminen tekee, tottuu ja suostuu tietoisesti ja epätietoisesti melkein mihin vaan kohteluun sillä edellytyksellä, että ei tarvitse olla yksinäinen. Yksi ensimmäisistä biiseistä joka saatiin kokonaan valmiiksi levylle, tätä soitettiin keikoilla jo 2010.

III. ”We’ll Be There”:
Tässä biisissä muistellaan sitä ”onnellista aikaa” kun oli nuori, tyhmä ja onnellinen. Kappaleessa bridgen riffi vihjaa suoraan mun omaan henkilökohtaiseen kulta-aikaan; riffi on varastettu vanhasta kappaleesta mun teiniajan bändiltä.

IV. ”The One Behind the Mirror”:
Kun itsetunto on rutattu maahan ja sisäinen dialogi koostuu morkkiksesta ja pahasta olosta, niin syntyy tällainen kappale. Ei tiedä mihin voi luottaa kun ei voi edes luottaa omaan itseensä, mutta tajuaa että pahin vihollinen on korvien välissä. Tämä oli ensimmäinen biisi joka saatiin kokonaan valmiiksi tälle levylle, debytoitiin se keikoilla jo vuonna 2009. Biisi asetti samalla koko levyn fiilistä ja teema.

V. ”Thin White Lines”:
Se epätoivoisuuden tunne kun hukuttaa suruja ja tukahduttaa stressiä upottamalla itsensä työhön, päihteisiin, seksiin ja muuhun tuhoisaan toimintaan. Tarkoitus ei ole valistaa, vaan kappaleen päähenkilö alkaa tiedostamaan, että ongelmia ei voi jatkuvasti juosta karkuun; joskus on pakko vaan puskee sen paskan läpi päästäkseen ongelmiensa yli. Biisi oli lähellä jäädä pois levyltä koska demoversio ei herättänyt paljon reaktioita bändin keskellä, mutta onneksi rumpalimme Pete löysi potentiaalia kappaleesta, koska loppujen lopuksi siitä tuli yksi levyn vahvimpia biisejä. Väliosan rummut on nauhoitettu Jack Daniels -viskipullolla jonka viritin resonanssi-mikrofoniksi, että saisi mukaan sellaista lasista kolinaa.

VI. ”In The End” (feat. J-P Leppäluoto):
Levyn toiveenpilke. Tässä päähenkilö on jo tajunnut että nyt loppui se kitinä, nyt otetaan härkää sarvista kiinni ja lopetetaan tää nillitys. Olin koti-isä kun tein tän kappaleen, tein sen poikani kaa lelueläinsynalla leikin ohella. Basistimme Jesse Mäläskä tunsi Charonin porukat ja saatiin sitä kautta JP Leppäluoto vierailemaan tähän, ottaen järjen äänen roolin biisissä.

VII. ”Deadweight”:
Power Metal a lá Lunar Path. Biisin teema on jatkuva riitely; se fiilis kun tajuaa, että joku riita polkee paikoillaan ja mikään ei mene eteenpäin, ja ärsytys muuttuu katkeruudeksi.

VIII. ”Farewell To Arms”:
Biisin tekstissä päähenkilö alkaa sekoamaan oikein kunnolla, pääteemana viha ja kosto. Haluttiin kokeilla myös jotain täysin erilaista, rikkoa perinteisiä kaavoja ja odotuksia, joten biisissä ei ole kertosäettä. Ehkä tyhmänrohkea veto joidenki mielestä, mutta oli hauskaa kokeilla jotain muuta ja rikkoa myös omia kaavoja. Tämä kappale kuuluu levyn sekoamispisteelle; ensimmäinen kolmesta kappaleesta missä konseptin päähenkilö menettää totaalisesti järkensä ja musiikki heijastaa sitä. Nämä ”sekoamisbiisit” on tarkoituksellisesti miksattu eri tavalla, mm. lauluharmoniat riisuttu pois ja soundimaailma on raaempi, heijastaen tekstin päähenkilön fiilistä.

IX. ”The Only Way Out Is Through”:
Päähenkilö sekoaa täysin ja ei ole oma itsensä enää, siksi tekstit perustuu aika vahvasti memeviisauksiin. Kuuntelin aika paljon Mayhemin ”Ordo Ad Chao” -levyä tän kappaleen tekoaikana. Oma suosikkikappaleeni ja viimeinen kappale joka valmistui studiossa.

X. ”Walls Are Whispering” (feat. Attila Csihar):
Tämä biisi syntyi spontaanista kokeilusta, en edes odottanut että muut hyväksyis tämän, mutta toisin meni ja saatiin kokeilla rajoja oikeen kunnolla mikä tuntui hirveen virkistävältä. Janica (laulaja) meinas alkaa itkemään studiossa kun haimme fiilistä lauluun. Pete (rummut) on perinpohjin rokkirumpali ja joutui harjottelemaan blastbeatia ekaa kertaa elämässään. Jesse (basisti) vetää funkkikikkoja ja kitaralla soitetaan meille uusia slide-riffejä ja dissonoivia sointuja. Mayhemin porukat olivat tuttuja työpiireistä, joten Attilan vierailu oli piste i:n päälle. Kaikki sai kokeilla jotain uutta ja rikkoa omia rajoja. Biisin teema on unettomuus, turhautuneisuus ja katkeruus.

XI. ”Close The Door”:
Levyn vanhin biisi, tehty jo vuonna 2008. Heräsin kesken unen jossa kuuntelin tätä kappaletta, ja kirjotin nopeesti melodiat ylös. Mahtipontisin biisi koko levyllä muhkean kitarasankari-/ volvomainos-lead kitaran takia. Teemallisesti, biisin päähenkilö on tullut takaisin maan pinnalle ja tajunnut että nyt on oikeesti pakko lopettaa sekoilu ja ottaa sarvista kiinni. Teknisesti, lauluharmoniat tuli takaisin, koska päähenkilö on alkanut löytää sisäistä harmoniaa taas. ;)

XII. ”Nothing To Regret”:
Kosto on suloinen. Kosto on vielä suloisempi jos varastaa vihollisen ammukset ennen kuin ne hyökkää. Tässä päähenkilö on vihdoin löytänyt omat voimavaransa ja lähtee itsevarmana sotaan maailmaa vastaan. Tietää oman arvonsa ja ei ole mitään kaduttavaa, joten antaa tulla vaan.

XIII. ”Drag Me Down To Hell” (feat. Tuomas Saukkonen and Antti Leskinen):Teknisin kappale mitä meillä on. Entinen basisti Ari halusi tehdä ”jotain haasteellisempaa soittoa”, ja sen idean pohjalta tuli toi riffi. Biisin teema on viimeinen yhteenotto, lopputuloksena kamppailu kuolemaan asti. Tappeluhengen takia Tuomas Saukkosen örinä ja Antti Leskisen raivokas kitarasoolo oli ehdoton ”must have”, sillä tavalla saatiin tän biisin fiilis nousemaan
kympistä yhteentoista.

XIV. ”Who Are You Talking To?”:
Meidän ensimmäinen instrumentaalikappale. Tähän piti tulla myös akustista kitaraa, mutta kitarani katosi akustisen keikan jälkeen. Pelättiin varastetuksi kunnes se onneksi löytyi puoli vuotta myöhemmin, mutta siinä vaiheessa levy oli jo masteroitu. Oli hauskaa kääntää bändin roolit, kevyempi soundi, basso sai ottaa melodisen vastuun kun muut soittimet fiilistelee taustalla. Biisin ambienssisampleissa oli paljon kokeilua; tavallisten mikrofonien lisäksi osa oli nauhoitettu kuulokkeilla, kännykällä ja mehutonkkamikrofonilla.

XV. ”River Runs Deep”:
Tämäkin kappale on tehty mun poikani kanssa hänen lelueläinsynalla. Alunperin nauhoitettu bonusbiisiksi, mutta kokonaisuutena kuultuna huomattiin että tämähän toimii tosi hyvin levyn loppukevennykseksi. Vähän kuin makea jälkiruoka raskaan illallisen jälkeen. Biisin teema ja fiilis sitoo myös kaikki levyn teemat yhteen. Teemana on, että voi löytää rauhaa vaikka kaikki ei ole täydellistä. Parin minuutin loppuambienssiin on piilotettu paljon sampleja joita olen kerännyt vuosien varrelta. Lopun tarkoitus on olla maailman pisin outro ja samalla meidän
ensimmäinen ambienssikokeilu.

[mp3player width=425 height=344 config=fmp_jw_widget_config.xml playlist=lunar-path.xml]