Sateesta se alkoi, aurinkoon se päättyi – Sweden Rock jytäsi Ruotsissa jälleen, osa 2

Iced Earth – Michael Lindström

26 vuotta rokkareita yli 50 maasta, kasa harvinaisia ja kertaalleen hajonneita bändejä, ystävällisyyttä yli rajojen. Siinä osa aineksista, joista Sweden Rock Festival on keitetty. Itse olen käynyt kekkereillä 14 vuotta ja nähnyt ainoastaan yhden tappelun. Silloinkin suomalaiset painiskelivat keskenään. Live Nation osti loppuvuodesta 2016 osake-enemmistön festivaalista, jolloin monella heräsi epäilys, kuinka juhlille mahtaa käydä. Sweden Rock on tunnettu nimenomaan festivaalina, joka nostaa lavalle ne nostalgiset artistit, joille muut nauravat. Nauraa toki saa, varsinkin kun festivaali on ollut loppuunmyyty vuodesta toiseen. Toki juhlat tarjoavat aina kattauksen myös tulevaisuuden nimiä, ja vuosien varrella esimerkiksi Volbeat ja Sabaton ovat nousseet pienimmältä lavalta pääesiintyjiksi. Suomalaisia bändejä festivaalilla edustivat Amorphis, Apocalyptica, Lost Society sekä Wintersun. Päälavan lauteilla piipahti myös Tarja Turunen, ja yleisössä oli paljon suomalaisia aina ELMUn mainiosta porukasta luumäkeläisiin motoristeihin asti.

Torstai 8.6.

Toisena päivänä torstaina olivat jo kaikki lavat käytössä. Päivät olivat vain niin pitkiä, että jostain oli tingittävä. Aamupäivä meni vielä vaatteita kuivatellessa, vaikka hotellin saunasta oli yöllä suuri apu. Tästä syystä jäi valitettavasti väliin niin Apocalyptica kuin Phil Campbell poikineen. Valitettavasti myös suuresti odottamani Nifelheim päätyi tähän joukkoon mukaan.

Iced Earth – Michael Lindström

Itselläni päivä käynnistyi Iced Earthin keikalla – ja komeasti käynnistyikin. Sade oli enää muisto vain, ja bändin jehu Jon Schaffer luotsasi joukkuettaan jälleen Lemmystä Rock Stageksi muuttuneella lavalla ansiokkaasti. Keikan aikana tosin hiipi mieleen, että lavalla vokalisti Stu Block on ottanut suurimman vetovastuun. Loistavalla äänellä ja karismaattisella olemuksella hän oli lavan oikeutettu keskipiste. Tuleva levy ”Incorruptible” sai heti huomiota, kun siltä kotoisin oleva ”Great Heathen Army” pistin show’n pystyyn. Toinen levyltä soitettu jyrä oli ensiesityksensä livenä saanut ”Seven Headed Whore”, jossa Block veti vokaaleja niin matalalta kuin korkealtakin. Erittäin hyvän kuuloinen biisi ja hieman samanhenkinen kuin toiseksiviimeisenä soitettu upea ”Dystopia”. Suurimman roolin setissä taisi napata ”The Dark Saga” -levy. Muutenkin vanhempi materiaali sai leijonanosan kakusta. Välillä heilutettiin valkoista lippua vapauden kunniaksi ja kunniakas setti päätettiin ystävän muistolle soitettuun ”Watching Over Me” -kappaleeseen. Hieno tapa aloittaa aurinkoinen iltapäivä.

Seuraavaksi osui ikävä päällekkäisyys, kuten paljon hyviä bändejä sisältävillä kekkereillä usein käy. Saksan metal queen Doro oli lähtenyt kunnioittamaan juhlavuotta viettävää ”Triumph & Agony” -levyä ja samaan aikaan 4 Sound Stagella meuhkasi The Haunted.

Doro Peschs – Warlock – Michael Lindström

Doro oli hankkinut mukaan kitaristi Tommy Bolinin, joka aikanaan oli suuressa roolissa mainitulla juhlalevyllä. Levy julkaistiin tuolloin Warlockin nimellä, vaikka bändi taisi sellaisenaan olla jo loppu. Nyt kokoonpanon nimi oli Doro Pesch’s Warlock, joka ilmeisesti Doron ja Bolinin lisäksi koostui Doron omasta pitkäikäisestä soolobändistä. Levyn kantta kuvaavassa taustakankaassa tosin luki Doro Pesch, The Voice Of Warlock. Dorosta puhuttaessa on vaikea olla sortumatta ylisanoihin, mutta paha hänestä on mitään vikaa löytää. ”Touch Of Evil” keikan avaajana pisti hymyn huulille ja kolmella kitaralla hoidettu äänivalli tempaisi mukaan. Doro oli alati hymyilevä lavan kuningatar nahka-asussaan, eikä soitossa ollut minkäänlaisesta kankeudesta tietoakaan, vaikka treeniaikaa bändillä ei ilmeisesti kovinkaan paljon ollut alla. Seuraavana paiskattiin oma suosikkini ”I Rule The Ruins”. En tarkalleen tiedä, mikä Bolinin historia on Doron kanssa työskentelyn jälkeen, mutta pyörimisestä ja pomppimisesta päätellen kovasti innoissaan tuntui hänkin olevan. Kolmantena soitettu ”East Meets West” oli kuulemma ensimmäinen ”Triumph & Agonylle” kirjoitettu biisi. Levy soitettiin kokonaisuudessaan, joten setissä oli mukana myös ensimmäistä kertaa koskaan livenä esitetty ”Make Time For Love”. Hauskaa oli myös, että vieressäni ollut ruotsalainen osasi ”Für Immerin” sanat ainakin näennäisen täydellisesti ulkoa. Bändin kenties suurin ja tunnetuin viisu ”All We Are” sai kunnian päättää varsinaisen setin. Warlockin tuotannosta osuutensa saivat myös ”True As Steel” -biisi ja ”Hellbound”-levyltä kotoisin oleva ”Earthshaker Rock”. Viimeisenä soitettu ”Breaking The Law” oli mielestäni tarpeeton, ja olisin kuullut sen tilalla mieluusti jotain bändin ”Burning The Witches” -debyytiltä. Doro on voittamaton metal queen ja keikka oli täyttä rautaa! Tyytyväinen oli ilmeisesti bändikin, koska kiittelystä ei meinannut tulla loppua.

The Haunted oli aivan murskaavassa kunnossa viime vuoden Jalometallissa. Olin niin hurmiossa sen keikan jälkeen, että ehkä tällä kertaa tuli asetettua rima liian korkealle. Valitettavasti ihan samalla tavalla ei tällä kertaa itselleni keikka kolissut tai vienyt ekstaasiin. Voi olla myös, että aurinko ja lievä taisteluväsymys olivat osaltaan syömässä tunnelmaa. Olihan bändi silti ihan järjettömän kova. ”Hollow Ground” oli ensimmäinen näkemäni biisi, enkä voinut olla yhtymättä tuohon lumoavaan kertosäkeeseen. Tuon jälkeen keikka olikin yhtä jyrää ja tasaisesti tappoivat niin ”Made Me Do It” -levyn ”Bury Your Dead” kuin viimeisimmän ”Exit Wounds” -albumin ”My Enemy”. Marco Aro on pätevä keulakuva ja pirteä ilmestys varsin introvertiksi muuttuneen Peter Dolvingin jälkeen. Muutenkaan bändi ei juuri livenä armoa anna vaan pistää jokaisen polvilleen. Yleisö tuntui olevan samaa mieltä, sillä vauhti ei juuri hiljentynyt myöskään katsomon puolella. Viimeisenä soitettu ”Hate Song” puristi viimeisetkin mehut yleisöstä. Pisteet myös basisti-Björlerin Rotten Sound-paidasta! Toivottavasti elokuussa ilmestyvän levyn myötä tulee jälleen keikkoja Suomeen.

The Haunted veti niin ventiksi, että seuraavaksi oli pidettävä ruoka-ja lepotauko. Valitettavasti Ian Hunter ja Fates Warning jäivät väliin. Ensin mainittu tuntui saavan yleisesti risuja ja jälkimmäinen ruusuja sitäkin enemmän. Primus tuntui etukäteen olevan monen suosikki, mutta täytyy myöntää, että bändi ei avautunut minulle. Ehkä olen liian antimusikaalinen, mutta kun ei vain lähtenyt. Jaksoin neljäntenä soitettuun ”Too Many Puppies” -biisiin, joka on minusta ollut aina jollain pervolla tavalla sympaattinen rallatus.

Steel Panther – Michael Lindström

Samaan aikaan Primuksen kanssa veti taidokkaasti Steel Panther, jonka kaksimielinen huumori kolisee minulle suuresti. Tokihan vitsit alkavat kiertää monen vuoden jälkeen kehää, mutta aina sinne jokin uusi säväyttäväkin lauseenpätkä mahtuu. Suurin ylistyksen kohde on kuitenkin hyväntuulisuus ja show, jota ei voi mitenkään aliarvioida. Suuri taito on täydellinen kyky nauraa itselleen ja kaikelle ympärillä olevalle. Vitsi olisi huono, jos bändi olisi esimerkiksi musiikillisesti huono. Kundit ovat kuitenkin kovia soittajia ja Michael Starr on tähti, joka ei jää sanattomaksi. Kaunis balladi ”Community Property” herkistää aina, ja ”17 Girls In A Row” sai mimmit kiipeämään lavalle. Osa intoutui esittelemään sulojaan, eikä se tietenkään väärin ole. Kieltämättä mimmien motiivit olisi mielenkiintoista tietää. Ymmärrän, että haluaa esittää tissit bändille (voisin tehdä Dorolle saman), mutta itsensä esittely lähinnä yleisölle ihmetyttää välillä. No, mitä sitä liikaa miettimään, saatikka valittamaan. Hyvät oli bileet ja Steel Panther on kyllä takuuvarma nimi juhlatunnelman nostamiseen.

Aerosmith – Michael Lindström

Aerosmith oli itselleni yksi festareiden odotetuimmista bändeistä ja samalla ehkä festivaalien ainoa varsinainen meganimi. Yhtye on antanut varsin sekavia lausuntoja siitä, ollaanko jättämässä jäähyväisiä vai ei. Tämä kuuluu tietysti tuonikäisten bändien pelin henkeen, eikä varsinainen lopettaminen taida onnistua, ennen kuin joku oikeasti oikaisee bootsit.

Show alkoi dramaattisella musiikilla (Carmina Burana?), jonka aikana screenille heijastettiin Aerosmithin levyjen kansia sekä livepätkiä korostamaan uran pituutta ja päättymisen läheisyyttä. Kuulutuksen jälkeen ikinuori laulaja Steven Tyler ja kitaristi Joe Perry olivatkin jo lavan etuosassa. Heihin oikeastaan koko bändin olemus yritettiin kiteyttää, ja osittain varmasti se kitetyminen totta onkin. Heitä näytettiin eniten screenillä, ja he olivat näkyvimmät hahmot catwalkilla. Toki he ovat The Toxic Twins ja varmasti bändin jäsenistä tunnetuimmat sekä eniten ulospäinsuuntauneet. Heidän välinen kemiansa saattaa olla bändin kantava voima. Mahdollisesti myös tuhoava voima. Kaikesta huolimatta olisin suonut enemmän krediittiä ja näkyvämpää roolia bändin muillekin jäsenille.

Lähes yli-inhimillisestä rock-tähteydestään huolimatta hekin taitavat silti olla kuolevaisia ihmisiä. Tämän todisti heti huiveilla koristellun mikkitelineensä kanssa heilunut Tyler, joka lähti liian aikaisin ensimmäisen biisin ”Let The Music Do The Talking” lauluosuuksiin. Ylimääräinen kävelykierros ja uusi yritys osui kohdalleen. Kappale oli itselleni yllättävä ja mieluinen biisivalinta aloitukseen. Sinällään toki hieno avaus, ja se saattaa olla ensimmäinen koskaan kuulemani Aerosmith-biisi. Ainakin vuoden 1985 ”Done With Mirrors” oli minun ensimmäinen levy bändiltä. Ilman turhia selittelyjä läväytettiin kehiin toinen menobiisi, ”Pump”-levyn avaava ”Young Lust”. Seuraavaksi ilman välihöpinöitä vauhtia hieman himmattiin, ja ”Cryin’”, yksi nuoruuteni kotibileiden suosikkihitureista, sai vuoron. Muutaman vuosikymmenen takaista hittiputkea ei turhaan katkaistu vaan peräkkäin ladattiin ”Living On The Edge”, ”Love In A Elevator” sekä oma suosikkini ”Janie’s Got A Gun”.

Näiden jälkeen Joe Perry otti lauluvastuun ja oma kiinnostukseni hieman herpaantui. Parin biisin verran Perry hoilasi, kunnes päästiin jälleen asiaan. ”Mama Kin” ohjasi eksyneen koneen takaisin radalle, ja toinen kitaristi Brad Whitford pääsi myös vähän keulille sooloilemaan. Kiippareita hoitanut Buck Johnson esiteltiin myös ”I Don’t Wanna Miss A Thing” -balladin alkuun. ”Rag Doll” antoi Perrylle mahdollisuuden osoittaa lap steelin soittotaitojaan, enkä minä ainakaan suuremmin arvosteltavaa löytänyt. Turhahkon Beatles-lainan ”Come Together” jälkeen varsinaiseen settiin mahtui vielä Los Angelesin glamrockjutuille vinoileva ”Dude (Looks Like A Lady)”.

Tyler aloitti encoret catwalkille tuodulla pianolla, ja kieltämättä ”Dream On” kuulosti ruotsalaisessa yössä aika komealta loppufalsettien hoituessa pianon päällä seisten. James Brownin kautta kuljettiin show’n päättävään ”Walk This Way” -kappaleeseen, jonka uudelleenversiointi Run DMC:n kanssa antoi Aerosmithillekin uutta potkua. Lopuksi pirusti savua ja nykyään kovin paljon käytettyä paperisilppua. Lopuksi jokainen soittaja esiteltiin hyvän yön toivottelujen myötä ja siinä se.

Ensimmäinen ajatus ja päällimmäinen tunne keikan jälkeen oli pettymys, mutta kyllä se siitä iloksi muuttui. Perhana, olihan yksi hard rockin suurimmista bändeistä juuri paiskannut ikäänsä nähden suhteellisen elinvoimaisen setin. Mitään erityistä show’ta bändillä ei ollut, vaan se luotti lähinnä biisien voimaan ja pääkaksikon karismaan. Hittejähän bändillä tietysti on tarjota runsaudenpulaan asti, eikä se karismakaan liiemmin pettänyt. Tästä oli hyvä lähteä kohti seuraavaa päivää.

Sweden Rock on festivaali, jossa kaikki palaset vain osuvat kohdalleen. Ei siis ihme, että festivaalilla on mennyt useita pareja naimisiin. Tunnelma on mitä leppoisin niin asiakkaiden kuin henkilökunnankin puolelta, ja esimerkiksi monella järjestyksenvalvojalla olisi Sweden Rockissa tutustumiskäynnin paikka asiakaspalvelun suhteen. Alueelta löytyy aktiviteettia moneen lähtöön aina parturia myöten, ja toki voi ostaa vaikka viinipullon mukaan mennessään bändiä katsomaan. Tärkeimpänä tietysti kekkereillä on musiikki, sillä eihän missään muualla lähimailla ole moista kattausta kaltaiselleni nostalgiannälkäiselle diggarille. Erityispisteet vielä siitä, että festivaalilla on mahdollisuus tuoda pienempiäkin kulttinimiä esiintymään. Suomesta usein puhutaan varsinaisen hevimaana, mutta jostain syystä Ruotsissa perinteet tuntuvat olevan paljon syvemmällä. Nämä ovat osa niistä syistä, miksi Sweden Rock on itselleni maailman paras festivaali.

Aerosmith – Michael Lindström

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström

Lue lisää aiheesta

Viikon 33/2017 parhaat biisit – mukana mm. Ensiferum, The Haunted, Wöyh! ja Cannabis Corpse Tässä jutussa esittelen omia poimintojani viikon aikana julkaistuista hyvistä ja ei-niin-hyvistä kappaleista sekä kerron omia mietteitäni niistä. ...
Ruotsalaista energiaa lauantaihin: The Hauntedilta uusi musiikkivideo Ruotsalainen thrash metal -rykmentti The Haunted julkaisee ensi viikolla uuden "Strenght In Numbers" -nimisen albuminsa Century Media Recordsin ka...
The Haunted – ”Strength in Numbers”: Samaa tykitystä hyvässä sekä huonossa Jälleensyntymiset ja suunnanvaihdokset eivät ole mikään uusi asia The Hauntedille. Tämä ruotsalainen melodeathin ja thrashin rajamailla pomppiva b...
Doro aikoo julkaista uuden albumin ensi vuonna Saksan metallikuningatar Doro Pesch kertoi kroatialaisen Metal Jacket Magazinen haastattelussa suunnittelevansa uuden levyn julkaisemista vuoden 2...