Yhden aikakauden loppu – Underground Rock Orchestraa hautaamassa Someron Esakalliolla
Itse nimeäisin kotimaisen rockin hienoimmaksi teokseksi Suomen Talvisota 1939-1940 -yhtyeen albumin ”Underground Rock” vuodelta 1970. Tai se ainakin tuntuu olevan viimeisin voimakkaasti minuun vaikuttanut levy. Tätä materiaalia oli mahdollista kuulla livenä viimeistä kertaa Someron Esakalliolla 13. elokuuta.
Neljän tunnin ajomatkan päässä vastassa odotti perinteinen vanhan ajan tanssilava. Paikalla oli kokoa ja näköä: komea lava, kolme eri anniskelutiskiä, suuri tanssilattia, ja ulkoterassilla tarjolla myös purtavaa. Puitteet olivat todellakin kunnossa. Sitä tuntui olevansa paikassa jossa aika on pysähtynyt. Lavan viereisessä vitriinissä vahanukkeina komeili/kummitteli paikallisia kulttuurihenkilöitä: ”Underground Rockia” tekemässä ollut Rauli “Badding” Somerjoki, Unto Mononen sekä Reijo Taipale. Paikalla oli myös M.A. Nummisen uuden kirjan “Jazzin meining” kustantaja, joka ojensi kirjan kouraan, kun mainitsin olevani toimittaja. Mikäs siinä!
Kellon lähestyessä puolta kymmentä tanssilattialla oli jo tungosta. Ajattelin, että ei näin kauas keskelle-ei-mitään lähtisi näin suurta ihmismäärää, mutta ilmeisesti konsertin ainutlaatuisuus vetosi underground-kansaan. Keikan alkupuolella M.A. Numminen kertoikin, että paikalla oli hänen ystäviään ympäri Suomen Rovaniemeltä Mikkeliin, ja jopa Saksasta asti löytyi väkeä. Yleisö oli jakautunut kahteen selkeään ryhmittymään: geneerisiin Punavuoren partahipstereihin, ja sitten niihin vanhempaa sukupolvea edustaviin nostalgian perässä tulleisiin ug-faneihin, joista jotkut ehkä olivat todistamassa Suomen Talvisodan aktiivivuosia. Paikallisiakin oli varmasti paikalla, koska Badding tuntuu olevan se tunnetuin Somerolainen.
Joko tanssilavan akustiikka oli erittäin hyvin toimiva, tai sitten yleisö oli täysin riemuissaan, sillä aplodit ja hurraukset raikuivat todella lujaa bändin astellessa lavalle. Ilman sen kummempia löpinöitä setti kaahattiin käyntiin “Tehtaan vahtimestarit” -kappaleella. Tämän jälkeen johtohahmo Numminen pohjustikin jokaisen kappaleen perinpohjaisesti: joka laululle löytyi mielenkiintoinen tarina. Todellista underground-meininkiä, sillä monet illan aikana esitetyistä kappaleista ovat niin harvinaisia, että niitä ei löydy netistä. Tämän ikäiselle pojanklopille (Eläkeläisten merkkarimyyjä kehui, että en näytä päivääkään yli nelikymppiseltä) harvinaista, kun jostain asiasta ei löydä tietoa koneelta!
Bändi esiteltiin varhaisessa vaiheessa. Urkuja pimputteli totuttuun tapaan Pedro Hietanen, soolokitarassa jo legendaarinen Jukka Orma, bassoa pomputteli vertikaalisuuntaisesti Pave Maijanen, rummuissa ryhmän juniori Sami Kuoppamäki, sekä toisessa kitarassa mm. alkuperäisessä UG-kokoonpanossa vaikuttanut Antero Jakoila.
Laulut hukkuivat välillä muun soiton alle. Liekö osasyynä ollut maestro Nummisen äänijänteet. Johan sitä on 50 vuotta laulettukin. Tunnelma yleisössä ei silti tuntunut latistuvan; lattian pauke ja aplodit yltyivät jokaisen kappaleen aikana ja niiden jälkeen huimiin volyymeihin. Yleisö vaikuttikin jazz-konsertteihin tottuneilta, sillä jokaisen soolon jälkeen osoitettiin suosiota aplodein. Muusikoiden esiintyminen rajoittui pitkälti Maijasen pystybasson pyöräyttelyyn, ja show’n näyttävin osuus jäi Jukka Orman hoidettavaksi. Vimmattuna sormilla (!) soitetut soolot toivat toivottua vauhtia esitykseen. Kappaleita kuultiin Suomen Talvisota-materiaalin ulkopuolelta laajasti, ”Suomi Nyt” -levyltä “Joka kymmenes vuosi”, sekä irvokkaan ironinen “Päätösvalta”. Myös saksalaisen punk-bändi United Ballsin “Togo in Pogo” -lainakappale saatiin kokea vaikuttavan taustatarinan siivittämänä. Encoressa saatiin kuulla kaksi Nummisen soolokappaletta, joista toinen esitettiin saksaksi. Yleisössä yllättävän moni osasi laulaa näitä mukana, mikä hieman hämmensi.
Oli kaiken kaikkiaan hieno kokemus päästä näkemään tämä legendaarinen yhtye. Mieleen tupsahti ajatus, että tämä oli varmasti parempi kokea nyt kuin silloin 70-luvulla, kun tämä kaikki oli uutta ja ihmeellistä.
Seuraavana esiintyi vanha kunnon humppacover-yhtye Joensuusta. Pienet överit Eläkeläisistä ja etenkin faniklubinsa meiningeistä saaneena olin hieman skeptinen keikkaa kohtaan. Jaksaisiko näin kovan rock-kulttuurikokemuksen jälkeen ottaa vastaan kieli poskessa esitettyä veivaamista? Vaikka illan yhtyeet jakoivatkin tietyllä tapaa saman tahallisen itseironian agendan, edustivat ne kuitenkin täysin eri maailmoja. Päätin kuitenkin jäädä hetkeksi katsomaan meininkiä. Siitä ei ole epäilystäkään, etteivätkö Eläkeläiset saisi hyviä tansseja aikaiseksi. Vaikka noin puolet väestä poistuikin Esakalliolta UG:n jälkeen, jäi kansaa paikalle sen verran, että heti keikan alkupuolella humppamatoon osallistui kunnioitettava määrä tanssahtelijoita. Tämä letkajenkka jatkuikin lähes jokaisessa kappaleessa, ja tuosta lystistä pois jättäytyneet tanssivat omillaan aivan yhtä railakkaasti. Tanssilattian pauke tuo ihan erilaisen tunnelman keikkakokemukseen. Olisipa mahdollista nähdä muitakin kuin iskelmä- ja tanssiyhtyeitä näillä lavoilla! Hauskaa pitävät ihmiset saivat oman tunnelmanikin kohoamaan, eikä enää tarvinnut miettiä kannattiko jäädä. Otin hymyssä suin vastaan vanhat tutut versioinnit mm. “Viva Las Vegasista”, “Lady in Blackista” ja Nightwishin “Nemosta”. Eläkeläisten esiintyminen saattaa useimmiten ajautua railakkaaksi, ja näin kävi myös Esakalliolla. Kesken kappaleen päädyttiin kahden kosketinsoittajan väliseen urku-battleen, jossa kiipparia soitettiin nyrkein, jaloin, toisella kiipparilla, viululla, kitaralla, millä vaan intuition käteen tuomalla. Kattoparrusta roikkunut Onni Waris hoiti suurimman osan energisestä show’sta juosten välillä ympäri lavaa, tanssilattiaa ja baaria.
Ilta oli ilmeisen onnistunut. Järjestelyt toimivat hienossa venuessa, molemmat orkesterit olivat nautittavaa katseltavaa, ja tapahtuman ajoitus tuli oikeaan kohtaan. Nyt voin kaiholla kiikkustuolissa muistella, miten koin viimeisen Underground Rock Orchestran esiintymisen legendaarisella tanssilavalla.
Nuorisolle tiedoksi: Mitä ennen kutsuttiin undergroundiksi, on nykyään indietä.
Teksti: Ville Kangasniemi
Kuvat: Anna Heinola
