Acceptin Wolf Hoffmann: ”Ihmettelen vieläkin, kuinka nousimme Suomessa albumilistan kärkeen.”

Saksalaisen heavy metal -legenda Acceptin kitaristina ja perustajana tunnettu Wolf Hoffmann julkaisee uransa toisen sooloalbuminsa ”Headbangers Symphony” 1. heinäkuuta Nuclear Blast Recordsin kautta. Kaaoszine tavoitti Wolffin kahvikupin äärestä kotoaan Nashvillestä ja keskusteli miehen kanssa niin tulevasta sooloalbumista kuin miehen pääbändin Acceptin tulevaisuuden näkymistäkin.

Millainen vuosi sinulla ja Acceptilla on ollut tähän mennessä?

Wolf Hoffmann: Oikein hyvä. Päätimme kiertueemme ”Blind Ragen” tiimoilta 3–4 viikkoa sitten, ja nyt on aika ruveta tekemään uutta albumia. Lisäksi hyödynsin hiljaisempaa aikaa sen jälkeen, kun tulimme kiertueelta joulun alla, ja viimeistelin klassisen musiikin projektini. Kaikki muut lomailivat ja kokoontuivat joulukuusen ympärille, mutta vanha kunnon Wolf työskenteli studiossa yrittäen saada albuminsa valmiiksi.

Eli sinulle se on lähinnä työtä ja vielä lisää työtä?

Wolf Hoffmann: Aika pitkälti, mutta juuri siitä pidänkin.

Muusikon on varmaankin hyvä olla kiireinen, sillä jos et olisi kiireinen, ihmiset eivät olisi niin kiinnostuneita sinusta ja työstäsi?

Wolf Hoffmann: Niinpä, ja sitä haluaa haastaa itseään jatkuvasti.  Uskoisin, että muusikkona pitää tehdä itsensä kiireiseksi eikä vain odottaa asioiden tapahtuvan. Pitää osata ennakoida tilanteita ja laittaa itse hommat rullaamaan.

Sivusitkin jo aihetta, eli sinulta on tulossa toinen klassinen albumi ”Headbangers Symphony”, joka julkaistaan 1.7. Voisitko lyhyesti kertoa taustastasi klassisen musiikin suhteen: miten se tuli elämääsi?

Wolf Hoffmann: En ole saanut klassista koulutusta enkä ole musikaalisesta perheestä, mutta lapsena altistuin kyllä klassiselle musiikille. Toisaalta kun on kasvanut Euroopassa, niin kyllähän klassinen musiikki aina on siinä ympärillä mukana ilman sen kummempaa huomiointia. Pienenä en edes klassisesta niin välittänyt, koska halusin soittaa rock’n’rollia, halusin soittaa metallia, halusin soittaa mitä tahansa muuta paitsi klassista musiikkia. Se oli ehkäpä jonkin sortin kapinointia vanhempia vastaan, sillä me kaikki halusimme soittaa musiikkia, jota vanhempamme vihasivat. Toisaalta samaan aikaan olin altistunut klassiselle musiikille ja varsinaisesti löysin sen joskus myöhäisteininä, ehkäpä vähän päälle parikymppisenä. Rupesin tavallaan ensin diggaamaan Tšaikovskia ja joitain hänen sinfonioitaan ajatellen, että onpas oikeastaan todella raskasta ja dramaattista tavaraa. Siitä lähtien minulla on ollut päässäni tämä ajatus, että haluan yhdistää nuo kaksi vastakkaista maailmaa.

Luin itse asiassa erään mielenkiintoisen tutkimuksen klassisen ja metallimusiikin samankaltaisuuksista. Oletko samaa mieltä, että noiden genrejen välillä on yhtäläisyyksiä?

Wolf Hoffmann: Totta hemmetissä, ja niitä on paljon! Katsomme taaksemme ja puhumme klassisesta musiikista yhtenä isona käsitteenä, koska aikaa on kulunut niin paljon… Klassisten säveltäjien aikana monet rikkoivat sääntöjä ja sävelsivät itse asiassa melko rajua tavaraa keksien siinä sivussa uusia genrejä, aivan kuten nykyäänkin tapahtuu. He vain keksivät musiikkia, joka yllätti ja shokeerasi ihmisiä. Tämä on aivan verrannollista nykypäivään, kun sanomme, että nyt on tällainen speed metalia tai demonimetallia tai mitä hyvänsä soittava uusi bändi. Kyseessä on tuttu ilmiö, ainahan halutaan keksiä jotain, mikä on uutta ja jännittävää, ja juuri noin nuo kaverit silloin tekivät. Ainoa poikkeus oli oikeastaan, että tuon ajan muusikot tekivät sen silloisilla työvälineillä; heillä ei ollut käytössä sähkökitaroita, rumpuja ja Marshall-pinoja. Olisivat varmaankin käyttäneet niitä, jos niitä olisi vain ollut saatavilla.

Olet työskennellyt klassisen musiikin parissa jo melko kauan, mutta milloin oikeastaan aloit säveltää uusimman albumisi materiaalia?

Wolf Hoffmann: Uusimman albumini? Monta vuotta, ehkäpä jopa 8–10 vuotta sitten. Olin oikeastaan keskellä sitä kaikkea, kun Accept kasattiin taas yhteen vuonna 2009. Se oli niin kiireistä aikaa Acceptin kanssa, ettei minulla ollut aikaa viimeistelyyn. Kiertueiden ja levyjen väleissä minulla oli mahdollisuus työskennellä albumini parissa pari viikkoa siellä täällä. Nauhoitin rummut Andy Sneapin kanssa 2–3 vuotta sitten, sitten 2014 tai 2015 nauhoitettiin sinfoniaorkesteri. Joka vuosi siis lisättiin vähitellen kerros kerroksen päälle, ei sitä muuten olisi voinut saada sopimaan aikatauluihin.

Kuinka vaikeaa sinulle oli tehdä tällainen levy?

Wolf Hoffmann: No, siihen vaadittiin oikeastaan vain sitkeyttä. Olisi ollut helppo antautua Accept-kiireille ja sanoa, ettei minulla ole tällaiseen aikaa, mutta uskoin materiaaliin ja halusin aina kovasti saada levyn valmiiksi. Joten pakotin itseni työskentelemään levyn eteen aina uudestaan ja uudestaan, mikä ei ollut aina niin helppoa. Jos minulla olisi ollut valinnanvaraa, olisin paljon mieluummin keskittynyt levyyn täysillä ja saattanut sen valmiiksi yhdellä kertaa. Musiikillisesti minulla ei ollut ollenkaan vaikeuksia. Ainoastaan sopivien, helposti kääntyvien teosten löytäminen oli aluksi haastavaa. Tulee varmasti aina olemaankin haastavaa löytää klassisia sävellyksiä, joita voi soittaa sähkökitaralla. Kun sain tämän vaiheen alta pois, alkoi minulle hauska osuus eli riffien keksiminen ja uudelleen sovittaminen, aivan kuin olisi kyse omasta sävellyksestäni. Näin yleensä yritän tehdä, kun minulla on sävelmä, josta pidän. Teeskentelen hetken, että olisin itse säveltänyt sen. Mietin, mitä muuta keksisin siihen ympärille, miten soittaisin sen, mitä tempoa käyttäisin ja mitä muita riffejä säveltäisin siihen.

Tätä projektia varten teit yhteistyötä italialaisen Melo Mafalin kanssa. Mikä oli hänen roolinsa?

Wolf Hoffmann: Hänen roolinsa oli toimia tulkkina metalli/rokkitaustani ja klassisen maailman välillä. Hän pystyy puhumaan samaa kieltä orkesterin kanssa ja tietää, mitä kukin instrumentti voi ja ei voi soittaa. Tämän lisäksi hän kykenee tekemään sovitukset orkesteria varten, mitä en itse osaa, koska minulla ei ole klassista taustaa. En oikeastaan haluaisikaan tietää kaikkea sitä, haluan vain unelmoida ja keksiä asioita ja jättää hänelle vastuu käytännön toteutuksesta. Käytännössä kerroin hänelle, mitä teemoja tai sovitusideoita kuulin päässäni; soitin tai lauloin ne hänelle, minkä jälkeen hän istui pianonsa ääreen tulkkaamaan ideani ja kirjoittamaan ne ylös. Se oli hienoa yhteistyötä.

Kuinka erilaista oli työskennellä hänen kanssaan, jos verrataan vaikkapa yhteistyöhösi Peterin kanssa uusien Accept-kappaleitten parissa?

Wolf Hoffmann: En oikeastaan voi verrata noita asioita, koska Acceptin tapauksessa me kirjoitamme uutta musiikkia mutta tässä tapauksessa vain uudelleenjärjestelemme olemassa olevia ideoita. Sävellystyötä oli siis pienempi osuus ja suurin osa vain sovitusta. Kappaleen rakentamista pääosin. Totta kai halusin aina pienen riffin siihen ympärille, mutta se on helppoa ja pystyn tekemään riffin minuutissa. Riffejä ja osioita kyllä syntyy helposti, mutta kokonaisuuden kasaaminen näistä elementeistä on haastava osuus, jossa uskoakseni onnistuimme todella hyvin.

Opitko muusikkona paljon tästä projektista?

Wolf Hoffmann: Kyllä, uskon että niin käy aina, esimerkiksi soittaessani  Bachin ”Air G-kielelle”, jossa on hyvin epätavallisia sointuja, joita ei ikinä kuulisi metallimusiikissa. Metalli on vain vitossointuja ja riffejä ja muuta sellaista, mutta tässä tapauksessa joutuu soittamaan seiskasointuja, ysisointuja, vähennettyjä sointuja ja kaikkia näitä erilaisia käännettyjä sointuja, joita ei ikinä tulisi käytettyä metallissa. Tai luultavasti niitä pystyisi käyttämään, mutta emme niin tee. Tällainen uudenlainen lähestymistapa soittoon oli hienoa ja haastavaa, ja totta puhuen olin selvästi poissa mukavuusalueeltani. En vain voinut ruveta soittamaan, vaan minun oli pakko oikeasti istua alas ja opiskella näitä asioita.

Teillähän on Acceptinkin musiikissa joitain klassisia elementtejä. Hyödynnättekö niitä Acceptin kanssa kenties tulevaisuudessa enemmänkin, vai oliko tämä vain sinun oma projektisi?

Wolf Hoffmann: Tämä on seuraaja toiselle klassisvaikutteiselle albumille, jonka tein 20 vuotta sitten, joten eihän tämä minulle täysin uusi asia ole. Halusin kuitenkin tehdä kokonaisen levyn, jotta minun ei tarvitse väkisin tunkea Acceptin musiikkiin tiettyjä elementtejä, vaikkakin uskon, että klassiset vaikutteet toimivat Acceptissakin satunnaisesti, kun kappale vain on oikea, kuten vaikkapa ”Metal Heart”. Lainasimmehan me ”Blind Ragellekin” soolo-osioon Griegin ”Morning Moodia”, mikä toimi oikein hienosti, mutta se on vain yksittäinen pieni juttu, joka toimii Acceptin kanssa. Oma albumini taas antaa minulle mahdollisuuden tehdä tunnin verran musiikkia ilman minkäänlaisia Accept-ajatuksia, eikä albumin tarvitse varsinaisesti miellyttää ketään. Tämä on vain henkilökohtainen projektini, joka on tehty rakkaudesta aiheeseen ilman mitään sen isompia tavoitteita tai suunnitelmia tällä hetkellä.

Onko sinusta tärkeää, että bändeillä on erilaisia taustoja metallimusiikin tekoon vaikkapa samaan tyyliin kuin sinulla tuo kiinnostus klassiseen musiikkiin?

Wolf Hoffmann: Ei se minusta ole ollenkaan tarpeellista. Tämä on vain jotain sellaista, mikä on minulle ominaista. Artistin kuitenkin kuuluu ilmaista omaa persoonallisuuttaan, ja tämä on minun keinoni ilmaista, miten tunnen ja kuulen musiikkia. Kaikkien ei tokikaan tarvitse toimia samoin. Jos pystyt vaikka tekemään musiikkia kahdella soinnulla, hieno homma! Jokaisen muusikon pitäisi selvittää, mikä tapa sopii hänelle itselleen parhaiten.

Miten päädyit valitsemaan juuri nuo tietyt kappaleet albumillesi ja oliko valinta hankala?

Wolf Hoffmann: Ei ollut helppo löytää oikeita kappaleita ja kappaleyhdistelmiä. Klassisen musiikin kenttä on valtava, etkä voi käyttää mitä sattuu. Yritän aina valita melodioita tai lauluja, jotka ovat kestäneet ajan hammasta ja tulleet tunnetuksi. En oikeastaan tiedä, pitäisikö niitä kutsua lauluiksi, koska niissä ei ole laulajaa, mutta ehkä kutsun niitä kuitenkin lauluiksi.

Niin, se onkin aika mielenkiintoista. Miksi niitä sitten pitäisi kutsua?

Wolf Hoffmann: Niin, ehkäpä ne ovat sitten kappaleita tai jotain, en tiedä. Mutta joo, kenttä on niin suuri ja siellä on paljon käyttökelvotonta materiaalia minulle, joten pysyttelen tunnetuissa kappaleissa tai käytän vain jotain tiettyä lyhyempää pätkää ja kirjoitan sen ympärille juttuja. Mutta joissain kappaleissa, kuten ”Air G-kielelle”, ”Meditation” ja jopa ”Adagio”, en ole uudelleensovittanut yhtään mitään. Soitin ne vain sellaisenaan yrittäen tulkita sähkökitarallani alun perin viululle tai laululle sävellettyä melodiaa.

Mielestäni tämä toinen klassinen albumisi kuulostaa metallisemmalta kuin ensimmäinen. Oletko samaa mieltä?

Wolf Hoffmann: Kyllä vain, koska käytin orkestraatioita tässä tapauksessa ja myös joitain kappaleita, jotka ovat jo alun perin aika raskaita, kuten vaikka Musorgskin ”Yö autiolla vuorella”. Se on melko lailla heavy metalia jo alkuperäisessä muodossaan ja varsinkin sen jälkeen, kun siihen lisää vähän sähkökitaroita, rumpuja ja muuta sellaista.

Oliko levyn tarkoitus kuulostaa edeltäjäänsä metallisemmalta vai tapahtuiko se vain itsestään?

Wolf Hoffmann: Uskoisin, että se vain tapahtui luonnollisesti lisättyjen orkestraatioiden seurauksena. Ehkä myös se vaikutti, että Accept on taas aktiivisena kiertämässä ja olen enemmän metallifiiliksissä kuin viimekertaisen levyn aikana. Mutta en tiedä, se vain tapahtui ilman sen kummempaa suunnittelua.

Lopuksi hieman tulevaisuudestasi Acceptin kanssa. Millaisia suunnitelmia teillä on? Sanoit että saitte juuri soitettua ”Blind Rage” -kiertueen viimeiset keikat, joten ehkäpä on uuden levyn aika?

Wolf Hoffmann: Jep, koko sykli alkaa uudestaan. Itse asiassa keräämme parhaillamme ideoita ja kirjoitamme biisejä. Tapaan Peterin useita kertoja viikossa, ja käymme läpi ideoita sekä riffejä ja kasaamme niitä, kunnes koemme, että meillä on tarpeeksi materiaalia uuteen levyyn.

Käytätkö kiertueilla yleensä paljon aikaa uuden materiaalin kirjoittamiseen vai tarvitsetko siihen vapaa-aikaa?

Wolf Hoffmann: En ole ikinä tehnyt mitään merkityksellistä tien päällä. Ainahan sitä yrittää siellä täällä, mutta eipä se minulta oikein onnistu. Minun pitää päästä pois kiertueelta ja varata aikaa vain kirjoittamiselle, jolloin voin päästä oikeaan mielentilaan syvällistä työskentelyä varten.  Ei sitä voi lennosta tien päällä tehdä hotellihuoneessa yhtenä iltapäivänä. Olen kyllä yrittänyt, mutta ei se toimi.

Onko sinulla jonkinlainen aikajana valmiina seuraavan albumin suhteen? Milloin ajattelitte julkaista sen?

Wolf Hoffmann: Erittäin löyhästi. Koetamme saada sen valmiiksi tänä vuonna ja ulos ensi vuonna. Meillä on suuria kiertuesuunnitelmia ensi vuodelle, ja koetamme saada levyn pakettiin tänä vuonna mikäli mahdollista, mutta jos totta puhutaan, suunnitelma ei ole kovin tarkka vielä. Emme halua pakottaa itseämme lyömään lukkoon nauhoituspäivämääriä tai vastaavia, ennen kuin koemme, että meillä on tarpeeksi materiaalia. Olemme kerran toimineet näin, eikä biisinkirjoituksessa kiirehtiminen ollut ollenkaan hauskaa, joten haluamme antaa kappaleille aikaa kypsyä ennen studioon suuntaamista.

”Blind Ragen” kohdalla teitte hyvää työtä, joten teillä taitaa olla jonkin verran paineita niin hyvän levyn ylittämiseksi?

Wolf Hoffmann: Toki, menimme Saksassa listaykköseksi, joten…

Ja uskoakseni Suomessa myös.

Wolf Hoffmann: Aivan oikein, myös Suomessa. Se on uskomatonta, miten se edes tapahtui? Olen kummissani.

Suomi pitää teistä ja heavy metalista, siinä ehkä syy.

Wolf Hoffmann: Tiedän, mutta teillä on siellä niin monta hienoa metallibändiä, joten olin positiivisesti yllättynyt ykköstilasta Suomen listalla. Hemmetti, Suomihan on täynnä heavy metalia. Mutta en valita, mielelläni hyväksyn ykkössijan koska hyvänsä.

Joo, eiköhän se ole hyvä juttu mille tahansa bändille.

Wolf Hoffmann: Todellakin, se oli hemmetin mahtavaa. Joten ilmiselvästi ”Blind Rage” menestyi oikein hyvin. Emme voi toki olettaa pääsevämme listaykköseksi uudestaan, mutta jos niin tapahtuisi, niin olisihan se jopa vieläkin mahtavampaa kuin edellisellä kerralla. Tiedämme kyllä, että meidän täytyy puskea pihalle hyvä levy, ja teemme parhaamme asian eteen.

Uskoisin, että luovalle ihmiselle on myös hyväksi tehdä kappaleet valmiiksi rauhassa, koska kiirehtiminen on varmaankin pahin skenaario bändeille.

Wolf Hoffmann: Kiireettömyyden ja neppailun välillä on veteen piirretty viiva. Eipä sitä saisi mitään ikinä valmiiksi ilman pientä painetta, jota voisi ehkäpä kutsua helläksi paineeksi. Ilman minkäänlaista painetta aika vain kuluu, kukaan ei tee mitään ja mikään ei ikinä valmistu. Toisaalta, jos painetta on liikaa, ei sekään ole hyväksi. Itse olen melko kurinalainen tyyppi ja muistutan itseäni joka aamu siitä, että on parasta vain ruveta hommiin, joten sitä teemme juuri nyt.

Kuulostaa saksalaiselle tyypilliseltä, sehän on vähän kuin osa luonnettasi?

Wolf Hoffmann: Se on geeneissäni, tiedän.

Kiitos Wolf ajastasi ja lykkyä pyttyyn tulevaisuuteen! Mitä haluaisit lopuksi sanoa suomalaisille faneillesi, jotka varmaankin tsekkaavat tämän tulevan klassisen levysi?

Wolf Hoffmann: Olen iloinen, että meillä on faneja, jotka vieläkin kuuntelevat musiikkiamme, ja olen todella innoissani tämän sivuprojektin paketoimisesta. On tärkeä muistaa, että tämä pysyy aina vain sivuprojektinani enkä ole jättämässä Acceptia tai mitään sellaista. Accept tulee aina olemaan se tärkein juttu, mutta samaan aikaan tämä oma levyni on minulle hyvin henkilökohtainen ja olen erittäin ylpeä, kun saan sen viimein maailmalle kuultavaksi. Albumini on vain oma tapani tulkita näitä ajattomia klassisia teoksia, ei enempää, ei vähempää. Levyyn on kuitenkin käytetty paljon rakkautta ja raakaa työtä, joten toivottavasti ihmiset pitävät siitä.

Pidin siitä itse asiassa paljon, joten luultavasti myös fanisi tulevat siitä pitämään.

Wolf Hoffmann: Se olisi mahtavaa. Katsotaan mitä tapahtuu.

Kiitos haastattelusta ja onnea jatkoon!

Wolf Hoffmann: Kiitos paljon, oli mukava jutella!

Haastattelun voit kuunnella kokonaisuudessaan tästä: