Arkistojen helmet: Rush – 2112 (1976)

Olen kuullut usein sanottavan, että Rush on yksi niistä yhtyeistä, joista joko tykkää kuin kahdeksankymmentäluvulla takatukasta tai inhoaa kuin takatukkaa kaksituhattaluvulla. Tämä on minusta aina ollut erikoinen katsantokanta, sillä olen aina jäänyt – Derek Smallsia vapaasti lainatakseni – haaleana vetenä tulen ja jään väliin. Olen jo vuosia yrittänyt muodostaa selkeää, jompaan kumpaan pääleiriin kuuluvaa mielipidettä, mutta vieläkään en oikein osaa sanoa kumpaan suuntaan kallistun enemmän. Päätin ottaa siis ”2112”:n kuuntelun ja siitä mielipiteen muodostamisen oivallisena keinona todella ”tajuta” yhtyeen soundi ja samalla parhaaksi väitetty levy.

Tässä välissä on sanottava, että minulla on viikko aikaa ensin kuunnella levyt tätä palstaa varten, muodostaa mielipide ja vielä kirjoittaa noin viisisataa sanainen teksti. Yleensä kuuntelen levyn kymmenkunta kertaa – oli levy minulle entuudestaan tuttu tai ei – ja teen muistiinpanoja kuuntelukokemuksistani, eikä ”2112” ollut poikkeus metodista. Valtaosa levyistä tällä palstalla on ollut minulle entuudestaan tuttuja, joten mielipide on ollut jo olemassa, ja vaikka olen toki kuunnellut aiemmin ”2112”:ta, vasta nyt paneuduin siihen kunnolla, eikä viikko ja noin tusina kertaa yksinkertaisesti riitä sen ymmärtämiseksi kokonaan. Olkoon tämä jonkinasteinen anteeksipyyntöni ja selitykseni mielipiteeni ja näkemykseni hapuilevasta otteesta ja lyhyydestä.

Rush aloitti uransa jo 1960-luvun lopulla ja yhtyeessä merkittävintä on sen jäsenistön pysyvyys: vain yhtyeen kahden ensimmäisen levyn (”Rush” 1974 ja ”Fly By Night” 1975) välissä rumpali vaihtui, mutta muutoin levyttävä kokoonpano on pysynyt samana. Geddy Lee (basso/laulu), Alex Lifeson (kitara) ja ”uusi kaveri” Neil Peart (rummut) ovat soittaneet yhdessä neljäkymmentäyksi vuotta ja se, jos mikä, ansaitsee hatunnoston – vaikka matkalle on sattunut monenmoista (kuten Peartin vaimon ja tyttären traagiset kuolemat alle vuoden sisään toisistaan 1997–1998), kolmikko on pitänyt yhtä. Yhtyeen soundi on kokenut monia muutoksia myös, mutta 1970-luvun astetta raskaammat progelevyt muistetaan parhaiten, ja erityisesti ”2112” nostetaan kerta toisensa jälkeen esiin, kun puhutaan maailman parhoista (proge)levyistä.

Kenties yksi pääsyy miksi en ole koskaan Rushista innostunut on se, että tämän palstankin aikana olen kuullut parempaa (proto)metallia että parempaa progea. Jos ja kun yhtyeestä puhutaan progemetallin pioneerina – mitä se on, myös – odotan löytäväni erinomaista progea ja metallia, mutta molemmissa yhtye jää ”oikeiden” proge- ja metallibändien jalkoihin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ”2112” olisi millään mittarilla huono levy: sen 20 minuuttia pitkä nimikkokappale on mykistävää kuultavaa ja kertoo tarinansa jo pelkällä sävellysteknisellä taituruudella. ”2112” täyttää levyn A-puolen kokoonaan, ja B-puolelta löytyy joukko alle neliminuuttisia suoraviivaisempia ralleja, ja ne ovat, mielestäni, levyn heikompaa antia. Toki ”The Twilight Zone” on hienoa tunnelmointia ja ”A Passage to Bangkok” omaa komean pääriffin, mutta siinä missä ”2112” onnistuu olemaan tiukka mutta rönsyilevä kokonaisuus, lyhyemmät kappaleet sotkevat jalkansa progeilun suohon.

On sääli, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt perehtyä levyyn paremmin, koska se vaikuttaa paremmalta kuin kenties tekstini antaa ymmärtää. Jään silti ilman kumpaankaan ääripäähän sopivaa mielipidettä, enkä oikeastaan vieläkään kallistu erityisemmin kummankan puoleen; silti on sanottava, että kaikesta kuulemastani ”2112” vaikuttaa eittämättä parhaalta Rushilta, vaikka ei parhaalta kuulemaltani progelta, metallilta tai progemetallilta. Kenties kaksikymmentä lisäpyöräytystä avaa oven musiikilliseen shangri-laan, jossa progejäärät istuvat ja ihastelevat ”2112”:n kitaranviritystä.

Kirjoittanut: Aleksi Peura