Ex-Sentencedin Vesa Rannan, 50, kolme elämää – vihjaa uudesta kokoonpanosta

Kaaoszine kysyi valokuvaajan ja muusikon Vesa Rannan ajatuksia miehen 50-vuotispäivän tienoilla hänen kotikaupungissaan Oulussa.

Oulun armoton ilmasto on piessyt rankkasateillaan Kuusisaarta 65 pohjoisen leveysasteen raivolla kokonaisen vuorokauden. Harmaa päivä kajastaa nyt hieman valoisampana ja Perämeren suu näyttää taas kauniimpia puoliaan. Yksi mies kultaisine kiharoineen suorastaan hymyilee.

Hän on kuvaaja ja muusikko Vesa Ranta.

Edesmenneen Sentencedin rumpalinakin tunnettu Ranta on hiljattain täyttänyt 50 vuotta. Elämä lyö kaikille kapuloita rattaisiin. Ranta sen sijaan tarttuu niihin itse aina uudelleen. Hän on juuri päättänyt uusimman yhtyeensä The Abbeyn keikan kotiyleisönsä edessä Oulun Qstockissa.

”Kyllä 50 vuotta on jo semmoinen luku, joka pistää miettimään. Minkä verran ihmisellä on aikaa? Tehdä asioita, joita haluaa? Kun kuulin Abbeyn ensimmäiset pari demoa, olin ihmeissäni. Nyt kutkuttelee jotain sielun syövereitä”, hän kommentoi KaaosZinen haastattelussa.

Ranta sanoo hieman nauraen, että Pink Floyd ja kitaristi David Gilmour, 77, jaksavat painaa edelleen. Hänellä itselläänkin on siis vielä kosolti hyviä vuosia jäljellä, vaikka jossain vaiheessa raja tulee vääjäämättä vastaan. Esimerkkinä hän mainitsee yhden thrash metallin suuruuksista – Slayerin.

”He tajusivat, että Slayerin vetäminen on fyysisesti liian rankkaa. Arvostan. Toivottavasti pysyvät päätöksessään. Ei varsinkaan äärimetallia voi enää vetää kovin vanhana.”

Ranta tietää mistä puhuu. Hän on itse haudannut yhden Suomen menestyneimmistä metallibändeistä –vieläpä suosionsa huipulla.

Pohjoisen tähtien oikea asento

Kaikki lähti pohjoisen Muhokselta, joka varsinkin etelästä katsottuna on lähinnä tuppukylä.

Vesa Ranta löysi lapsena sukulaisensa humpparummut, joista lähti jänniä ääniä. Hän innostui Suomen ensimmäisistä raskaammista yhtyeistä kuten Zero Nine, Peer Günt ja Stone. Isä kuskasi poikaansa ja tämän kavereita keikoille.

”Siihen aikaan keikkoja oli myös nuorisoseurojen taloilla. Ne olivat isompia mestoja kuin Tavastia, semmoisia 2000 hengen saleja. Niitä löytyi melkein joka pitäjästä. Bändit olivat aika tiuhaankin täälläpäin. Pohjois-Pohjanmaa on ollut metallialuetta pitkään. Juuret ulottuvat syvälle.”

Kuuntelusta piti jatkaa soittamiseen. Ranta tiesi, että toisella ala-asteella oli kovan luokan kepittäjä nimeltä Miika Tenkula. Hieman myöhemmin roikan pysyvämpään kokoonpanoon liittyivät nuorempi kitaristi Sami Lopakka ja Tenkulan pikkuserkku basisti Taneli Jarva.

Sentenced perustettiin 1989.

”Jotenkin tuntui, että tähdet olivat oikeassa asennossa. Saimme heti ekalla demolla levytyssopimuksen. Ja ulkomailta vielä! Olihan se ihme.”

Ensimmäinen levy Shadows of the past tehtiin ranskalaiselle pienelle putiikille, mutta toisen levyn North from heren ilmestyttyä 1993 maailmalla jo kuhistiin. Toinen muutos oli, että lauluosuudet olivat siirtyneet Tenkulalta Jarvalle. Ranta muistelee, että kaikki tapahtui äkkiä.

”Jengi näyttää olevan edelleen sitä mieltä, että Nortti on kestänyt aikaa. Se on hyvin onnistunut levy.”

Ensijärkytyksestä rokkimelodioihin

Sentenced on kuvaillut Miika Tenkulaa yhtyeen sieluksi. Persoonallinen ja itseoppinut kitaristi toi vihaisten ja kylmien äärirallien jälkeen treenikämpälle aivan toisenlaisia teoksia. Vesa Ranta muistelee, että hänellä ja Sami Lopakalla saattoi olla satakin kasettia metallia. Tenkulalla vain muutama.

”Miikan kasetit ja vinyylit pystyi laskemaan ehkä kahden käden sormilla. Joku Metallican …And justice for all löytyi. Miika lähti viemään musiikkia rokimpaan suuntaan. Aluksihan me olimme vähän järkyttyneitä. Ajattelimme, että olemme rohkeita, jos lähdemme näitä vetämään.”

Ranta on nähnyt kolmannen albumin Amokin aikaisissa teoksissa grungemaisiakin elementtejä. Biiseihin toivat oman sävynsä Tenkulan melodisten sävellysten lisäksi Taneli Jarvan karhea laulu. Yhtyeelle vihjailtiin, että melodisemmalla vokalistilla bändi voisi myydä miljoonia. Ei kiinnostanut.

”Me olimme tyytyväisiä uuteenkin keitokseen, vaikka aluksi vähän nikoteltiin. Kun oikeasti aloimme soittaa, kyllä ne biisit tuntuivat hyvältä. Siihen aikaan digattiin esimerkiksi Paradise lostin Iconia ja Draconian timesia. Tuli vähän gootimpi ilmaisu.”

Sentencediä kohtasi toinen suurempi mullistus, kun Jarva päättikin jättää yhtyeen. Bändi ehti jo pohtia, että olisiko kuitenkin oikea ratkaisu laittaa pillit pussiin ja kuvainnollinen naru kaulaan. Ei ollut. Vokalistiksi löytyi Ville Laihiala ja basistiksi Sami Kukkohovi.

Matti Riekki on paljastanut Täältä Pohjoiseen -kirjassaan, että Jarvaa kyllä kysyttiin palaamaan basson varteen. Tarinan mukaan mies otti treeneihin mukaansa leipäveitsen ja vittuili kännissä korvaajalleen.

”Se oli erittäin erikoista aikaa, kun ei ollut laulajaa. Jarvaakin revittiin kahdesta suunnasta. Ehkä biisitkin olivat menossa entistä melodisempaan suuntaan. Tane saattoi kokea, että hänen tyylinsä ei sovi niin hyvin näihin enää”, Ranta sanoo avaamatta Jarvan yksityiselämän tilannetta enempää.

Rokkitähden varasuunnitelma

Vuonna 1996 ilmestynyt Down oli monella tapaa Sentencedin lopullinen läpimurtolevy. Yhtyettä riepoteltiin ympäri maailmaa kiertueille. Laajaskaalaisempi uusi laulaja toi uusia mahdollisuuksia viedä bändiä eteenpäin. Vesa Ranta sanoo, että he onnistuivat löytämään vähintään yhtä hullun kuin edellinen.

Jarva oli muun muassa sitonut keikan aikana hirttoköyden kaulaansa, heittänyt toisen pään lavarakenteiden yli yleisölle ja käskenyt vetämään. Yleisöhän veti. Yhtye ei tunnetusti sylkenyt kuppiin. Roimanrempseä meininki oli osasyy siihen, että Ranta oivalsi, että bändikuviotkin loppuvat joskus.

”Kai sitä tajusi, että joku ammattihan se olisi hyvä olla olemassa. Isäni on ollut aina kuvaajaihmisiä. Meiltä on löytynyt kameroita ja kaukoputkia. Jotenkin kiinnostuin siitä, että voisiko näillä vehkeillä tehdä jotain?”

Ranta otti muun muassa valomaalaustekniikalla Sentencedin Frozen-albumin kuvitukset 1998. Se tarkoitti pimeää huonetta ja taskulamppuja. Hän oli päässyt edeltävänä vuonna Turun Taideakatemiaan opiskelemaan valokuvausta. Koulutus oli intensiivisintä seuraavan albumin aikaan.

”Crimsonin Jurassic Park -teema tuli meille aika yllätyksenä. Se on aika paha kauneusvirhe kansitaiteessamme. En tiedä. Minulla oli siihen aikaan niin paljon kouluhommia, etten jaksanut miettiä yhtään enempää. Ne ovat omalla tavallaan hienot, mutta eivät ne Sentencedille sopineet.”

Siinä missä Miika Tenkula vastasi pitkälti sävellyksistä ja Sami Lopakka sanoituksista, Ranta otti paljon vastuuta Sentencedin visuaalisesta ilmeestä. Ranta myös valmistui Turusta vuonna 2001. Hän käytti paljon aikaa perehtyäkseen mahdollisiin musiikkivideoiden ohjaajiin ja valokuvaajiin.

”Vaikka levyjen välillä oli pidempiä taukoja, ei ollut vielä Cold white lightin (2002) aikaan ajatustakaan, että bändi lopettaisi. Olin kiinnostunut kuvauksesta, ja halusin varasuunnitelman.”

Ranta on kuvannut myös Cold white lightin ja Sentencedin viimeiseksi jääneen Funeral albumin kuvat. Hautajaislevyn pelkistetty kansikuva muistuttaa yksinkertaisuudessaan hieman ihmisen kylkiluita.

”Kuvasta jää jopa hieman hengellinen fiilis. Se on kuin jotain vittu Raamattua tuijottaisi.”

Metallin Leevi and the Leavings

Vesa Rannan elämä muuttui perusteellisesti vuonna 2005, kun Sentenced järjesti itse omat hautajaisensa. Tuossa vaiheessa Ranta oli jo elättänyt itsensä valokuvaajana neljän vuoden ajan työskentelemällä muun muassa Helsingin Sanomille.

Ranta on itse kuvaillut Sentencedin elämää käsittelevässä kuvakirjassaan Agony walk – On the road with Sentenced yhteydessä, että bändi rakasti keikkoja, mutta vihasi kiertueita.

”Meidän viisikkoa ei ollut luotu siihen. Bändi kasvoi sen verran isoksi, että emme olleet millään tavalla ajatelleet sitä. Ei meillä ollut mitään suunnitelmaa, kuinka kauan sitä jatketaan, tai haluammeko tästä tosissaan ammatin.”

Sentencedille kyse oli musiikista – ei työstä. Kun managerit alkoivat puhua, että bändin pitäisi kiertää aina puolet vuodesta Pohjois-Amerikkaa, jäsenet olivat isojen kysymysten äärellä.

”Vedimme jarrua. Ei saatana. Kun mietti, millaista porukkaa bändissä oli, se olisi ollut aika raskasta kyllä. Vittu useampi olisi tullut jalat edellä sieltä pois.”

Sentencedin jäsenet lähtivät sittemmin kukin omille teilleen. Sami Lopakka sekä Sami Kukkohovi keskittyivät KYPCK-yhtyeeseen ja Ville Laihiala muun muassa Poisonblackiin ja myöhemmin S-Tooliin sekä soolotuotantoonsa. Taneli Jarva oli jo aiemmin lähtenyt panostamaan The Black league -bändiinsä. Vesa Ranta ja Miika Tenkula suunnittelivat omaa uutta yhteistä projektia.

”Meillä oli muutamat treenit. Kipinä ei vain enää syttynyt. Oli muistot aika lähivuosilta. Kun mietimme Miikan kanssa, pitäisikö yrittää pistää uusi bändi pystyyn, mietimme, ettemme lähtisi keikalle ikinä. Heavy metallin Leevi and the Leavings! Sehän on aika vitun hyvä bändi!”

Ajatus kuitenkin kuivui kasaan. Rannan ja Tenkulan kohtaamiset olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Yhteydenpito rajoittui lähinnä puhelimeen. Yhdessä soittaessa kämpällä Rannalle tuli Tenkulan uusista sävellyksistä vahva tunne, että nyt ollaan liian lähellä Sentencediä.

”Se tyyli. Itse kuuntelin kovasti muun muassa Opethia ja Katatoniaa. Musiikkimaku oli menossa enemmän progressiivisempaan suuntaan.”

Elämän painopisteet uusiksi

Miika Juhana Tenkula kuoli kotonaan 18. helmikuuta vuonna 2009 perinnöllisen sydänvian aiheuttamaan äkilliseen sydänkohtaukseen. Vesa Ranta oli Lapin Saariselällä tunturihotellissa työkeikalla, kun kuuli ystävänsä kohtalosta.

”Eihän sitä uskonut. Menin hotellin tietokoneelle. Sentencedillä oli siihen aikaan vielä nettisivut. Sinne tuli aivan vitusti ympäri maailmaa osanottoja. Se tuntui epätodelliselta.”

Tenkulan elämää ja sielunmaisemaa sävyttivät melankolisten mestariteosten lisäksi päihteet. Ranta myöntää hiljaisella lauseella, että hän osasi tavallaan uutista pelätäkin. Tenkulasta on ilmestymässä myös elämäkertakirja.

Sentencedin hajoaminen ja Tenkulan kuolema jättivät Rannan elämään tyhjiön, joka kesti useamman vuoden.

”Mehän lähdimme kuitenkin omalla mittapuullamme suhteellisen isoista kuvioista ihan mutelle kaikki. Se oli tavallaan rohkea temppu. Mutta se oli ainoa vaihtoehto. Tietyllä lailla se omassa outoudessaan myös kiehtoi. Harva on lähtenyt näin.”

Ranta liittyi vuonna 2009 The Man-Eating Treehen. Yhtyeeseen oli koottu jäseniä useista suomalaisen metallimusiikin kärkibändeistä. Tuossa vaiheessa Rannan painopiste oli muuttunut. Valokuvaus alkoi tulla ensin, musiikki siinä sivussa – aiemmin se oli toisin päin.

”Ensimmäinen intohimoni kuvaajana oli nimenomaan journalistisessa kuvassa ja kunnon reportaaseissa. Halusin kuvata ja tehdä juttuja yhteiskunnan kipupisteistä ja merkittävistä aiheista, jotka kiinnostavat ihmisiä.”

Agony Walkin lisäksi Ranta on ollut mukana teoksissa Saunakeittokirja – ruokaa Ja tunnelmia kiukaan lämmössä (2014), Lottovoittajien pöydässä – tarinoita köyhyysrajan takaa (2017) ja Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (2017). Viimeisin on palkittu Botnia-palkinnolla. Teos oli myös ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.

Helevetin suora asenne

Vesa Ranta kiinnostui myös liikkuvasta kuvasta 2010-luvun puolivälissä, osin olosuhteiden pakosta. Monipuolinen kuvaaja oli tehnyt keikkoja Me Naisista Helsingin Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen. Digitalisoitumisen edetessä media alkoi kuitenkin vaatia kuvaajilta myös videotuotantoa verkkoon.

Ranta innostui liikkeen ja äänen tuomista mahdollisuuksista. The Man-Eating Tree sai jäädä vuonna 2017, kun rumpali halusi antaa aikaa kuvaamiselle ja ennen kaikkea kasvavalle tyttärelleen.

Ensimmäisen musiikkivideonsa Ranta toimitti jyväskyläläiselle metalliyhtyeelle Swallow the Sunille. Rooms and shadowsin hintalapuksi osapuolet sopivat yhden euron. Ranta sanoo nauraen, että projekti kannatti.

”Sain taideapurahan, millä ostin aika spontaanisti aika arvokkaan kameran. Se oli kaksi kertaa kalliimpi kuin autoni! Säikähdin, että saatana, nyt tällä on pakko tehdä rahaakin.”

Toista videota kuvattiinkin jo Islannissa Sólstafirille hyvin erilaisella budjetilla. Saarivaltio on Rannalle muutenkin mieluisa kohde. Karu ja kaunis maa sopii erinomaisesti Rannan koruttomalle mutta jylhälle tyylille.

”Synkintä valokuvaustyyliä ei voi ehkä ihan joka keikalla viljellä. Tietynlainen melankolinen tatsi on totta kai kuvauksessakin”, Ranta sanoo nauraen.

Jos katsoo Rannan yhtyeitä Sentencedistä The Man-Eating Treehen ja The Abbeyhyin, progressiivisempaa Kuumet-bändiä lukuun ottamatta kaikissa on voimakasta tunnelmallista haikeutta. Kuten hänen videoissaan ja valokuvissaankin.

”Pohjoispohjanmaalainen ihminen on aika helevetin suora. Se ei osaa hirveästi rivien välistä lähettää viestejä. Oululaisuus liittyy tyyliä enemmän toimintaan ja asenteeseen. Kun löytää oman tiensä, siitä pidetään kiinni.”

Ranta on pitänyt itsensä kiireisenä. Hän on tehnyt yli 30 videota seitsemässä vuodessa. Kun vapaiden kuvaajien oikeudet ovat menneet heikompaan suuntaan, liikkuva kuva oli eräänlainen pelastus. Bändit halusivat tarjota faneilleen muun muassa musiikkivideoita korona-aikanakin.

Muhokseltakin minne vain

Muusikkona Vesa Ranta arvostaa melodisuutta ja melankoliaa edelleen. Ranta soittaa itse lähinnä rumpuja, mutta hänen mielestään parhaat sovitukset ovat aina bändin yhteinen lopputulos. Vaikka roikassa olisikin kitaravirtuooseja, kielen on oltava sama.

”Tuottaja Hiili Hiilesmaa opetti aikanaan, että monesti vähemmän on enemmän. Hän sanoi saman myös Tenkulalle. Vähät nuotit purevat usein syvemmälle sieluun kuin se, jos olisi aivan vitusti nuotteja lyhyessä ajassa. Ei sellainen sankaritilutus vain puhuttele samalla tavalla.”

Ranta haluaa tuoda oman panoksensa myös uusimpaan projektiinsa. The Abbeyn riveissä on vanhana tuttuna myös The Man-Eating Treen entinen bändikaveri Janne Markus. Bändillä on tiedossa myös pidempiä kiertueita ja uusi albumi.

”Sitä luuli, että pistetään kapulat naftaliiniin, mutta ei siinä niin käynyt”, Ranta sanoo nauraen.

Ranta vihjaa myös uudesta kokoonpanosta, jossa on tunnettuja vaikuttajia eri eturivin yhtyeistä Suomesta ja Ruotsista. Asiasta voi olla luvassa lisätietoa piakkoinkin.

”Olemme äänittäneet levyllisen biisejä. Bändillä on kokemusta kiertämisestä 150 vuotta metallin perällä. Siitä voi laskea, keitä siinä on”, Ranta sanoo hymyillen.

Ranta katsoo vielä hetken Oulujoen suistoa. Sen edustalla kulkee Qstockin takahuonealueen artistitie. Symboliikkaa on paljon. Ranta sanoo, että pitkästä taipaleesta huolimatta hänen juurensa ovat Oulussa. Ei ole ollut tarvetta muuttaa muualle.

”Sentenced oli hyvä esimerkki siinä, että täältä tai vielä pienemmästäkin kylästä voi lähteä ihan minne päin maailmaa vain. Kaverini ovat täällä. Tämä on meren suussa. Parissa kolmessa tunnissa pääsee Lappiin ja viidessä katsomaan vuoria. Ei tarvitse lentää ja saastuttaa maailmaa.”

Ranta on aikanaan pyörittänyt kotikaupungissaan yökerho Nuclear nightclubia. Nyt hän panostaa audiovisuaalisen median yritykseensä Kaira Filmsiin.

Ylpeys

Vesa Rannan elämän voisi siis jakaa muusikon ja kuvaajan uriin. Hän on itsekin puhunut kahdesta elämästään. Hän kertoo kulkeneensa monenlaisia polkuja vuosien varrella, mutta sydämellä ne on aina valittu.

”Kyllä sydän kertoo, milloin tehdään oikeat valinnat. Oli se bändin kuoppaaminen tai jonkun uuden perustaminen.”

Rannalla on kyllä kolmaskin elämä. Hän on rakastava perheenisä. Rannalla on hieman yli kymmenvuotias tytär, joka etsii nyt omaa polkuaan. Ranta sanoo, että hän oli itse sen ikäinen, kun löysi musiikin.

”Toivon, että tytärkin löytää hyvissä ajoin tien, jota alkaa kulkea. Olen erittäin kiitollinen ja onnellinen.”

Vaikka Rannan kuvat ja musiikki edustavat usein synkeän mustavalkoista maailmaa kuvastaen elontien rajallisuutta, mies itse on huomattavasti kotikaupunkinsa säätä aurinkoisempi. Omia saavutuksiaan iloinen Ranta kommentoi tosin vaatimattomasti.

Puhuessaan tyttärestään 50-vuotiaan rumpalin äänessä on kuultavissa kuitenkin erilainen sävy, joka ei ole oululaiselle puheenparrelle ihan niin tyypillinen.

Se on ylpeys.

Mikään ei kestä ikuisesti, mutta elämä jatkuu.