Heavy metalin riemujuhlaa puolityhjälle Nosturille – The Ultimate Revenge of Heavy Metal Festival 2016
Ensimmäistä kertaa Nosturissa järjestetty The Ultimate Revenge of Heavy Metal Festival kertoi jo nimessään kattauksesta oikeastaan kaiken oleellisen. Kaksipäiväiseen tapahtumaan oli buukattu yhteensä 14 bändiä, joista valtaosa edusti melko lailla perinteistä heavy metallia. Mukana oli myös aimo annos nostalgiaa, sillä osa tapahtuman pääesiintyjistä oli 80-luvun puolella tai jopa 70-luvun lopussa perustettuja legendoja. Nyt oli turha siis odottaa death metalin murinaa, black metalin synkistelyä tai doom metalin tunnelmointia. Nyt oli heavy metalin aika.
Avausesiintyjänä tapahtumassa nähtiin venäläinen Blazing Rust, joka oli itselleni ja varmasti monelle muullekin entuudestaan tuntematon yhtye. Yhtye valmistelee parasta aikaa debyyttialbumiaan ja esitteli sen materiaalia vielä kovin harvalukuiselle Nosturin yleisölle. Koska kappalemateriaali oli entuudestaan täysin tuntematonta, keskityin yhtyeen keikalla musiikin sijaan seuraamaan lähinnä live-esiintymistä, joka yllättäen vasta vuonna 2014 perustetulla yhtyeellä toimi erittäin mallikelpoisesti. Ramppikuumeesta ei ollut tietoakaan. No, toki yhtyeen jäsenillä on historiaa muissa bändeissä jo ennen Blazing Rustia, sillä laulaja Igor Arbuzovia lukuun ottamatta koko yhtyeen jäsenistö on vaikuttanut aiemmin muun muassa black metal -yhtye Dramassa. Sinänsä ei siis ollut mikään yllätys, että yhtye vaikutti hyvinkin valmiilta lavalle. Musiikillisesti Blazing Rust ei ehkä ollut sitä materiaalia, jota itse kotona kuuntelisin, mutta livenä yhtye toimi. Päätösraitana kuultu Tankin ”This Means War” antoi osviittaa hienolle tapahtumalle – tästä oli hyvä jatkaa.
Kotimainen speed metalin suuriin lupauksiin kuuluva Ranger oli asetettu esiintymään heti seuraavana. Ilmeisesti tällä oli tarkoituksena saada yleisöä paikalle jo alkuun, ja osittain siinä onnistuttiinkin, sillä yhtyeellä on jo oma fanikunta. Eturivissä asti oli väkeä, vaikka enemmänkin Nosturiin olisi mahtunut. Henkilökohtaisesti en ole vielä oikein päässyt sisälle suurimpaan Ranger-hypetykseen, sillä rehellisesti sanottuna yhtyeen materiaali ei levyltä kuultuna itselleni juurikaan maistu. Se on omaan musiikkimakuuni liian tasapaksua. Livenä Ranger sen sijaan on, nyt jo muutaman kerran nähneenä, joka kerta aivan loistava! Kappaleet nyt sinällään eivät livenäkään erotu kovasti toisistaan, mutta kyllähän sitä kohkausta jaksaa katsoa silti juurikin sen vimman ja energian takia, jotka yhtyeestä livenä välittyvät. Ranger kuului ehdottomasti perjantain voittajiin, ja odotukset lopputapahtumaa kohden sen kuin kasvoivat.
Mainos päättyy
Seuraavana lavalle noussut saksalainen Blizzen kuului taas niihin yhtyeisiin, joista monikaan ei varmasti ollut aiemmin kuullut. Yhtyeen debyyttialbumi ”Genesis Reversed” julkaistaan toukokuussa, ja luonnollisesti yhtye esitteli levyltä runsaasti materiaalia, kuten myös viime vuonna julkaistulta debyytti-EP:ltään ”Time Machine”. Blizzen oli omaan makuuni liian perushevi ja vielä liian ujo lavalle. Olkoonkin, että valtaosa jo entuudestaan harvalukuisesta yleisöstä kaikkosi Rangerin jälkeen alakertaan ja ties minne, ei Blizzen keulamiehensä Daniel Steckenmesserin johdolla onnistunut ottamaan edes paikalle jäänyttä kourallista yleisöä haltuun. Toki sen ymmärtää, että liki tyhjälle salille soittaessa on vaikea saada suurta fiilistä aikaiseksi, mutta kokeneemmat yhtyeet sen osaavat – ja todennäköisesti vielä jonakin päivänä myös Blizzen. Ehkä sitten, kun yhtye on saanut hiukan lisää nimeä. Blizzenin kohdalla tunnelmaa latistivat myös todella ärsyttävät livesoundit. Kuka käski laittaa basson täysille?
Ruotsalaisen Trialin astuttua lavalle ei äänimaailmaa ollut ainakaan parannettu vaan pikemminkin päinvastoin. Ainakaan lavan edessä ei keikan alussa kuulunut basson lisäksi oikeastaan mitään. ”Bassosooloilu” vitutti ja aiheutti päänsärkyä siihen malliin, ettei itse keikkaan keskittymisestä tullut yhtään mitään. Olkoonkin, että soundeja saatiin loppukeikan ajaksi parempaan suuntaan, niin että jopa vokalisti Linus Johanssonin vaimea ääni tuli hiukan kuuluviin, niin Trial oli perjantain suurin pettymys. Levyltä kuultuna yhtyeen okkultistinen heavy metal toimii nähtyä keikkaa paljon paremmin.
Mutta jos oli muutama esiintyminen tässä vaiheessa perjantai-iltaa jäänyt hiukan vaisuhkoksi, niin sitten räjähti ja kunnolla, kun tanskalainen jo vuonna 1979 perustettu Witch Cross asteli lauteille. Yhtye julkaisi 80-luvulla ennen hajoamistaan ainoastaan yhden täyspitkän albumin ”Fit for Fight” (1984) ja aktivoitui uudelleen vuonna 2011. Muutama vuosi sitten Witch Crossilta saatiin myös liki 20 vuotta odotettu toinen täyspitkä albumi ”Axe to Grind” (2013).
Mainos päättyy
Witch Crossin keikka käynnistyi debyyttialbumin avausraidalla ”Nightflight to Tokyo”, jonka jälkeen koko keikka oli yhtä vanhojen setien ja heavy metalin voittomarssia, sisältäen luonnollisesti myös yhtyeen kenties tunnetuimman kappaleen ”Fight the Fire” sekä Saxon-coverin ”Strong Arm of the Law”. Kyllä tässä taas sedät näytti mallia nuoremmilleen, sen verran karismaattinen esitys Witch Crossilta keulamiehensä Kevin Mooren johdolla nähtiin. Tässä oli toinen perjantain voittajista.
Ruotsalainen RAM oli itselleni kenties jopa tapahtuman odotetuin esiintyjä, ja siksi ihmettelen tätä kirjoittaessani hiukan muistiinpanojeni vähyyttä yhtyeen esiintymisestä. Saattoi toki olla, että olin vielä häkeltynyt edellisen esiintyjän Witch Crossin esiintymisestä, mutta RAMin kohdalla muistiinpanoja on tasan neljä kirjainta: KOVA. No, toisaalta onko tuohon juuri lisättävää? Olihan RAM kova. Etenkin viime vuonna julkaistun loistavan ”Svbversvm”-albumin paras biisi ”The Usurper” oli myös livenä aivan upea.
Illan viimeinen esiintyjä oli ei enempää eikä vähempää kuin Oz. Vuonna 1977 alun perin perustetun kotimaisen heavy metallin legendan alkuaikojen kokoonpanosta ei enää ole jäljellä kuin rumpali Mark Ruffneck sekä vokalisti Ape De Martini, ja Nosturin lavalla nähtiinkin jälleen hiukan uudistunut livekokoonpano, jossa kaksikon lisäksi vaikuttivat Johnny – kitara/ laulut, Peppi – basso/ laulut sekä Juzzy – kitara/ laulut. Nelisen vuotta sitten Oz esitteli comeback-levynsä ”Burning Leather”, jolla se esitti muutamia uusia kappaleita sekä vanhoja klassikoitaan uudelleennauhoitettuna, ja näistä kappaleista koostui yhtyeen settilista vielä tänäkin päivänä suurilta osin. Avausraitana toiminut ”Searchlights” sekä kappaleet ”Seasons in the Darkness”, ”Dominator”, ”Fire in the Brain”, “Third Warning” ja yleisöä laulattanut ”Turn the Cross Upside Down” eivät settilistassa yllättäneet ketään. Sen sijaan vuoden 1983 albumilta “Fire in the Brain” mukaan otetut “Megalomaniac” sekä ”Black Candles” tulivat hiukan puun takaa, etenkin jälkimmäistä kun on settilistaan kuulemani mukaan kaivattu jo aiemminkin.
Jos Ozin näki neljä vuotta sitten Metal Warning -tapahtumassa Helsingin Gloriassa, niin siihen verrattuna tämänkertainen esiintyminen Nosturissa jäi hiukan vaisummaksi. Ehkä Ozin tapauksessakin asiaan vaikutti se, että esiintymistä todisti vain noin puoliksi täynnä oleva sali, eikä tunnelmaa sitä kautta saatu aivan yhtä intiimiksi. Tästäkin huolimatta nostan Ozin yhdeksi perjantain voittajista. Jos en muuten, niin vaikka siksi, että Mark Ruffneck on niin saatanan kova jätkä, hailz.
Mainos päättyy
Lauantain avausesiintyjänä oli helsinkiläinen heavy metalin uusi tulokas Satan’s Fall. Yhtyeeltä ei ennen keikkaa ole ollut tarjota kuunneltavaksi materiaalia kuin kolmen kappaleen EP:n verran. Mitä tuota ”Seven Nights” -nimistä julkaisua Bandcampista kuuntelin, niin täytyy rehellisesti sanoa, että se kuulosti juurikin siltä, että toimii livenä paremmin. Ei siis ollenkaan pahaa, mutta ei myöskään niin musiikkimaailmoja mullistavaa, etteikö energinen liveshow toisi yhtyettä paremmin esille. Ja väitän olevani oikeassa. Jos Satan’s Fallin musiikkia kotona kuunteli lähinnä ”no jaa” -fiiliksillä, niin livenä yhtye oli kova, helvetin kova. Valitettavasti Satan’s Fall sai esiintyä lähes tyhjälle salille, mikä luonnollisesti latisti tunnelmaa hiukan.
Tamperelainen Evil-Lÿn tuli todistettua kolmatta kertaa livenä, ja joka kerralla yhtyeellä on ollut eri laulaja. Ensimmäisellä kerralla näin yhtyeen Johanna Ruton kanssa, seuraavaksi mikrofonin ääressä heilui Pekka Montin, ja nyt yllätyksekseni yhtye oli jälleen vaihtanut vokalistia, sillä äänijänteitään lavalla availi herrasmies nimeltään Lasse Heinonen. Tämä kokoonpanomuutos ei ollut tullut omaan tietooni aiemmin, mutta väliäkös tuolla. Sillä sen sijaan on väliä, että herra Heinonen on kolmikosta ainakin lauantaisen esiintymisen perusteella valitettavasti heikoin. Karismaa ja lauluääntä toki riittää, mutta omasta mielestäni ääni on yhtyeelle liian matala. Hiukan täytyy ihmetellä tätä laulajan vaihdosta, vaikka syitä sille en tiedäkään. Olen toki mielelläni väärässä, jos Heinosen ääni sopii jatkossa paremmin yhteen yhtyeen uuden materiaalin kanssa. Tämä kun jäi livetilanteessa hiukan epäselväksi.
Lauantain ja koko tapahtuman viimeinen kotimainen esiintyjä oli Mikkelistä kotoisin oleva Lord Fist. Yhtyeen fantasia heavy metal oli muutamaa kappaletta lukuun ottamatta entuudestaan itselleni tuntematonta, eikä keikka varsinaisesti saanut itseäni lähtemään kirkuen levyostoksille. ”Ihan jees” ja ”no joo” -osastolle vaipunutta keikkaa vaivasi liiallinen ujous lavaesiintymisessä. Oikeastaan vaivaantunut, lähes kuiskaamalla mikrofoniin lausuttu ”kiitos” keikan päätteeksi kuvasi parhaiten koko keikkaa. Vaisuksi jäi, mutta rahkeita yhtyeellä on parempaankin.
Mutta sitten alkoi pikkuhiljaa tapahtua, kun lavalle asteli lauantain ensimmäinen ulkomaalainen yhtye, pohjois-irlantilainen Terminus. Viime vuonna debyyttialbuminsa ”The Reaper’s Spiral” julkaissut yhtye on vasta nelisen vuotta vanha, mutta sitä ei kyllä live-esiintymisestä uskoisi. Ja jos nyt herrojen ulkonäöstä voisi jotain päätellä, niin ihan tapahtuman nuorimmasta päästä eivät soittajat olleet, mikä toisaalta voi antaa hiukan lisää itsevarmuutta. Musiikillisesti yhtye ei välttämättä ole sitä, mitä kotona levylautasellani pyörittelen, mutta livenä sen hyvinkin ”irlantilaiselta” kuulostava heavy metal oli varsin mukiinmenevää. Yhtyeen vokalisti James Beattie valitteli ennen keikan päätösraitaa ”Centaurean” lauluäänensä olevan syystä tai toisesta heikossa hapessa, mutta tätä ei kyllä keikan aikana juurikaan huomannut. Jollakin jännällä tavalla tuo irlantilainen ”julistava” laulutyyli toimii itselleni. Hiukan samaa siinä on kuin Primordialin vokalisti A. A. Nemtheangan ulosannissa, vaikka musiikillisesti yhtyeet kaukana toisistaan ovatkin.
Mainos päättyy
Terminus ei kuitenkaan ollut lauantain suurin voittaja, sillä sen hetki oli seuraavana. Ja oikeastaan koko tapahtuman ylivoimaisen voittajan siinä samalla. Yhtye, jonka keikkaan suositeltiin varautumaan jo edellisenä päivänä, ettei sitä kannata missata. Yhtye, joka tuli Belgiasta asti pieksemään speed/thrash metallillaan Nosturin yleisön. Yhtye, joka pyyhki lattiaa kaikilla muilla tapahtuman esiintyjillä. Saanen esitellä teille yhtyeen, jonka keikka on vaan perkele nähtävä ja koettava itse: Evil Invaders.
Sillä ei ollut enää mitään merkitystä, oliko Nosturissa 100- vai 600-päinen yleisö katsomassa. Evil Invadersin ilkeä metalli ja raivokas live-esiintyminen saivat aivan varmasti jokaisen keikkaa todistaneen lämpimäksi. Paljon olen minäkin keikkoja elämäni aikana nähnyt, mutta hyvin harvoin olen todistanut ilmiötä, missä iso osa yleisöstä jonottaa keikan jälkeen kiltisti merkkaritiskille ostamaan bändin levyjä. Evil Invaders on malliesimerkki siitä, kuinka metalliyhtye saa myös nykypäivänä levyjään myydyksi, eli myymällä bändiään lavalla. Olin yksi heistä, joihin yhtyeen myyntipuhe toimi. Jos nyt jotain kritiikkiä keikasta pitää hiukan leikkisästi antaa, niin valokuvaaminen on hiukan hankalaa, jos – tai kun – kuvattavat eivät tahdo pysyä sekuntiakaan paikoillaan. Mutta lyhyesti: tässä on bändi, joka kannattaa livenä katsastaa, mikäli mahdollisuus siihen tulee. Painakaa siis nimi mieleen: Evil Invaders.
Brittiläiselle legendaariselle Savagelle jäikin sitten hiukan hankala rooli astella lavalle. Tai ainakaan itse en jaksanut oikein innostua yhtyeen New Wave of British Heavy Metalista, mikä Evil Invadersin raivoamisen jälkeen kuulosti lähinnä vanhojen pappojen jäähdyttelyltä. Saatan olla täysin väärä henkilö arvostelemaan tämän jo vuonna 1978 perustetun yhtyeen esiintymistä, koska musiikkityyli ei vain iske yhtään, joten jätetään asia sikseen. Kerrottakoon mieluummin vaikka pienenä yksityiskohtana, että yhtyeen keikan päätösraidan ”Let it Loose” on aikoinaan coveroinut muuan Metallica demollaan ”Hit the Lights”.
Illan ja tapahtuman viimeisen esiintyjän Scannerin kohdalla täytyy myöntää, että itselläni alkoi olla jo melko lailla takki tyhjä siinä kohdin, kun yhtyeen lavalle tuloa hiukan ennen kello yhtä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä odotettiin. Aikataulut eivät olleet kuin kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta ihmetyttää soittoaikojen myöhäisyys: viimeinen yhtye aloitti molempina päivinä keskellä yötä. Lopulta 14 bändiä katsottuna sekä kuvattuna nikotiinin riippuvuudesta aiheutuneet pakolliset portaiden ravaamiset joka keikan välillä sekä nälkä ja väsymys vievät mehut jopa hyväkuntoiselta toimittajalta.
Mutta toki tämän saksalaisen scifi-metalin kulttiyhtyeen esiintymistä tuli todistettua jonkin aikaa, aina avausraidasta ”Not Alone” noin puoli kahdelta soitettuun ”F.T.B” kappaleeseen asti. Ainakin siihen asti esitys oli ihan mukiinmenevä, etenkin kun vaikka en ollut aiemmin juurikaan kuunnellut yhtyett, olivat kappaleet silti verrattain hyvin mukaansa tempaavia ja tarttuvia. Lopulta kävi kuitenkin niin, että väsymys vei voiton.
”F.T.B.” kappaleen kirjaimet muodostuvat lausahduksesta ”Fuck the Bastards”. Tuo lausahdus jäi pyörimään päähäni tallustellessani tyytyväisenä Nosturilta kohti rautatieasemaa, sillä kuten otsikosta ja myös raportista joistakin kohdin voitte päätellä, ei Nosturi ollut viikonloppuna likimainkaan loppuunmyyty vaan pikemminkin päinvastoin. Se oli puolillaan, jos sitäkään. Ja tämä, jos mikä, on sääli. Joten heille, jotka eivät paikalle vaivautuneet, tekisi mieleni todeta, että fuck you bastards.
Toki voidaan spekuloida sillä, että samaan aikaan Helsingissä oli muitakin metallitapahtumia, kuten vaikkapa Darkendin ja Isegrimin esiintyminen Bar Bäkkärillä perjantaina ja lauantaina Dawnbringerin keikka Korjaamolla, joten pääkaupungissa riitti tarjontaa metallin ystäville viikonloppuna. Voidaan myös spekuloida sillä, oliko The Ultimate Revenge of Heavy Metal -festivaaleilla tarpeeksi kunnollisia vetonauloja esiintymässä. Monet olivat sitä mieltä, että ei, sillä legenda- ja kulttistatuksistaan huolimatta olivat yhtyeet pääosin isolle yleisölle melko tuntemattomia. Näistä spekuloinneista huolimatta olisi Nosturi kaivannut enemmän väkeä. Tiedossa oli kuitenkin ainakin itselleni se, että tarjolla on runsaasti nimenomaan loistavaa LIVEmusiikkia ja sillä ajatuksella paikalle lähdin, enkä mielestäni joutunut pettymään. Oikeastaan suurimmat pettymykset kohdistuivat siihen, ettei jokainen yhtye onnistunut vangitsemaan yleisöä esiintyessään puolityhjälle salille. Se on toki haastavaa, ymmärrän sen, ja siksi olen enemmän pettynyt teihin, jotka ette paikalle tulleet kuin yhdenkään yhtyeen esiintymiseen. Fuck you bastards.
Tästä huolimatta totisesti toivon, että The Ultimate Revenge of Heavy Metal -tapahtuma saa jatkoa ensi vuonnakin, sillä itse ainakin viihdyin, ja mikä ehkäpä parasta, sain tutustua mielenkiintoisiin yhtyeisiin, jotka eivät olleet aiemmin tuttuja. Yhtyeisiin, joiden live-esiintyminen onnistui vangitsemaan niin hyvin, että levytkin lähtivät paikan päältä mukaan, kuten vaikkapa esimerkkinä Evil Invaders, josta voin rehellisesti sanoa, etten ollut kuullut kappalettakaan ennen viikonloppua. Kiitos tämän tapahtuman, on sekin asia nyt korjattu.
Joten kiitos Nosturi, kiitos tapahtuman järjestäjät sekä kiitos yhtyeet. Jos se minusta on kiinni, niin tapaamme heavy metalin merkeissä mielellään ensi vuonnakin!
[nggallery id=”1152″]
Teksti ja kuvat: Riku Mäkinen
